Elokuva-ala Amerikassa

 

 Hollywood on juutalaisten satanistien luomus. Los Angeles läpeensä satanistinen kaupunki. Missä showbisnes, siellä satanismi. Hollywood: Saatanaa palvovien juutalaisten hallitsema kylä.

 Ennen kaikkea elokuva on Amerikassa bisnes. Sen jälkeen tapa manipuloida ja aivopestä massoja. Sen jälkeen instrumentti toteuttaa satanistisia rituaaleja ja hyväksikäyttää ihmisiä. Unelmatehtaaksi ristitty jättimäinen koneisto takaa helpon tavan riistää elokuva-alan töistä haaveileviä nuorukaisia. Vasta näiden kovien arvojen jälkeen tulevat muut arvot. Jos tulevat.

 Ilman kerhon jäsenyyttä on ensinnäkään turha edes haaveilla työkeikoista tai rooleista. Se on vähimmäisvaatimus. Se ei kuitenkaan riitä mihinkään. Satanismi takaa vasta sen, ettei tule ensimmäisenä tallotuksi. Saadakseen kunnon näytönpaikan, pitää olla valmis ihmisuhreihin ja seksuaalisten palvelusten suorittamiseen. Toinen vaihtoehto on omata suhteita alan päätttäjiin ja tekijöihin.

 On turha luulla, että saavutettuaan nimeä näyttelijä voisi unohtaa satanistiset uhraukset. Ei, huipulla peli kovenee. Bruce Willis ei saa hyviä rooleja, koska on niin hyvä näyttelijä tai suosittu tähti. Hän saa niitä, koska on valmis mihin vaan niitä saadakseen. Sama pätee vielä kärjistetymmin vasta huipulle nousseihin alan tekijöihin. Alicia Vikander ja Jennifer Lawrence eivät saa hyviä rooleja ansioidensa vuoksi.

 Moni näyttelijä on tietämättään myös pornotähti. Heidät ohjelmoidaan himokkaiksi nymfomaanikoiksi, jotka eivät saa tarpeekseen seksistä ja jotka alistuvat hyväksikäyttäjiensä edessä. Sessiota videoidaan ja jaetaan eliitin piirissä. Moni laulaja tai näyttelijä tietää asiasta, mutta ei halua ajatella koko asiaa. Joillakin ei ole aavistustakaan salatusta roolistaan eliitin seksiorjana. Mutta jos on juutalainen, ei tarvi olla hyvä suihinottaja saadakseen rooleja. Kun kaksi tasavahvaa näyttelijää kilpailee roolista, se menee juutalaiselle. Tai jos juutalainen haluaa sitä tarpeeksi. 

 Näyttelijöitä kohdellaan yleisestikin kuin karjaa. Aniharva voi valita roolinsa. Tähdetkin ovat lopulta tuottajien ja rahoittajien oikukkaiden päätösten armoilla. Yksi väärä rooli saattaa tuhota koko uran. Kieltäytyminen seksistä tai jostain satanistisesta uhrista voi johtaa ankariin seurauksiin. Winona Ryder manipuloitiin addiktiksi ja myymälävarkaaksi. Sitten media rummutti tapausta vuosikausia. Haluttu efekti saavutettiin. Varoittava esimerkki. 

 Lapsitähtien asema on Los Angelesissa huono. Heitä paritetaan. Hyväksikäyttö on järjestelmällistä. Kun lapsitähti pääsee teini-iän kynnykselle, saa hän valita haluaako jatkaa uraansa aikuiseksi. Se edellyttää huoraamista. Ne ketkä eivät suostu koneiston uhreiksi, heitetään sivuun. Heidät myös kirotaan, jinksataan ja myrkytetään siten, että heidän ulkonäkönsä muuttuu epäedulliseen suuntaan. Suomeksi sanottuna heidän ulkonäkönsä pilataan. Näin tehtiin Sofia Coppolan mukaan esimerkiksi Haley Joel Osmentille.

 2010 sain paljon tietoa Sofia Coppolalta. Hän on todella hyvin verkostoitunut ihminen. Kuten ystäviä, on hänellä myös paljon vihollisia. Hän varoitti minua Lea Seydouxista. Nopeasti urallaan kuuluisuuteen edenneet ovat kuulemma niitä pahimpia. Häikäilemättömimpiä. Heillä on usein uransa tukena jokin synkkä tarina. Heidän menestyksestään ovat monet maksaneet verellään.

 Olin sanonut ihailevani Seydouxta, joka sitten usutettiin soittamaan minulle. Samalla tavoin kuin suomalaisten naisten kanssa, yhteydenottoon riitti että olin joskus ohimennen maininnut jotain naisesta. Moni supertähti tyrkytti minulle itseään. Vanhemmille olisi riittänyt seksisuhde, nuoremmat halusivat kanssani naimisiin. Minun kanssani oli kuulemma mahdollista menestyä ilman veriuhreja. Minusta oli tuleva niin mahtava ja voimakas.

 Epäilen kyllä suomalaisten naisten yhteydenottojen juontavan juurensa nimissäni heille lähetettyyn postiiin. Siinä on kyllä toimiva keino jonkun maineen pilaamiseksi. Lähettää hänen nimissään postia joka paikkaan. Aina joku menee halpaan. Sama efekti kuin nigerialaiskirjeiden kanssa.

 Kun aprikoin Sofia Coppolalle Peter Franzenin mahdollisuuksia saada iso rooli tv-sarjasta True Blood, Coppola sanoi, ettei Franzenilla olisi mitään jakoa Alexander Skarsgårdia vastaan. Tämän isä Stellan Skarsgård on kuulemma niin kova satanisti, että pystyy auttamaan roolin pojalleen. Olinkin joskus ihmetellyt, miksi tympeä Stellan Skarsgård on ollut niin monissa jättituotannoissa mukana.

 Samuel O'Neill halveksui Hollywoodia ja neuvoi pysyttelemään kaukana Los Angelesista. Samaa sanoi Chris O'Neill. Heillä ei ollut muutenkaan liiemmin arvostusta showbisnestä kohtaan. Pääsin heidän kauttaan kuitenkin tekemisiin kaikenlaisten elokuva-alan ihmisten kanssa. Samuel mm. pakotti Quentin Tarantinon auttamaan minua alalle. Eihän siitä tietenkään mitään tullut, kun en ikinä muistanut mitä olin edellisenä päivänä sopinut. Sain kesällä ja syksyllä 2010 joka päivä kuulla niin paljon kaikenlaisia salaisuuksia, että oli ilmeisesti välttämätöntä pyyhkiä muistiani sitä mukaa kun uutta tietoa korviini tulvi.

 Oli minulla muitakin kontakteja. Räppäri MIA oli ottanut asiakseen tehdä minusta jotain merkittävää. Hän kertoi minulle kuinka halusi kauttani vittuilla Leo Karhuselle, mutta oli siinä muutakin. Satanistihan MIA on ja örkki. Hän olisi saanut suuren hyödyn osakseen, mikäli olisi onnistunut saattamaan minut satanistiksi. Hän viittasi usein tärkeän askeleen ottamiseen ja vastaavaan.

 Tutustuin Sofia Coppolaan MIA:n kautta 2010. Juttelimme puhelimessa ja hän kiinnostui minusta. Jonkun oudon voiman manipuloimana tietenkin. Olimme tavanneet jo Lontoossa 2002, jolloin aivan sattumalta törmäsin Coppolaan, Bill Murrayhun, Scarlett Johanssoniin ja kumppaneihin. He olivat ilmeisesti menossa kuvaamaan Lost In Translation – elokuvaa.

 Silloin vaihdoimme Sofian kanssa puhelinnumeroita. En kuitenkaan soittanut hänelle kuin vasta joidenkin viikkojen päästä kuultuani Carlislen koulukavereilta miten tärkeää se olisi omalta kannaltani. Sofia arvasi tämän, eikä halunnut enää auttaa minua työpaikan tms. löytämisessä, kun se ei ollut spontaania. Ehkä hän oli muutenkin tullut järkiinsä. Sama satanistinen manipulaatio joka oli ajanut minut näiden Hollywood-starojen kanssa tekemisiin, sai heidät ihastumaan tyhmiin juttuihini. Lumous oli nyt kuitenkin hälvennyt.

 Kun MIA tutustutti meidät myöhemmin toisiimme, en ollut vielä satanisti. Sofialle kerrottiin, että jos hän murhaisi minut, hyötyisi hän siitä suuresti. Niinpä hän koittikin kisutella minua tulemaan käymään Los Angelesissa. Hän oli ystävänsä kanssa juoninut kuvion, jossa ajaisin huumattuna ulos tieltä. Ei Sofia välitä mistään mitään. Hyvä jos omista lapsistaan. Tekopyhä hän osaa kyllä olla ja moralisoida muiden tekemisiä.

 Kuuluisana ohjaajana ja vaikutusvaltaisena ihmisenä Sofia pitää itseään kovassa arvossa. Toki hän ymmärtää olevansa lahjaton typerys, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Ei showbisneksessä olekaan kyse siitä kenellä on lahjoja tai näkemystä. Kyse on silkasta satanismista ja kuinka sitä onnistuu käyttämään hyväkseen. Sofia katsoo, että hänen oma hyötynsä oikeuttaa lähes mitä tahansa. Pyramidissa alempana olevia hän käyttää surutta hyväkseen, tuntematta asiasta omantunnontuskia.

 Kun sitten menin satanismiin ja olin involved, kaikki muuttui. Sofian suhtautuminen ainakin. Hän kertoi, että hänellekin oltiin jo nuorena tehty tarjous, josta hän ei voinut kieltäytyä. Olimme samassa veneessä. Kuten muillekin satanisteille, oltiin Sofialle kerrottu, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa. Perinteiseen tyyliin hän puhui satanismista valitettavana asiana ja välttämättömänä pahana.

 "Eipä tässä kehumista ole, mutta ainakaan työt eivät lopu. Kunhan vaan tekee kuten käsketään", hän sanoi.

 Sofia on kovan luokan satanisti. Hän tuntee kaikki musiikki- ja elokuva-alan vaikuttajat ja tietää paljon meille näkymättömästä todellisuudesta. Mutta minäpä olinkin O'Neill-kontakteineni yhtäkkiä Sofian yläpuolella. Sofia joutui kertomaan minulle suunnitelmastaan murhata minut, koska tiesi minun kuulevan asiasta joka tapauksessa. Samalla tavalla moni muukin kertoi henkilökohtaisesti, mitä oli minulle tehnyt. Tunnustaminen piti sisällään toiveen siitä, että ymmärtäisin kuinka heillä joko A) ei ollut vaihtoehtoja, tai B) se vaan menee niin.

 Aloimme suunnitella yhdessä elokuvakäsikirjoitusta poikabändistä uransa alkutaipaleella. Se olisi ollut This is Spinal Tapin ja A Year and a Half in the Life of Metallica Part 1:sen jonkinlainen ristisiitos. Komedia naiivien nuorukaisten matkasta aina koelauluista debyyttilevyn valmistumiseen saakka.

 Sofia ei olisi halunnut työskennellä kanssani. Mitä minä olen? En yhtään mitään. Jostain mystisestä syystä hän kuitenkin pyysi minua lopulta mukaan. Minun ideanihan koko elokuva alunperin toki olikin. Itse asiassa kirjoitimmekin yhdessä lyhytelokuvan, jonka Sofia kuvasi kotonaan videolle. Se kertoo kissoja pelkäävästä pikkutytöstä, jota näytteli hänen tyttärensä. Tuona kesänä minulla itselläni ei ollut tietokonetta, joten jouduin käymään katsomassa pätkän kaverin luona. Avasin sähköpostin liitetiedostona olleen videon, mutta jo alkutekstien aikana koin, ettei koko juttu kiinnostanut minua ja jätin sen katsomatta. Miksi niin? Ei aavistustakaan.

 Kerroin Sofialle, etten ole mikään alan ammattilainen, mutta ei se häntä haitannut. Itse asiassa hän koki asian kuulemma virkistäväksi. Ainakaan hänen ei tarvinnut pinnistellä vaikuttaakseen ammattitaitoiselta. Hän sanoi minulle, ettei tässä ole siitä kyse kuka on osaavin ja taitavin. Kyse on jostain ihan muusta.

 Jouduin koko ajan patronize häntä, jotta en olisi pyyhkinyt pöytää hänen ideoillaan. Olivathan omani ylivertaisen kekseliäitä ja hauskoja. Välillä Sofia hermostui minuun, mutta leppyi hyvin nopeasti. Sofia ihmetteli, miksi halusi olla minuun päivittäin yhteydessä? Hän sanoi, että joku oli varmaan päättänyt niin, eikä sille oikein voinut mitään. Samasta syystä minulla oli häneen henkinen yliote.

 Kyselin Sofialta Motor Up – miehestä, Jim Howardista. Hän esitteli 90-luvulla tv shopin mainoksissa auton moottorin suorituskykyä ja kestävyyttä parantavaa ainetta. Sofia otti hänestä selvää. Howard oli ajautunut kodittomaksi narkomaaniksi ja kuollut jo vuosia sitten. Sääli. Nyt hänelle olisi ollut käyttöä. Motor up - mainoksessa junkyardilla auton moottoritilaa isot aurinkolasit päässään tutkinut käheäkurkkuinen mies oli kadonnut täysin tietämättömiin.

 

 MIA halusi kaikkien Suomessa tietävän, että minulla on projekti Sofia Coppolan kanssa. Sana levisi nopeasti. Yhtäkkiä Sofia saikin sadoittain kirjeita ja sähköpostiviestejä Suomesta, joissa häntä varoiteltiin olemasta kanssani tekemisissä. Hän kertoi yhteydenottoja tulleen niin paljon, ettei kyseessä voinut olla vain muutama ihminen. En tiedä kuka masinoi tuon kampanjan, mutta en ihmettelisi vaikka se olisi ollut Sampo Axelsson ystävineen. He olivat loanheitossaan hyvin taitavia ja määrätietoisia. Ehkä kampanjan takana olivat suomenruotsalaiset.

 Sofialla oli kova tarve saattaa minut yhteen jonkun sellaisen satanistisen naisen kanssa, jonka hän itse koki siedettäväksi tyypiksi. Olihan selviö, että muuttaisin pian Amerikkaan. Samuel O'Neilliä Sofia vihasi, kuten vihasi Chrisiäkin. Hän ei voinut sietää sitä, että Samuel sotki kuvioni haitaten samalla hänenkin elämäänsä. Kerta toisensa jälkeen Samuel teki tyhjäksi kohdalleni rakentamansa alustukset. 

 "Ei se olisi onnistunut kuitenkaan", sain toistuvasti kuulla Samuelilta. llmeisesti hän katsoi apua "Reptilianit" -kirjoituksessa käsitellystä Looking Glassista tai konsultoi luotettavaa oraakkeliaan. Samuel myös kertoi kaikille tehneensä minusta rikkaan, mutta ei sitten kuitenkaan antanut minulle penniäkään. Mikä järki oli levittää sanaa asiasta? Ihmiset olivat melko lailla tuskastuneita. Monta juttua meni ohi, koska minulla ei ollut rahaa matkustaa USA:han.

 Sofia järjesti minut myös radiohaastatteluun. Minulle soitettiin Los Angelesista asti ja kyseltiin niitä näitä. En muista mitä vastailin kun en muista kysymyksiäkään, mutta musiikkitoiveeni oli Ash:in Shining Light, mikä meni Sofian mukaan nappiin. En minä sitä silloin tajunnut, että laulu kertoo satanistisesta demonista. Koko haastattelun idea oli vakiinnuttaa asemaani. Radiohaastattelu oli todiste olemassaolostani. Ei olisi kuulemma ollut ensimmäinen kerta kun joku vasta-alkaja pyyhitään kovan luokan satanistien toimesta pois kartalta kokonaan. Viihdemaailmassa tehdään kuten pomot määräävät, tai sitten ei tehdä mitään.

 Valokuvaaja Terry Richardson olisi halunnut ottaa kanssani sessiot. Kuvaussessioista hän puhui, mutta ehkä hänellä oli muutakin mielessä. Kieltäydyin. Myöhemmin kun kaikki hyökkäsivät kimppuuni, Richardson sanoi ettei aio tehdä minulle mitään, koska en alkanut vatvoa haluanko hänen kuvaavan minut vai en? En ymmärtänyt mistä siinä oli kyse? Sofia varoitti Richardsonista.

 "Whatever you do, don't ever cross him," Sofia sanoi.

 Richardsonin täytyy olla ilmeisen vaarallinen mies, koska Chris ja Samuel O'Neillkin varoittivat hänestä. Mikä lie? En kyllä pidä hänen groteskeista kuvistaan, en sitten yhtään. Kaiketi Terry Richardson pitäisi vangita ja heittää tyrmään loppuelämäkseen. 

 Syyskuussa Sofia kertoi törmänneensä Dome Karukoskeen Toronton elokuvafestivaaleilla. Niihin aikoihin hän soitti joskus, enkä silloin taas muistanut alkuunkaan miksi hän ylipäätään minulle soitteli. Sofia alkoi itkeä. Koko juttu oli toivoton. Muistiani pyyhittiin koko ajan. 

 Jossain vaiheessa Sofia sai kuulla omalta oraakkeliltaan, ettei hänen kannattaisi olla kanssani missään tekemisissä. Minusta olikin tulossa kaikille satanisteille iso ongelma. Sofia kertoi luottavansa oraakkelin lausuntoihin. Ne pitivät melkein aina paikkansa. Siihen katkesi käsikirjoituksen suunnitteleminen.

 

 Sofia ja hänen isänsä Francis Ford Coppola eivät pidä salaisuuksia. Näin ollen Sofia tietää paljon ufoista ja yliluonnollisista ilmiöistä. Hän osasi mm. kertoa, että Phantom Menacen Ben Quadinaros edustaa todellista lajia. Kuulemma melkein kaikki Star Wars -elokuvissa esiintyvät oliot perustuvat todellisuuteen. "Gial Ackbareja" on keskuudessamme ns. örkkeinä, joista lisää kirjoituksessa "Rauno Mokka ja They Live".

 Tieteis- ja fantasiaelokuvat ovat hyvä foorumi esitellä erilaisia lajeja ja kulttuureja maapallon valistuneemmille. Jurassic Parkin idea oli alunperin demonstroida miltä dinosaurukset ovat aikanaan näyttäneet, jotta kenenkään niistä kiinnostuneen ei tarvitse tehdä riskialtista aikamatkaa jurakaudelle. Kärpänen elokuvan Brundlefly mallintaa reptilianien ja gray-lajin kanssa yhteistyötä tekevää mantis-lajia.

 George Lucas on ufo-tiedon maisteri ja isä-Coppola hänen vanha kaverinsa. Homoja molemmat. Lisäksi Francis on pedofiili. Hän käytti hyväkseen poikaansa, joka kuoli nuorena. Perheen toinen poika Roman on laiska pervertikko. Lapsista nuorimmainen Sofia voisi olla hyvä ohjaaja, ellei hän kärsisi sikiön alkoholioireyhtymästä, jonka hänen äitinsä raskausajan juopottelu aiheutti. Oli se sitten FAS, ARND, ARBD tai mikä hyvänsä. Hyvä esimerkki FAS:ista on Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Juuri hänen kaltaisiaan fasit ovat. Suurisuisia häirikköjä, jotka korvaavat älylliset puutteensa kusipäisyydellään. Sofia Coppolakin vaikuttaa sävykkäältä ihmiseltä. Hienostuneelta kulttuuri-ihmiseltä. Todellisuudessa hän on pinnallinen noita-akka, jonka menestys perustuu puhtaasti satanismiin ja hyviin suhteisiin.

 Ennen jokaisen elokuvansa kuvauksia Sofia Coppola tuhoaa yhden harjoittelijan uran. Hän valitsee haastateltavien joukosta jonkun erityisen lupaavan nuorukaisen. Tämä manipuloidaan toimimaan itselleen vahingollisella tavalla. Pahaa aavistamaton harjoittelija mokaa ja saa kenkää tuotannosta Sitten hänet suljetaan kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Ridley Scott ja Sylvester Stallone tekevät saman tempun. Näin toimien Coppola, Scott ja Stallone varmistelevat saatanallisten voimien tukea tuotannolleen.

 Stallonen kohdalla voidaan miettiä, miksei homma toimi? Suurin osa hänen elokuvistaan on mahtavista resursseista huolimatta kaavamaista paskaa. Kyse on egoistisen Stallonen pakkomielteestä kirjoituttaa elokuviensa käsikirjoitukset uusiksi. Stallonen näkemys riittää hädintuskin Rambo-elokuviin, jotka nekin hän pilaa niin paljon kuin mahdollista. 80-luvulla kun elokuvien laadullinen taso oli matalampi, Stallonen jutut menivät vielä läpi. 90-luvulla ei enää niinkään.

 Stallonen vaatimukset käsikirjoituksia kohtaan koskevat hänen roolihahmoaan elokuvassa. Sen on oltava mahdollisimman vahva ja oikeamielinen. Elokuvan tarinan tulee pyöriä Stallonen hahmon hyveellisten ominaisuuksien kautta. Cop Land - elokuvaan hän oli pettynyt. Pitikö hänen mennä siihen kuulovammaiseksi idiootiksi? Stallonen mielestä elokuva pilasi hänen statuksensa toimintasankarina.

 Alkuperäinen käsikirjoitus elokuvaan First Blood Part II oli James Cameronin käsialaa. Siinä oli (kuulemma) vielä ideaa. Sitten Stallone tuli ja veti kaiken överiksi. Rambo III:ssa toimintakohtaukset viedään vielä pidemmälle, draaman kustannuksella. Rambo IV onkin sitten oma lukunsa. Olisi siihenkin voinut kehitellä draamaa, mutta ei. Stallone haluaa lihaksia ja luoteja. Elokuvaprojektiensa välissä Stallone on keskittynyt vaativiin leikkauksiin, joissa hänen kyrpäänsä pidennetään. Stallonen kyrvän päähän lisätään kudosta hänen persereikänsä ympäriltä. En usko että se on järkevää. Hänen olisi parempi yrittää hankkia jostain nimenomaan paisuvaiskudosta ja liittää sitä keppinsä päähän. Hermoratoineen päivineen. Eihän sellaisella makkaralla mitään tee jota ei saa jäykistymään.

 Yritin ehdottaa Stallonelle, että Rambossa keskityttäisiin enemmän rakentamaan tarinaa. Että Rambo olisi filosofinen soturi, joka heittelee viisauksia siinä missä käsikranaattejakin. Pan-huilun vislauksen kietoessa Naypyidawin ilta hellään vaippaansa, Rambo ihailisi auringonlaskua burmalaisneidon kanssa puun oksalla istuen. Toki hän olisi yhä toimintasankari, mutta sävykkäämpi versio itsestään. Ei pelkkä tietokonepeli-tyyliin vihollisia lahtaava supersotilas.

 Tämä ei sopinut Stallonelle. Rambo on mikä on, hän sanoi. No, samantekevää. Myöhemmin olen ymmärtänyt paremmin mikä Rambo on. Hän on katkeroitunut. Hän ei ollut alunperinkään suulas hahmo, saati sitten koettuaan massiivisia vastoinkäymisiä. Tultuaan petetyksi maansa puolesta. Petyttyään koko maailmaan. Myönnän myös että on helppoa ottaa joku tunnettu roolihahmo tai näyttelijä ja rakentaa uutta tarinaa hänen ympärilleen. Siksihän elokuvien jatko-osia niin paljon tehdäänkin. Ja siksi elokuvia markkinoidaan tähtinäyttelijöiden avulla. Tuttuja hahmoja on helpompi myydä.

 Jatko-osat eivät yleensä onnistu, koska niissä tarina liimataan jo esiteltyjen hahmojen päälle. Parhaissa elokuvissa tarina esittelee hahmot ja sitä kautta näyttelijätkin. Heihin tutustuminen luo yhden lisätason elokuvan tarinan päälle. Kun hahmoja ei vielä tunne, on yllätyksen mahdollisuus suurempi. Ennalta tuntematon näyttelijä ei kanna aikaisempien töidensä taakkaa mukanaan.

 Olisin päässyt käsikirjoittamaan myös Bond-elokuvia. Tulin hyvin juttuun Barbara Broccolin ja Daniel Craigin kanssa. En ollut ikinä haaveillut asiasta, mutta kun sitä minulta kysyttiin, ilmaisin luonnollisesti kiinnostukseni. Olinkin ihmetellyt miksi olin jo vuosien ajan ostellut divareista Ian Flemingin vanhoja Bond-romaaneja? En minä niitä silti lukenut, paitsi Tohtori Ein kyllä luin. Ehdotin että Bond vierailisi Suomessa. Kun kukaan ei ikinä tule Suomeen. Se ei ole kyllä mikään ihme, kun katsoo ikkunasta ulos. Eihän täällä mitään ole. Ehdotin myös, että jatkuvajuonisen Bond-sarjan ohella Craig voisi tehdä yhden 60-luvulle sijoittuvan Bond-elokuvan. Perinteisemmän agentti-seikkailun ilman kännyköitä ja tietokoneita.

 

 Kun tulin satanistiksi, sain valita kenen kanssa halusin tehdä töitä. No, en minä tiedä kuka osaa mitä ja parhaiten, mutta tunnenhan toki suurimmat tähdet ja tiedän suurinpiirtein mistä pidän. Niinpä heittelin hatusta superstarojen nimiä: Stallone, De Niro, Pacino, Spielberg, Tarantino, Di Caprio. Lisäksi Coenin veljekset, John Goodman, Julianne Moore ja niin edelleen.

 Lisäksi olisin saanut valita lähes kenet tahansa tulevaksi vaimokseni. Mieluusti toki jonkun juutalaisen. Scarlett Johanssonia O'Neill painosti kovasti ja sai tämän tietenkin suostumaan. Scarlettilla oli kuitenkin omiakin vaatimuksia: Hän sanoi haluavansa paljon omaa aikaa ja että kertoisi ystävilleen, mistä suhteessamme on kysymys. Mikäli hän joutuisikin kulissiliittoon kanssani, saisi hän kuitenkin jatkaa elämäänsä kuten siihenkin saakka.

 En ollut kiinnostunut Scarlettista. Hän oli tyly ja tylsistyneen oloinen. Hän ei hersyttänyt eikä nauranut vitseilleni. Kemiamme eivät kohdanneet alkuunkaan. Mahtaako Scarlett edes olla ihminen? Epäilen että hän on pelkkä nukke. Kuori jota kaikenlaiset ufot ohjailevat. Jotenkin sen vaan näkee. Eihän se mikään ihme ole, jos esimerkiksi monikin örkki haluaa olla Scarlett. Mutta ehkä näiden halutuimpien ihmiskehojen kohdalla pitää olla vuoronumero. 

 En päässyt ikinä oikeaan vuorovaikutukseen kenenkään kanssa. Elin kahta rinnakkaista todellisuutta, jossa toisessa olin turkulainen sekatyömies ja toisessa satanistinen nousukas. Muistin jälkimmäisen todellisuuden aina vasta kun joku minulle Amerikasta soitti.

 Yritä siinä sitten suunnitella. Heittelin ideoita. Toki puolellani oli vahva satanistinen manipulaatio, joka sai tyhmemmätkin juttuni kuulostamaan nerokkailta. Lisäksi erityisesti kokeneet toimijat halusivat olla kanssani tekemisissä. Heille oltiin kerrottu että minusta tulisi vielä jotain suurta. Vasta-alkajat pitivät minua vertaisenaan tai ehkä jonain muuna, mutta esiintyivät ystävällisesti.

 

 Samuel O'Neill pakotti Steven Spielbergin soittelemaan minulle. Spielbergin oli määrä opastaa minua elokuvaohjaajaksi. Hän soittelikin useasti yhteydessä ja tarjosi myös töitä. Jos minusta ei nyt sitten tulisikaan heti ohjaajaa, voisin aloittaa osana hänen käsikirjoitustiimiään. Silloin hänellä oli työn alla Tintti-elokuva. Heitin hänelle, että Kapteeni Haddock voisi röyhtäistä viinankatkuisesti lentokoneeseen lisää virtaa.

 Spielberg yritti saada minusta jotain irti. Hänkin halusi osansa. Jos olisin onnistunut heittämään häntä yhdelläkin toimivalla gagilla, olisi se voinut tehdä merkittävän parannuksen hänen tulevaan elokuvaansa. Jossain vaiheessa kyllästyin Spielbergiin ja annoin hänen kuulla kunniansa. Ehkä hän soitti väärään aikaan tai ehkä minut manipuloitiin vittuilemaan hänelle. En muista mitä tuli sanottua, mutta jotain paskakusikyrpäpersevittua se varmaan oli. Parin päivän päästä hän ehdotti sovintoa. Jos myöntäisin että minulla on Touretten oireyhtymä, hän antaisi asian olla. Vitussa minulla mitään Tourettea ole. Pyysin kuitenkin anteeksi äkkipikaista purkaustani. Spielberg joutui sitten vaan puremaan hammasta ja unohtamaan koko jutun.

 Peter Jackson ehdotti että muuttaisin Uuteen Seelantiin. Se olisi ehkä minulle sopivampi paikka kuin Los Angeles. Jacksonin lakoninen suhtautuminen sateentekijän roolini ja ammattitaitoni epäsuhtaan teki minuun vaikutuksen. En sano että hän on hyvä tyyppi, mutta hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. En tiedä tarkalleen mikä häntä motivoi auttamaan minua. Jotain hyötyä hän haki. Pyyteettömät auttajat eivät menesty raadollisessa showbisneksessä. En muista kuka sanoi: Eikö ole kuitenkin hyvä, että ihmiset haluavat olla kanssasi samalla puolella?

 Myös Seth Rogen ja Jonah Hill soittelivat. He olisivat halunneet tehdä kanssani komedian. Jostain syystä aloin puhua heille reptilianeista ja muista satanistisista olioista. He eivät halunneet tietää. Joku sanoi että Rogen on tulevaisuuden Spielberg. Hollywoodin vaikutusvaltaisin elokuvantekijä, josta kukaan ei uskalla sanoa mitään pahaa. Vaikea uskoa.

 Russell Crowe lupautui näyttelemään tulevassa elokuvassani. Kunhan se ei olisi komedia. Mel Gibson ei antanut mairitella itseään, vaan selitti tympiintyneenä puhuvansa kuten ajattelee. Samuel O'Neill vihasi häntä. Chris kertoi että Samuel oli räkäissyt Gibsonia käteen, kun tämä oli jossain kutsuilla ojentanut sen esittäytyäkseen. Samuel ei hyväksynyt kriittisiä kannanottoja juutalaisista.

 Hollywoodissa mielipiteeni kiinnostivat. Sain selvittää Spielbergille ja kumppaneille, miksi uudet Star Warsit olivat mielestäni epäonnistuneet. Kun kerroin Spielbergille, että monet hänen elokuvansa perustuvat täysin Harrison Fordin karismaan, hän puhkesi nauruun. Hehkutin Fordia hienona miehenä. Myöhemmin kuulin, että sankarin roolit menevät kuulemma yleensä kamalimmille kusipäille. En sano että Ford on sellainen.

  Olin kiinnostunut Spielbergin tyttärestä. Steven ei halunnut tyttärelleen pienipallista miestä ja vieroksui ajatusta. Eipä hän kuitenkaan voinut mitään Samuel O'Neillille, joka pystyi melko lailla sanelemaan Spielbergille miten asiat menisivät. Minunhan piti naida mielellään joku juutalainen ja tykkäsin Sacha Spielbergistä. Hyvin pian Steven hyväksyi asian ja yritti sitten suostutella minua mieluummin adoptoimaan kuin siittämään hänen Sachansa. Olihan pienipallinen vauva Stevenillle kauhistus. Tai ehkä hän tiesi, että oikea vauva vaihdettaisiin joka tapauksessa, jolloin hänen perheeseensä pääsisi pahimmassa tapauksessa luikertelemaan mikä tahansa käärmeen poikanen.

 

 Steven Spielbergin elokuvien vastustamaton tenho perustuu paljolti siihen, että kaikki on vain selittämättömästi loksahtanut kohdalleen. Lavastus, puvustus, kuvaus ja näyttelijän työ toimivat yhteen tavalla, joka tuottaa hienoa elokuvaa.

 Ilman satanismia Spielberg ei olisi yhtään mitään. Hän on pohjimmiltaan mitäänsanomaton kaveri, jolla ei ole näkemystä puoleen tai toiseen. Hän ei ole visionääri tai taiteilija, mutta jostain syystä hänen elokuvissaan asiat tapaavat taianomaisesti onnistua. Spielberg, kuten niin monet muutkin suuret elokuvaohjaajat, on pelkkä viheliäinen okkultisti.

 Elokuvan onnistuminen on kiinni monen eri osa-alueen toimivuudesta ja yhteensovittamisesta. Ohjaajaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Näkemyksellinenkin ohjaaja on aikataulujen ja olosuhteiden vanki. Siksi elokuva-ala on ennemminkin tuuripeliä. Tässä onnenpyörässä satanismi jyllää. 

 Oman mausteensa tuovat rahoittajat ja tuottajat. Kalliit produktiot on saatava omilleen, joten ohjaajan visio on lopulta pelkkää paperia. Elokuvaa rahoittava omahyväinen bisnesmies tietää mistä tykkää ja vetää siltä pohjalta suuret linjat. Näin hän on omaisuutensakin luonut. Onnistuessaan hän on oikeassa, epäonnistuessaan vain tuhlaa omia rahojaan.

 Elokuvaohjaajan tai -tuottajan on oltava satanisti. Muuten ei voi onnistua. Elokuvassa liian moni asia voi mennä pieleen. Se on taidemuotona muutenkin typerä. Kirjaan verrattuna tarinaa ei parin tunnin elokuvaan saada juuri nimeksikään. Syvyys puuttuu. Erilaisia tasoja voidaan toki tuoda viittauksilla ja symboleilla, mutta sellainen kääntyy yleensä tekotaiteelliseksi. Saman asian voisi selittää paremmin ja vaivattomammin sanoin. Jos joku juttu ei tekstinä toimi, ei muuta kuin vähän backspacea. Elokuva taas voi ja usein meneekin jotenkin pieleen. Sitten sille ei oikein voi tehdä mitään, vaan se pitää julkaista epäonnistuneena tekeleenä, jota tekijät joutuvat promoamaan hampaat irvessä tuotosta kehuen.

  Hollywoodissa ison rahan elokuvia on aina rahoittamassa useampi taho. Kukaan ei halua ottaa isoa riskiä arvaamattoman bisneksen kanssa tai tehdä itsestään maalitaulua. Jos vihollisesi tietää että rahoitat projektia yksin, on sinua vastaan helppo hyökätä sabotoimalla elokuvasi valmistumista eri tavoin.

 On oikeastaan typerä ajatus, että Hollywood kärsisi ideakadosta. Ei se siitä kärsi. Ideointi kun on helppoa. Sekoitetaan vanhoja ajatuksia keskenään. Otetaan vaikka kivikautinen perhe ja siirretään se kuuhun asumaan avaruusolentojen keskelle. Sehän on omaperäistä. Ongelma ei olekaan keksiä kaikenlaisia päättömyyksiä, vaan ideoiden toteuttaminen käytännössä. Pitää olla tarinoita, hahmoja, visuaalisuutta ja musiikkia. Pitää olla sopivat näyttelijät ja osaava henkilöstö. Kaiken pitää toimia. Pelkkä idea ei sinällään ole arvokas, etenkään jos sen toteuttaminen on kovin kallista.

 Siksi elokuvien teemat vesitetäänkin viihdemössöksi, jonka tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon rahaa. Rahoittajat haluavat varman tuoton. Aina välillä paskan seasta kohottaa päätään joku mielenkiintoinen tapaus, joka siivittää tuottajat etsimään uutta menestysreseptiä hänen jutustaan. Tuo juttu, mikä se sitten onkin, monistetaan, vesitetään ja pilataan pois puristaen siitä ne dollarit jotka nopeasti irti lähtevät. Se on kapitalismin henki. Ei sillä että olisin kommunisti.

 Esimerkiksi Quentin Tarantinon juttu. Kaikki tietävät miten hänen elokuvansa parhaimmillaan rullaavat. Pulp Fictionin jälkeen vuodesta 1994 vuoteen 2002 tehtiin niin monta Tarantinon menestysreseptiä riistävää tekelettä, että hänet omatkin elokuvansa alkoivat näyttämään teennäisiltä ja väkinäisiltä. Vaikka Tarantino on niitä harvoja elokuvantekijöitä, joiden ei tarvi kuulua kerhoon, on hän silti lopulta rahoittajien ja muiden upporikkaiden eliittien armoilla. Hän tekee kuten käsketään tai tinkii mukavuudenhalustaan.

 On myös kuuluisia satanisteja, jotka eivät tee kuten eliitit määräävät. Stanley Kubrick muutti Englantiin pakoon ja piti päänsä oman taiteensa suhteen, saaden tämän vuoksi lopulta surmansa. Alkuperäistä versiota hänen joutsenlaulustaan Eyes Wide Shut ei ole näytetty, mutta kyllä se varmaan jossain on tallessa. Ehkä se tulee julki 50 vuoden kuluttua, ikään kuin vahingossa. Tässä elokuvassa Kubrick käsitteli mm. satanistien tapaa käyttää seksuaalisesti hyväkseen ihmisiä, näiden edes tiedostamatta koko asiaa.

 Samuel O'Neill kertoi minulle aiheesta. Se liittyy osaltaan sex kitten – ohjelmointiin. Enemmän on kyse kuitenkin jokaisen satanistin tuntemasta trikistä, jolla ihminen saadaan tilaan, jossa häntä voidaan helposti manipuloida. Uhri vastailee kysymyksiin vilpittömästi, eikä suodata sanomisiaan. Hän tekee mitä käsketään. Uhri voidaan esim. patistaa käymään tyhjentämässä pankkitilinsä ja tuomaan rahat takaisin satanistille. Hänet saadaan tekemään teoriassa mitä tahansa. Riippuu satanistin taidoista. Uhri ei luonnollisestikaan muista asiasta mitään.

 Uhriin voidaan myös iskostaa jokin yliseksuaalinen teema, jota hän sitten toteuttaa. Pornoelokuvien kuvauksissa esiintyjiä ohjelmoidaankin heidän tietämättään kiiman valtaan. Näin saadaan parempia suorituksia. Asian tiedostaminen tuo pornon katsomiseen uuden tason, Samuel sanoi.

 

 

 

 

Suomessakin osataan

 

 Suomessa viihdeteollisuus on osittain valtion tukemaa. Pitkiä elokuvia ei Suomessa tehtäisi ilman Elokuvasäätiön tukea. Tai ehkä tehtäisiin, mutta ei niin paljon ja niin huonoja kuin mitä tällä hetkellä. Suomessa satanismi jyllää samalla tavoin kuin ulkomailla, mutta kuviot ovat pienemmät.

 2010 eräs kovan luokan satanisti kertoi minulle, kuinka Suomeenkin aletaan nyt tuomaan kerhoa näkyvämmin esille mediassa. Kuinka hommasta tehdään julkisempaa, julkeampaa.

 Ja kyllä tämä suuntaus on todella nyt (2016) nähtävissä Suomessa. Erityisesti viihdyttäjien suosimat satanistiset käsimerkit kertovat omaa kieltään siitä, missä mennään. Satanismia ei juuri salailla. Ihmiset ovat vain liian turtuneita puuttuakseen asiaan. Ja miten he sen tekisivätkään?

 

 

 

 

 

JP Siili

 

 Satanismi ei kuitenkaan takaa menestystä. Ohjaaja JP Siili pääsee kerta toisensa jälkeen painamaan kädenjälkensä suomalaiseen elokuvahistoriaan. Hänen tyylinsä on tehdä huonoja elokuvia.

 Siili on surkea työssään. Hän ei ymmärrä henkilöhahmoista, dialogista ja hienovaraisista jännitteistä. Hänen elokuvissaan ihmisten välinen toiminta on kaavamaista ja töksähtelevää. Huonosti leikatut kohtaukset järjestäen kuin surkeimmasta kesäteatterinäytelmästä.

 Visuaalisista jutuista kuten vaatteista ja väreistä Siili ei tajua mitään. Musiikista, rytmistä, huumorista... Ei mitään. Siili ei ymmärrä mistään mitään ja pääsee silti ohjaamaan elokuvia. Omalla tavallaan hän on siis satanistisen taiteen ilmentymä. Onhan hän homokin, joten ilmeisesti persettä jakamalla pääsee aina yhä uudestaan ohjaamaan. Satanistinen homomafia jyllää myös Suomessa.

 Siili on puistattava tyyppi. Hänen kyräilevän jäyhä olemuksensa ja rumat vaatteensa. Hänen yksioikoiset ja kaavamaiset lausuntonsa. Kuinka hänen annetaankin ottaa itsensä niin vakavasti? Eikä se ole niinkään hänen persoonansa, kuin hänen elokuvansa. Olisivatpa ne edes meheviä kalkkunoita. Laimeitakin ne ovat vain ontuvalla tavalla. Siilin elokuvista puuttuu näkemys ja seikkailunhalu. Niistä puuttuu myös se rehvakkuus, joka tekee esim. The Roomista niin hauskan teoksen.

 Elokuvantekijänä Siili on mieltynyt malliin, jossa hän yhdistelee keskenään huonosti sopivia elementtejä. Hän yrittää hakata neliön malliset palat pyöreistä rei'istä sisään. Kun se ei onnistu, työstää hän särmät pois. Jo mahtuu.

 Toiminta on ympäripyöreän latteaa. Toinen toistaan teennäisemmät kohtaukset töksähtelevät toisiinsa. Elokuvakerrontaa leimaa vahva näkemyksellisyyden puute. Ei yhtäkään hauskaa oivallusta, huumorintajusta ei tietoakaan. Pelkkää kivikasvoista anemiaa. Jos jossain pilkahtaa hymy, on sekin vain väkinäinen irvistys.

 Siili käyttää mielellään jo meritoituneita toimijoita. Tunnettujen näyttelijöiden on tarkoitus hälventää hänen elokuviensa yleistä amatöörimäisyyttä. Lavastaakseen itseään heteroksi, Siili höystää elokuvansa vaivaannnuttavilla seksikohtauksilla.

 Siili on bullshit-artisti. Horjumattomalla pokerilla hän kyhää kerta toisensa jälkeen valkokankaille omanlaistaan elokuvaa. Sitä taattua laatua, Siilin laatua. Olisi mukava tietää, mitä mieltä hän itse on elokuvistaan? Osa hänen persoonaansa on kieltää omat epäonnistumisensa ja esittää kykeneväistä työhönsä. Valehteleeko hän suurimmat valheet itselleen? Epäilen että ei. Sen verran epävarmalta hän vaikuttaa. Hän häpeää itseään ja töitään. Hän tietää.

 Siili pyörittelee elokuviensa aiheita vuositolkulla. Käsikirjoitusta hän alkaa kirjoittaa vasta kun saa sitä varten apurahan. Hän varaa kalenteristaan pari viikkoa, jona aikana käsikirjoituksen on synnyttävä. Sitten sieltä tulee mitä tulee. Ja senhän tietää mitä siitä tulee. Silti Siilin on pakko tehdä käsikirjoitukset itse. Todistaakseen koko maailmalle miten kykenevä hän on.

 Toisaalta vaikka Siilille annettaisiin ohjattavaksi oivallinen käsikirjoitus, onnistuisi hän pilaamaan senkin. Painamaan siihen oman kädenjälkensä. Onkin syytä epäillä, että koko mies on kirottu. Hän ei tule ehkä ikinä onnistumaan työssään. Hänellä on onnistumisen pakko, joka ajaa hänet yrittämään liikaa ja tyytymään toisaalta keskinkertaisuuteen.

 Elokuvantekijänä Siili haluaa luoda kokonaisia maailmoja. Hänellä on ilmeisesti pakkomielle saada elämänsä aikana syntymään edes yksi hyvä elokuva. Mutta se ei tule tapahtumaan taidolla vaan tuurilla. Hän luottaa liikaa onneensa. Ja ennenkaikkea omaan näkemykseensä, jota ei ole.

 Eikä kukaan Siilin elokuvista pidäkään. Jos joku sanoo pitävänsä, hän valehtelee. Niinpä tehtäväkseni onkin jäänyt auttaa Siiliä kertomalla hänelle missä mennään. Kun haukun häntä, teen hänelle samalla myös palveluksen. En haluaisi, mutta politikointi ei ole ikinä ollut alaani. Nyt Siili tietää minkälainen ohjaaja hän on. Hän voi työstää asiaa mielessään ja käsitellä sitä objektiivisesti.

 Elokuvassaan Härmä Siili sivuaa harvinaisesti satanismia. Tapettuaan puukolla Kalle-rengin, Esko Vähätalo kertoo arvoituksellisessa monologissaan veljelleen, miten tämä on lopulta samanlainen väärintekijä kuin hän itsekin. Ei vain usko sitä, kun ei ole vielä käynyt toisella puolella.

 Pidän elokuvaa Siilin mittapuun mukaan onnistuneena. Toki se on pitkäveteinen. Täynnä epäuskottavia käänteitä. Mutta siinä on hyvä perusidea epäsuhtaisesta veljesparista. Vanhempi on väkivaltainen satanisti. Kiero juoppo ja homo. Nuorempi työteliäs kunnon mies. Ehkä hieman tylsä, mutta kunniallinen.

 Heidän vanhempansa ovat samalla tavalla kahta eri maata. Isä sokeutunut sotasankari, joka aikoo perinteitä uhmaten jättää vanhemman poikansa perinnöttömäksi nuoremman kustannuksella. Vanhempaa veljeä puolustava äiti kohtalonuskoinen ja heikko satanisti.

 

 

 

 

 

Ufojen johdatus

 

 Opiskelin Voionmaan opistolla 2003 – 2004. Sieltä lähti paljon opiskelijoita työharjoitteluun JP Siilin Rakastuin mä luuseriin – nuortensarjaan. Siili kuuli työstämästäni Amis vs. Lukio -käsikirjoituksesta. Koska sekin kertoi nuorten elämästä, halusi Siili lukea sen saadakseen lisänäkemystä työhönsä.

 Käsikirjoitus oli kamala. Muutamassa yössä sutaistu pohjanoteeraus. Silti Siili löysi siitä jotain käyttökelpoista tv-sarjaansa. Hän laittoi luokkakaverini kysymään minulta, saiko ideoitani käyttää ja mitä halusin korvaukseksi? Kerroin että saa käyttää ja että haluaisin korvaukseksi rahaa.

 En tietenkään saanut rahaa. Siihen Siili ei suostunut. Kun sitten kevättalvella 2006 hain Turun Taideakatemiasta työharjoitteluun hänen luotsaamaansa Maan mitta -minisarjaan, otti hän minut apulaisohjaajaharjoittelijaksi. Minulla ei ollut kokemusta apulaisohjaajuudesta, mutta en kieltäytynyt tarjotusta pestistä.

 Törmäsin Siiliin edellisenä talvena 2005 Tampereen Lyhyelokuvafestivaalien bileissä, Yo-talolla. Panin jo alkuillasta merkille rumissa housuissa kekkaloivan miehen, joka kiehnäsi oudosti joidenkin ulkomaalaisten miesten seurassa. Teki itseään tykö. Hänen olemuksensa oli jäykkä, liikkeensä väkinäisiä. Olin melko varma, että hän oli Siili. En kuitenkaan mennyt hänen jutulleen. Kysyin joltain, onko tuo se? On, se se on.

 Sitten loppuillasta menin esittäytymään. Tulimme oikein hyvin juttuun. Mutta minä olinkin räkäkännissä. Silloin tulen juttuun kenen kanssa tahansa, jos joku vain jaksaa minua kuunnella. Tiedä sitten minkä manipulaation alaisena Siili oli. Muistan kun hän kysyi mitä mieltä olen Wicker Man – elokuvasta? Kerroin pitäväni siitä ja että olin tehnyt elokuvalle trailerin Carlislen koulussa.

 Siili viittasi tuolloin suunnitteluasteella olevaan Maan mittaan, jonka tarinassa on samoja elementtejä kuin Wicker Manissa. Siili suunnitteli korvaavansa apuni hänelle, tarjoamalla minulle töitä Maan mitan tuotannosta.

 Traileri vakuutti Siilin. Hän luuli minun olevan jonkunlainen tekijä. Hän ei tiennnyt, etten oikeastaan olisi halunnut tehdä traileria Wicker Manista. Opettaja kuitenkin pakotti. Oliko se sattumaa? Ei tietenkään. Joku ufo oli punonut omasta mielestään ovelan suunnitelman, jonka kautta päädyin Siilin produktioon hommiin. Sattumaa ei ollut sekään, että Siili halusi käyttää ideoitani Rakastuin mä luuserit – sarjassa. Ehkä se oli koko jatkumon alku.

 

 

 

 

 

Vapaa tahto

 

 Ufot tapaavat johdatella ihmiselämiä pitkiäkin matkoja, kietoen ne lopulta toisiinsa näennäisen sattumanvaraisella tavalla. Lopullinen päätäntävalta on ihmisillä itsellään. Ainakin osaksi. Kyetäänhän heidän valintojaan ohjaamaan niin paljon kuin halutaan. Lisäksi jo tapahtunutta voidaan pyyhkiä kelaamalla aikaa taaksepäin, mahdollistaen ihmisen menetellä toisin jossain tilanteessa. Omalla kohdallani näin on tapahtunut monta kertaa. Tiedän tämän. Muistan tilanteita, joita ei sitten ollutkaan tapahtunut.

 Vaikka meitä ohjataankin yläpuolelta, saamme myös itse päättää asioistamme. Emme tietenkään saa tarpeeksi tietoa kyetäksemme tekemään järkeviä päätöksiä. Me maallikot joudumme toimimaan mutu-pohjalta. Satanisteilla on enemmän tietoa. Ei ole heilläkään tarpeeksi.

 Tiedon kanssa on se ongelma, että tietäessään enemmän kuin muut, saattaa joutua sellaisen harhakäsityksen valtaan, että tietää tarpeeksi kyetäkseen hallitsemaan elämäänsä. Ei ihminen pysty hallitsemaan elämäänsä. Hän on kuin näyttelijä ilman käsikirjoitusta. Vuorosanat ja toiminta on improvisoitava sen mukaan, mitä eteen tulee. Ja eteen tulee sitä mitä siihen laitetaan.

 Tämä on vapaata tahtoa. Ihminen elää elämänsä kohtauksia kuten haluaa. Muutenhan kyseessä olisi ennalta käsikirjoitettu näytelmä. Sellainen ei anna seuraajilleen tyydytystä, koska he tietävät jo etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Tyydytystä ennalta sovitun noudattaminen ei anna ihmisillekään. Elämä on tässä ja nyt. Nykyhetkeen ei ole käsikirjoitusta, vaan luomme todellisuutta ympärillämme koko ajan. Kirjoitamme oman osamme näytelmästä omilla toimillamme.

 Se on vähän sama kuin jos pyytää kumppaniaan toteuttamaan seksifantasian. Siinä saa mitä tilaa. Se ei ole kuitenkaan hienoa, koska kun saa mitä tilaa, tietää ennalta mitä tulee saamaan. Olisi parempi jos kumppani toteuttaisi fantasian omasta tahdostaan, yllätyksellisesti. Silloin se säväyttäisi enemmän. Ennalta sovittuna fantasia on pelkkä näytelty kohtaus. Toki voi pyytää kumppania improvisoimaan. Tosin silloinkin raamit on ennalta sovittu ja kyse on pelkistä yksityiskohdista.

 Tiedä häntä, mutta ehkä ihmiselo on lopulta samanlainen fantasia jollekin ufolle. Elämämme on improvisointia kehysten sisällä. Jokainen ihminen on oman elämänsä Picasso, joka taiteilee kankaalle omanlaisensa mestariteoksen.

 Ufo-jutut ovat siinä mielessä typeriä, että tietoni ja etenkään kykyni riitä käsittelemään niitä kuin pintapuolisesti. Niinpä asiat jäävät joka tapauksessa hämäriksi. Tässä on juuri ufo-tiedon ongelma. Ihmisten kapasiteetti ei riitä käsittelemään maailmaa ulottumattomissamme. Se ei ole meidän maailmamme. Emme kuulu sinne, koska emme pysty toimimaan siellä. Emme pysty toimimaan siellä, koska sen asukit ovat liian paljon meidän yläpuolellamme. Jos kohtaisimme, ei kohtaamisessa ei ole minkäänlaista tasa-arvoa. Kun kaksi täysin epäsuhtaista toimijaa tekevät yhteistyötä tai taistelevat, joutuu heikompi väistämättä alisteiseen asemaan. Hänestä tulee pelkkä työ- tai leikkikalu.

 Ufo-tietoa levittävät ihmiset ymmärtävät ufoista vain pintapuolisesti. Kenelle he tietoa levittävät, eivät ymmärrä sitäkään vähää. Ufo-tietäjille nauretaan, sillä heidän asiansa on ristiriidassa luonnontieteiden ja maalmanjärjestyksen kanssa. On helpompi pitää yleisestä totuudesta kiinni kuin miettiä ufoja, joista ei kuitenkaan ole vakiintunutta tietoa tarjolla.

 Siitäkin syystä ufo-tietäjille ei välttämättä kerrota kovinkaan paljon. Koska he alkavat levitellä tietojaan. He kokevat että tiedon täytyy levitä. Tai haluavat päteä tiedoillaan. Kaiketi on paljon ufo-tietäjiä, jotka eivät puhu eivätkä pukahda tiedoistaan. Eikö ole kuitenkin hyvä, että ihmisillä on mahdollisuus tietää asioista? Siten minä asian näen.

 Ihmisten maailma ei ole ideaali. Ihmiset ovat huonossa asemassa. Ihmisenä onkin parempi ottaa iisisti. Se on ihmisen osa. Vähän sama kuin koiranpennulla. Se voi suorittaa agilitya, jos isäntä pakottaa, mutta ei koko touhulla lopulta mitään merkitystä ole.

 Kuulostavatko esittämäni väitteet uskomattomilta? Kyllä niitä epäillä sopii. Ei kaikkea kannata purematta nielläkään.

 

 

 

 

 

 

Maan mittausta

 

 Miksi minun piti päätyä Maan mittaan? Syksyllä 2010 Siili oli sitä mieltä, että sen tarina kertoo minusta. Kuinka minun pitäisi mennä vanhaan kotipitäjääni Mouhijärvelle ratkomaan sen synkkää salaisuutta. Mitäpä turhia. Ei kai ole enää mikään salaisuus, että Mouhijärvi on täynnä satanisteja. Saattaa sinne muutama örkkikin mukaan mahtua.

 Kylän asukkaista varmaan puolet on insestin uhreja ja sitä kautta pedofilian harjoittajia itsekin. Itse olen ainakin ymmärtänyt, että juuri pedofilian uhreista tulee pedofiileja itsekin. Onneksi en sentään itse ole sellainen.

 Maan mitassa seikkaillaan vanhan kaivoksen luolissa. Ne kätkevät sisäänsä synkän salaisuuden. Paikkakunnan lapsia on varoiteltu, että kaivoksessa on peikkoja tai jotain muita hirviöitä. Ehkä Mouhijärvelläkin on joku syvä kallion luola, mistä johtaa tie kenties reptilianien luolastoihin saakka. Johtaahan läheiseltä Pirunvuorelta legendan mukaan maanalainen väylä Vesilahteen, Laukon kartanon kellariin.

 Maan mitta kertoo ydinjätteen laittomasta loppusijoittamisesta epävakaaseen maaperään. Sitähän pöllöt ainakin tekevät mielellään. Ei heitä kiinnosta maapallon kohtalo. He ovat täällä vain käymässä ja ydinvoima on heille on muutenkin jostain syystä erityisen tärkeää.

 Onko Mouhijärvelle sijoitettu ydinjätettä? Rauno Mokka kertoi, että kunta oli ainakin niiden paikkojen joukossa, joita harkittiin ydinjätteen loppusijoituspaikaksi. Tsernobylin ydinlaskeuma oli suurta Mouhijärvenkin alueella ja muualla Pirkanmaalla. Muistan kuinka Holmanpuiston metsä oli joskus lapsena hohkannut vaaleanvihreänä. En pysty muistamaan, liittyikö tuo muisto juuri Tsernobylin aikoihin. Käpyrauhaseltaan puhtaat ihmisethän näkevät metsän joka tapauksessa eri tavalla kuin muut. He kykenevät näkemään ns. erikoisuuksia. Heille erityisesti koskematon metsä näyttäytyy samanlaisena kuin Avatar-elokuvan Pandora-planeetan metsä. Se kimmaltaa fluorinhehkuisena ja on täynnä erilaisia värikkäitä pikkuolentoja.

 Siililtä oli vikatikki pestata minut. Eiköhän hänelle joku satanisti sanonutkin, ettei minua kannata palkata. En ollut pätevä, enkä myöskään sopiva. Ennen kaikkea olin jo kirottu. 1999 vittuilin väärälle miehelle. Etelä-Helsinkiläiselle kovan luokan satanistille, joka päätti tuhota minut. Tai paremminkin laittaa minut tuhoamaan itse itseni. Asia on käsitelty kirjoituksessani ”Kirous”.

 Jo työhaastattelu Ylen Tampereen tiloissa meni huonosti. Jännitin tilannetta. Siili oli kuitenkin päättänyt valita minut hommaan. Sen jotenkin huomasi hänen lempeästä katseestaan. En ollut toiminut apulaisohjaajana edes koulutuotannoissa, enkä ikinä ohjannut mitään mainittavaa. Silti onnistuin vähän vahingossakin vakuuttamaan Siilin. Eihän se sattumaa ollut.

 Siili halusi korvata aikaisemman apuni hänelle. Se oli tietenkin jonkun ufon suunnitelma minun saattamisekseni mukaan Maan mittaan. Minkä vuoksi? Ehkä minun oli tarkoitus oppia jotain, mutta en minä mitään oppinut. Tulin vain entistä katkerammaksi ja välinpitämättömämmäksi. Ehkä se oli tarkoituskin. Nykyäänhän en välitä mistään mitään. Sekin on omalla tavallaan mukavaa.

 Mutta niin tuli sekin kesä lusittua, vaikka joka päivä vituttikin.

 Ennen kuvausten alkamista, oli Tampereella jonkinlainen koekuvauspäivä. Päivän tarkoitus oli ilmeisesti tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. En muista tuosta päivästä paljoakaan. Kuvausryhmä kykki jossain kaivoksessa muutaman tunnin, jonka jälkeen siirryimme saunomaan ja viettämään iltaa Siberiasta vuokrattuun saunakabinettiin.

 En osannut olla siellä sen luontevampi. Annoin itsestäni huonon kuvan. Yritin kysellä ihmisiltä jotain, kun olisi pitänyt vain pitää suu visusti kiinni. Illan suussa lähdin sitten juna-asemalle, matkatakseni takaisin Turkuun.

 Tein Siilin mukaan siitäkin numeron. Ikään kuin vakuuttaakseni kuinka hieno ihminen olen, tein selväksi kuinka en halunnut juoda itseäni humalaan ja niin edelleen. Ehkä olisi pitänyt. Olisihan se ollut minulle luontevaa käyttäytymistä.

 Sanotaan että kannattaa aina olla oma itsensä. Se palkitsee pitemmän päälle. Entä jos on tyhmä ja laiska juoppo? Kannattaako silloinkin vain olla oma itsensä? Ehkä. Eipähän joudu tilanteisiin, joissa on vain hävittävää.

 Tuona päivänä Siili alkoi vihata minua. 2010 hän kertoi minulle tunnustukselliseksi äityneessä yhteydenotossaan, miten saman tien poistuttuani illanvietosta, oli tunnelma vapautunut. Kaikki kireys oli tipotiessään. Siili kertoi tuolloin ajatelleensa, että jos tuolla Villellä on tuollainen vaikutus ihmisiin, ei tästä tule yhtään mitään.

 Sitä olen usein ihmetellyt, miksi ufot vaivautuvat sommittelemaan pitkiä tapahtumaketjuja saadakseen minut tilanteisiin, jotka satanististen voimien annetaan sitten sabotoida täysin? Ajaa itsetuntoni nollaan ja tehdä sitä kautta oloni kestämättömäksi. Maksaako todella vaivaa puskea minua erilaisiin tilanteisiin, joihin minua ei olla kuitenkaan valmisteltu ollenkaan?

 Mikä on oma vastuuni elämäni eri tilanteissa? On kai minulla vapaa tahto, mutta kun voin esimerkiksi ajaa matkailuauton kaksi kertaa ojaan (asiasta lisää myöhemmin) oppiakseni ajamaan tuulisella kelillä, miksen voi pärjätä ihmisten kanssa luontevasti? Ehkä kyse on jonkinlaisesta valmistelusta. Mutta miksi he eivät hoida itse hommiaan? Eikö se nyt vain olisi huomattavasti yksinkertaisempaa?

 Heidän touhuistaan tulee mieleen agility. Ihmiset harjoittavat koiriaan suorittamaan ratoja mahdollisimman nopeasti ja puhtaasti. Eihän siinäkään mitään järkeä ole. Hyppisivät itse esteiden yli ja ryömisivät tunneleissa. Ei kai koira siitä mitään irti saa, paitsi isäntänsä hyväksynnän ja palkinnon.

 Olemme ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärellä. Mikä on ihmisyyden mitta ja kuinka sen voisi täyttää? Olemmeko vain tavallista älykkäämpiä eläimiä? Mikä on oma vastuumme osana luonnon kiertokulkua? Ihminenhän on aika pitkälti se, minkälaiseksi hänen annetaan kasvaa. Onko kieroonkasvanut väärintekijä muuta kuin pelkkä uhri itsekin?

 Kuinka ihmisen voidaan olettaa pärjäävän tällaisessa maailmassa tallomatta muita alleen? Jos hän ei sitä itse tee, tekee joku muu sen hänelle. Jos meidän on tarkoitus pyrkiä hyvyyteen ja positiivisuuteen, miksi meille ei anneta selkeitä viittoja?

 Miksi ufot antavat satanististen voimien tyhmentää ihmiset? Onhan ihmisen hyvin vaikea menestyä elämässään ilman satanismia. Miksi mahdollistetaan kaikenlaista, jota on sitten lähes mahdoton lunastaa? Antaisivat sitten koko paskan suosiolla satanistien huomaan. Sitten kuitenkaan Saatana itse ei pysty päihittämään häntä korkeampia voimia. Miksi hänen annetaan touhuta kaikenlaista?

 Kun Maan mitan kuvaukset alkoivat, Siili huomasi nopeasti kuinka avuton olen. En tiennyt elokuvantekemisen perusteista juuri mitään, enkä alkanut esittääkään konkaria. Kyselin amatöörimaisia kysymyksiä.

 Siili käänsi minulle selkänsä jo ensimmäisenä kuvauspäivänä. En tiedä miksi, mutta ennen ensimmmäistä lounastaukoa olin menettänyt kaiken itsetuntoni. Jäin yksin, enkä kyennyt kääntämään tilannetta voitokseni. Vajosin syvyyksiin kuin Titanic neitsytmatkallaan. Näytönpaikkani meni päin mäntyä.

 Nopeasti Siili kehitti syvän antipatian minua kohtaan. Hän ei kyennyt keskustelemaan kanssani alkuunkaan. Katsekontaktikin oli liikaa. Mitä tahansa tein, se oli väärin. Hän alkoi vihaamaan minua.

 Siili haukkui minua työryhmän muille jäsenille, kuin en olisi ollut paikalla. Kameramiehet eivät suostuneet ottamaan minulta käskyjä vastaaan, enkä minä osannut niitä heille antaakaan. Siili ohjeisti näyttelijöitä suhtautumaan minuun töykeästi. Pääosanesittäjä Leena Pöystin johdolla he ryhtyivät sitten nälvimään ja arvostelemaan minua. He kuitenkin lopettivat tämän typeryyden nopeasti. Ehkä yhteisestä päätöksestä. Myöhemmin koko asiasta ei olisi saanut enää puhua. Jos se jollekin on noloa, niin Siilille.

 Siili halusi minusta eroon. Ilmeisesti hän yritti saada minua ottamaan hatkat, mutta en halunnut. Olinhan juuri antanut Turun asuntoni vuokralle kesäksi ja vuokrannut itse Tampereelta kämpän. Jos olisin lähtenut kävelemään, olisi tie vienyt Varamiespalvelun listoille paiskimaan paskahommia.

 Näin jälkiviisaana voi sanoa, että Siilin olisi pitänyt vain erottaa minut koko tuotannosta. Olisin ottanut opikseni tai en, olisi se puhdistanut ilmaa ja ollut kaikkien kannalta paras ratkaisu. Mutta hän on laskelmoiva pelkuri, joka ei kykene tällaisiin päätöksiin.

 Viimeinen tikki Siilille oli, kun en enää löytynytkään hänen läheisyydestään silloin harvoin kun hän olisi apuani tarvinnut. Tuotantojärjestäjät olivat alati pulassa ja jouduttaakseni kuvauksia, autoin heitä minkä apulaisohjaamiseltani ehdin. Se oli tietenkin vikatikki. Olisi pitänyt vain keskittyä omaan työnkuvaan.

 Yritin kuitenkin aina toimia oman filosofiani mukaisesti, eli lopputulosta parhaan kykyni mukaan palvellen. Pystytin sitten lavastetta tai ohjeistin avustajia. Mikäli joku liikennemerkki ei ollut paikallaan sovittuna aikana, viivästyivät kuvaukset joka tapauksessa. Jonkun nekin hommat oli tehtävä. Järjestäjillä taisi olla työtunnit täynnä, eivätkä he ehtineet tekemään hommiaan.

 Kaiketi kyse oli myös epäpätevyydestäni. Yritin järjestäjiä auttamalla sovittaa sitä ristiriitaa, minkä huono osaamiseni apulaisohjaajan tehtävissä tuotti.

 Aluksi huusin kuvauskäskyt, mutta kun en osannut, Siili teki sen itse, vaikka hänellä on astma. Lopulta en saanut enää ohjeistaa avustajia, vaan senkin toimen hoiti paikkani ottanut nainen, jonka nimeä en nyt muista. Tämä nainen oli minua kohtaan jostain syystä äärettömän vittumainen läpi kuvausten. Satanisti? Luultavasti.

 Kun siis eräänä iltana olinkin korjaamassa rekvisiittaa sen sijaan, että olisin päivystänyt Siilin selän takana, hän sai tarpeekseen. Ja tarpeeksi hyvän syyn. Hän viittoi tuottaja Hilkka Salon luokseen, eikä minun tarvinnut lukea hänen huuliltaan ymmärtääkseni mitä oli tapahtumassa.

 Seuraavana päivänä Salo tuli sitten vakavalla naamalla pyytämään minut sivummalle. Saisin kuulemma siirtyä järjestäjien assistentiksi. Salo oli pahoillaan asiasta. Sen sijaan että Siili olisi miehekkäästi erottanut minut, hän pakotti tuottajan siirtämään minut vähemmän vastuullisiin tehtäviin.

 Minua se ei haitannut. Ainakaan ei tarvinnut olla Siilin läheisyydessä. Ryhdyin nyt työskentelemään tuotantojärjestäjien apuna. Se oli stressitöntä hommaa. Rekvisiittaa, lavastusta, liikenteen pysäyttämistä ja auton kuljettamista. Ville Juvonen ja Sari, jonka sukunimeä en muista, olivat esimiehiäni. Siili olisi kuulemma ottanut minut parin viikon järjestäjä-pestin jälkeen takaisin alkuperäiseen rooliini, mutta Ville Juvonen ei suostunut. Hän tarvitsi apulaisen. Sama se minulle enää siinä vaiheessa oli. Pääasia että palkka juoksi. En ala tässä ruotimaan Juvosta ja Saria. Heidän kanssaan oli omat ongelmansa, mutta niin se on aina.

 

 Vuonna 2010 sain kuulla kuka oli ollut ongelmieni takana. Se oli Tampereen Ylen apulaisohjaaja Anne Syrjä, joka työskenteli Maan mitan kanssa samana kesänä Lapissa kuvatun Taivaan tulet - sarjan apulaisohjaajana. Talvella 2006 Syrjä ohjeisti minua puhelimessa talon tavoille. 2010 hän sanoi, että hänelle oltiin esitetty uhkaus: Jos et pilaa Hanhisuon työharjoittelua, menee oma kesäsi pilalle. Syrjälle ei tuottanut vaikeuksia valita näistä vaihtoehdoista. Anne Syrjä, kuten miehensä Aku Syrjä ovat kaksinaamaisia vittupäitä; satanisteja, joilta ei puutu määrätietoisuutta pärjätä muita piinaamalla.

 Kaiken kaikkiaan en ollut silti Maan mitan ainoa ongelma. Produktio oli liian kunnianhimoinen. Se oli aikataulutettu liian tiukaksi. Pahin ongelma oli kuitenkin ohjaaja Siili. Hän ei yksinkertaisesti osaa ohjata. Hän ei uskalla ohjeistaa näyttelijöitä kohtauksiin, vaan jättää heidät oman onnensa nojaan. Siilin ohjaustöissä näyttelijät hakeutuvat muottiin, kaavamaiseen ilmaisuun, kyetäkseen täyttämään mittansa. Siili ei osaa evästää tai edes vinkata heitä tavalla, joka johtaisi luontevaan ilmaisuun.

 Maan mitassa Siili yritti jännäriä. Jotta katsoja osaisi jännittää hahmojen puolesta, pitäisi hänen kuitenkin ensin samaistua heihin. Maan mitta porhaltaa kuitenkin alusta lähtien sellaista vauhtia eteenpäin, ettei samastumista ehdi tapahtumaan. Kohtaukset on kuvattu kahdella kameralla ja jotta tätä toimintamallia päästäisiin hyödyntämään, on lähes kaikki toiminta leikattu staccatomaisesti. Se vieraannuttaa. Katsoja ei ehdi kuviin mukaan.

 Yksi Maan mitan kompastuskiviä oli Martti Syrjä. Eppu Normaalin laulajana tunnettu Syrjä ei osaa näytellä. Hän on epäuskottava ja ilmaisussaan kömpelö. En tiedä mikä sai Siilin pestaamaan Syrjän yhteen sarjan keskeisistä rooleista. Syrjä on hyvä muusikko, sitä en kiistä. Satanisti toki hänkin, kuten koko bändinsä.

 

 Jostain syystä Siili oli viehättynyt eläinvertauksiin. Milloin minulla oli suden, milloin saaliseläimen silmät. Milloin olin koira, milloin sika. Siili kieltämättä itse liikkuu kuten oma toteemieläimensä ja osaa olla piikikäs. Hän myös tuhisee.

 Vuotta myöhemmin olin taas hakemassa työharjoitteluun johonkin suomalaiseen tuotantoon. Sitä tuotti Helsinki-filmi. Liikoja miettimättä kysyin sähköpostitse Siililtä ja Ville Juvoselta suositusta hakemukseeni. Sitä en saanut. Siili soitti Juvoselle, ja he päättivät olla vastaamatta minulle mitään. Siili kyllä soitti Helsinki-filmiin ja varoitti pestaamasta minua.

 Myöhemmin Siili halusi piinata minua lisää. Hän oli suunnittelemassa Yle TV2:lle Uusi päivä -saippuasarjaa. Lauri Kallion rooliin pestaamansa Panu Mikkolan Siili usutti kimppuuni. Olinhan Lauri Kallion hahmon esikuva. Tämä oli Siilin tapa vittuilla minulle.

 Kun kuulin mistä on kyse, yritin saada Panu Mikkolaa puolelleni, jotta olisimme yhdessä voineet nolata JP Siilin. Uusi päivä oli kuitenkin Panu Mikkolan suuri tilaisuus, eikä hänellä ollut varaa hukata sitä. Siili toki tiesi tämän.

  

 

 

 

 

 

Maan mitassa autokuskina

 

 Maan mitan kuvauksissa tehtäväkseni tuli ajaa työryhmän saniteettitiloina toiminut matkailuauto Nokialta Lohjalle, Tytyrin kaivoksen uumeniin. Jokainen tyhjää matkailuautoa joskus ajanut tietää, kuinka altis sellainen on tuulenpuuskille. Matkailuauto on kuin iso tyhjä laatikko pakettiauton alustan päällä.

 Se oli aurinkoinen ja tuulinen päivä. Kovaa korkeapainetta. En ajanut ylinopeutta, mutta välillä auto heittelehti oikealle puolisenkin metriä. Pystyin kuitenkin vaivatta pitämään auton tiellä. En ymmärtänyt pelätä. Yhtäkkiä voimakas tuulenpuuska kuitenkin kaappasi koko auton ja heitti sitä oikealle puolitoista metriä. Siitäkin olisi päässyt takaisin tielle, ellen olisi juuri samalla hetkellä korjannut rattia lievästi oikealle. Se oli menoa.

 Ennen kuin ehdin reagoida, oli auto jo ojaan päin viettävällä pientareella nokka lievästi oikeaa kohden. Käännös vasemmalle olisi heilauttanut auton nurin. Oli pakko antaa mennä suoraan. Sillä kohtaa oja oli onneksi matala.

 En ehtinut juurikaan jarruttaa. Ajettuani ojan reunaa parikymmentä metriä, tultiin ojalle. Se oli tarkka paikka. Kääntääkö rattia hieman vasemmalle vai pitää se suorassa? En tiennyt, eikä siinä ollut aikaa miettiä. Mikäli auto pomppaisi sopivasti ennen ojaa, pääsisin ojan yli vastamäkeen parhaiten renkaat suorassa. Jos minkäänlaista pomppua ei tullut, haukkaisi ojanpohja liian jyrkästi oikealle kääntyvän auton kumoon. Silloin olisi parempi kääntää vähän vasemmalle ja ylittää oja mahdollisimman loivasti.

 Eipä siinä ollut aikaa pohdiskella sen enempää. Ennen kuin ehdin tehdä päätöksen, oli auton oikea eturengas ojassa. Pomppu ojan yli ei tulisi onnistumaan. En tehnyt mitään. Pidin renkaat suorassa. Auto kääntyi lähes kyljellen ojaan. Kun nyt käänsin oikealle, ponnahti se ojanpohjalta komeassa kaaressa pellolle kyljelleen.

 Havahduttuani todellisuuteen, tajusin heti epäonnistuneeni tehtävässäni toimittaa matkailuauto ehjänä Lohjalle. Toisaalta koin samalla yllättävän helpotuksen tunteen. Nyt saisin varmaankin kenkää koko tuotannosta ja voisin viettää loppukesän lomaillen. Olen aina ollut kova murehtimaan tulevaa ja pilannut keskittymiseni nykyhetkeen miettimällä tulevaisuuden asioita. Ehkä siksi mieleni onkin itseään suojellakseen kääntynyt näkemään asioiden valoisat puolet. Onhan jonkun loppu aina uuden alku.

 Katsellessani edessäni pystysuorassa aukeavaa peltomaisemaa koin odottamattoman euforian tunteen valtaavan sisimpäni. Tajuntani sumeni. Silloin en sitä tajunnut, mutta myöhemmin olen onnistunut hahmottamaan asian melko selvästi. Minut siirrettiin ajassa taaksepäin, hetkeen hieman ennen ulosajoa.

 Ajoin samaa matkailuautoa matkalla Lohjalle. Tuulenpuuskat heittelivät autoa oikealle. Kun laitoin ratilla vastaan, heilahti auto puuskan vaimennuttua vastaavasti vasemmalle. Olin kuitenkin luottavainen. Enhän ajanut ylinopeutta.

 Auton ratissa on kuitenkin typerää luottaa siihen, että pysyminen sallitussa nopeudessa estäisi onnettomuudet. Mikäli olosuhteet ovat sään tai muiden muuttujien johdosta heikentyneet, pitäisi auton nopeus laskea sellaiseksi, että sitä pystyy hallitsemaan tarvitsematta keskittyä kuin kilpa-ajaja. Nuoruuden typeryydessäni en aikaisemmin ottanut tätä huomioon, vaan paahdoin reilua 85 kilometriä tunnissa, kun olisi pitänyt laskea 70 km/h:n vauhtiin.

 Jotain olin kuitenkin oppinut. Laskin nopeuden nyt alle 80 km/h:n. Auto ei ollut tosin vieläkään luotettavasti hallussani. Tultiin samaan kohtaan. Joku halusi antaa minulle toisen mahdollisuuden. Taas yllättävän voimakas tuulenpuuska vei auton pientareelle. Auto ajautui oikealle kohti ojaa.

 Nyt ehdin kuitenkin ajattelemisen lisäksi toimia. En vieläkään saanut autoa takaisin tielle, vaan sen oli annettava mennä suoraan kohti oikealla sijaitsevaa ojaa. Ennen ojaa ehdin kuitenkin kääntää autoa juuri sopivasti vasemmalle. Luovia tulokulman ojalle niin loivaksi kuin mahdollista. Ehdin myös jarruttaa. En paljoa, mutta sain niistettyä vauhdista kuitenkin jotain pois. Polkiessani jarrua tunsin ojanpientareen epätasaisuuden selvemmin. Lukkojarrutus ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka jarruttaminen veikin keskitttymistä ojan ylittämisestä, antoi se toisaalta lisäaikaa kokonaisuuden hahmottamiseen.

 Lukkojarrutus olisi kääntänyt auton oikealle kyljelleen ojan pohjalle. Voi olla, että se olisi toisaalta ollut paras mahdollinen skenaario. Sillä hetkellä tuntui kuitenkin paremmalta yrittää päästä ojan yli hallitusti ja nousta ojasta peltoa kohti nousevaa vastamäkeä hallitusti, pysäyttäen auto pellon pientareelle. Vastamäki ei ollut yhtä korkea kuin tieltä ojaan viettävä rinne.

 Taas tultiin ojanpohjalle. Nyt loivemmin ja hitaammin. Juuri kun oikea eturengas iskeytyi ojan pohjalle, käänsin vähän vasemmalle. Auto pomppasi melko siististi ojan pohjalta vastamäkeen ja siitä pellolle. Tasaiselle tultua vauhti oli jo melkein hiipunut. Auto pysähtyi hallitusti.

 Havahduin seurauksiin nopeasti. Mieleeni nousi taas ajatus potkuista. Tällä kertaa en kuitenkaan ajatellut viettäväni loppukesän lomaillen. En ehtinyt, sillä tajusin auto olevan kuitenkin ajokunnossa. Tai ehkä hinauskunnossa. Se ei kuitenkaan ollut kyljellään. Mieleni tulkitsi asian niin, etten saisi potkuja mutta kovat nuhteet kylläkin. Mietin voisinko hoitaa tilanteen siten, ettei kukaan huomaisi mitään? Oliko autossa näkyviä ja tuntuvia vaurioita?

 Katsoin vasemmalle tietä kohden. En nähnyt yhtään autoa. Tien ja pellon välinen oja ei ollut syvä. Rinne ei ollut erityisen jyrkkäkään, mutta tie kuitenkin yli metrin korkeammalla kuin pelto.

 Ensinnäkään autoa ei saisi pellolta takaisin tielle kuin traktorilla vetämällä ja toiseksi sen akselisto oli melko varmasti vaurioitunut. Entä jos kuitenkin ajaisin pellolla tien vartta niin kauan, että vastaan tulisi ojan yli kasattu penkere? Jossain vaiheessahan sellainen tulisi vastaan, ellei sitten poikittainen oja sitä ennen. Kesantopelto oli lisäksi tarpeeksi tasainen, jotta sitä pystyi helposti ajamaan matkailuautollakin.

 Katsoin taakseni tielle. Vanhaa Tampere-Helsinki tietä pohjoiseen päin menevällä kaistalla autot ajoivat ohi jarruttamatta. Jäin sopivasti ulos heidän näkökentästään. Kanssani etelän suuntaan matkaavat autot eivät kuitenkaan voineet olla näkemättä pellolla nököttävää matkailuautoa. Se ei selvästikään kuulunut sinne.

 Onneksi ei ole paljon liikennettä, ajattelin. Joitakin autoja kuitenkin. Muutama jarrutti vähän ja jatkoi sitten menojaan. Kaipa he ajattelivat, ettei asia ollut heidän ongelmansa. Matkailuauto näytti varmaankin joltain mainostempulta. Kaikki näytti olevan hyvin.

 Päätin lähteä matkaan. Toivon ettei kukaan jarruttaisi ja pysähtyisi päivittelemään tapahtunutta. En halunnut huomiota tapahtuneelle. Mutta oliko auto kunnossa? Pysähdyttyäni pellolle, olin sammuttanut moottorin. Mahtaisiko se enää käynnistyä? Käänsin avainta varovasti virtalukossa. Kyllä! Se käynnistyi moitteetta. Kokeilin kaasua. Toimii. Eikun eteenpäin.

 Löin ykkösen sisään ja lähdin etenemään. Peltoa olisi voinut ajaa kakkosellakin. No vittu. Kakkonen sisään. Mitä pikemmin pääsin tielle, sen vähemmän tapahtuneella olisi silminnäkijöitä. Olihan vielä mahdollista sekin, ettei kukaan Ylellä saisi tietää tapahtuneesta. Saatuani kakkosen sisään ja kierrokset mukavan alhaisiksi, hidasti samaan suuntaan matkaava auto ylhäällä tiellä kulkuaan. Auton kuljettaja heilui ja viittoi kuskinpaikalla hämmentyneenä ja kurotti sitten avaamaan kartturin puolen sivuikkunan.

 Olisin halunnut vain jatkaa menoani, mutta minun oli pakko reagoida. Hänet oli tyynnytettävä. Käänsin myös sivuikkunani auki, jotta hän pääsisi kysymään minulta, oliko joku huonosti? Jatkoin kuitenkin yhä etenemistä, mikä hämmensi autoilijaa. Hän olisi varmaankin halunnut pysähtyä ja haastatella minua silmästä silmään. En antanut tähän mahdollisuutta. Mikäli hän halusi kommentin, saisi hän pitää omankin autonsa liikkeessä.

 Näin kyllä hänen viittoilevan. Heilutin takaisin ja hymyilin aurinkolasieni takaa. Onnistuin taikomaan kasvoilleni jonkinlaisen virnistyksen, tarkoituksena viestiä asioiden olevan kohdallaan. Minä nyt vai satuin ajamaan matkailuautoani pellolla, ei kai se niin väärin ole?

 Kuulin epäselvästi hänen möykkänsä. Sanoista en saanut selvää. Näytin peukkua ja jatkoin kulkua. Mies selvästi tuskastui. Hänen oli vaikea keskittyä samaan aikaan ohjaamaan autoaan suoraan ja kommunikoimaan kanssani. Hän puisteli päätään. Hän jarrutti ja pysähtyi tien pientareelle. Itse jatkoin etenemistä. Näin sivupeilistä kun hän nousi autostaan ja katsoi perääni. Samapa tuo. Keskityin omaan tekemiseeni. Pian hän kaasutti ohitseni mielenosoituksellisen kovaa vauhtia, eikä edes katsonut suuntaani.

 Ehkä hän halusi vain olla avulias. Utelias hän ainakin oli. Niin tai näin, huomasin nyt edessäni ojan ylittävän penkereen. Se ei ollut järin leveä, mutta riitti mainiosti tarpeisiini. Minun ei tarvinnut edes kiihdyttää päästäkseni nousemaan takaisin tielle.

 Näinkö helppoa tämä olikin? Aloin jo jammailla ja hytkyä ratissa. Tapailin mielessäni Funky Nassauta. Sitten pakotin itseni keskittymään ojan ylittämiseen.

 Painoin kytkimen pohjaan, laitoin ykkösen sisään ja jarrutin. Katsoin taakseni tielle. Ketään ei näkynyt. Voisin rauhallisesti nousta penkereen yli tielle ja kääntää auton sitten jyrkästi oikealle tien suuntaiseksi. Nyt tarkasti...

 Piece of cake. Tämähän oli helppoa kuin heinänteko. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Huoahdin. Nyt jo takaisin tiellä. Oli auto ehjä tai ei, pahin oli ohi. Kakkonen sisään. Kaasua. Kun sain kolmosen sisään ja painoin kaasua, auto hyytyi täysin. Se pysähdyi pientareelle ja sammui. Käyntiin se ei enää lähtenyt. Katselin tuskastuneena eteeni. Voi helvetin helvetti. Toisaalta, ainakin pääsin takaisin tielle. Siihen loppuivat muistikuvani.

 Kolmas kerta toden sanoo. Ajan taas matkailuautoa kohti Lohjaa. Tuulenpuuskat heittelevät autoa oikealle ja vastaliikkeeni vasemmalle. Tajuan ajavani aivan liian lujaa. Otan jalan pois kaasulta. Nopeusmittarin mukaan kaikki on kunnossa. Vauhtia on silti liikaa. Sellainen 70 km/h tuntuu siedettävältä. Siitäkin voisi vielä ottaa pois.

 Päätän ajaa reilua alinopeutta, jotta voisin paremmin keskittyä laulamaan musiikin tahtiin. Se on hyvä kompromissi. Mitä sitä tuskailemaan, eihän tässä niin kiire ole. Ajan vajaata seitsemääkymppiä ja laulan stereoissa soivan Mojave 3:n Puzzles Like You -levyn mukana. Taakseni kertyy muutama henkilöauto, jotka pääsevät kuitenkin melko nopeasti ohitseni.

 Perillä Lohjalla kuulen toiselta järjestäjältä kuinka joku oli nähnyt tieltä ulos ajaneen matkailuauton vanhalla Tampere-Helsinki tiellä. Se oli ollut kuulemma samanlainen matkailuauto kuin mitä minä ajoin. Nainen päivittelee asiaa minulle. Kuinka auto olikin päätynyt pellolle? Joku hänen tuttunsa oli asiaa myös kovasti päivitellyt. Omat muistikuvani olivat oudon moninaiset. Aivan kuin olisin ajanutkin auton kyljelleen pellolle. Aivan kuin olisin myös ajanut sen hallitusti pellolle. Ja aivan kuin mitään ulosajoa ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

 Joku muukin ihmetteli asiaa, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Kiistin ajaneeni ulos. Manasin kyllä kovaa tuulta ja kerroin joutuneeni ajamaan alinopeutta puolet matkasta. Alunperin lähdin matkaan Nokialta muutaman tunnin etuajassa, päästäkseni hyvissä ajoin Lohjalle. Tarkoitukseni oli käydä tutustumassa minulle ennalta tuntemattomaan kaupunkiin kaikessa rauhassa. Lopulta olin Lohjalla juuri sovittuun aikaan. Siinä välissä otin toki nokoset jonkun huoltoaseman parkkipaikalla. Ehdin sitten illalla tutustumaan Lohjaankin. Se on elinvoimaisen oloinen kaupunki. Toki kooltaan melko pieni.

 

 

 

 

Työharjoittelu Kinottaressa

 

 Tein Turun Taideakatemiasta myös työharjoittelun keväällä 2009. Paikkana helsinkiläinen tuotantoyhtiö Kinotar. Sekään ei mennyt hyvin. Sampo Axelsson lähetti senegalilaisten raiskausvideon firman tuottaja Lasse Saariselle, mikä ei edesauttanut harjoitteluani. Maineeni oli Helsingissä huono, mutta itse en tiennyt mitään koko asiasta.

 Työnkuvani Kinottaressa oli kuskata Risto Räppääjä - elokuvan lapsinäyttelijöitä pitkin Uuttamaata. Kinottaren tuottaja Rimbo Salomaa haukkui minut lapsien vanhemmille ja vanhemmat sitten lapsille, jotka pitivät minua outona hyypiönä. Kun tulin satanistiksi, samat vanhemmat painostivat lapsensa nyt puolestaan pahoittelemaan asiaa minulle. Se oli noloa.

 Sanoin lopulta Salomaalle haluavani palkankorotuksen. Etten ole kouluttautunut vuosikausia korkeakoulussa päästäkseni auton rattiin. Onhan lasten kuskaaminen muutenkin vastuullista työtä. Mutta turha toivo. Salomaa ja Saarinen olivat tyytyväisiä päästessään minusta eroon. Muutin takaisin Turkuun ja menin viinavarastolle töihin. Siellä vierähti taas yksi vuosi. 

 Kesällä 2010 Lasse Saarinen olisi halunnut kovasti tehdä kanssani yhteistyötä. Mutta silloin kaikki halusivat minut. Nykyään kukaan ei halua minua ja hyvä niin. En haluaisikaan työskennellä elokuvien parissa.

 

 

 

 

 

Muita ohjaajia Suomessa

 

 Suomessa on myös ohjaajia, jotka saavat satanismin avulla jotain tuloksiakin aikaan.

 Mika Kaurismäki kertoi, ettei olisi ikinä päässyt sisään elokuvakouluun ilman satanismia. Ei hän siellä mitään saksankielisestä opetuksesta ymmärtänyt ja sen kuulemma huomaa hänen amatöörimaisista elokuvistaan. Ainahan voidaan toki puhua tyylikeinoista ja minimalistisesta ilmaisusta.

 Aki Kaurismäki puolestaan myönsi, ettei pystyisi kirjoittamaan omin avuin yhtään mitään. Hänenkin elokuvansa, kuten Le Havre, ovat amatöörimäisiä. Aki pelkkä tyhmä ja laiska rapajuoppo. Katse lasittuneen samea kuin pultsarilla. Veljestään Aki eroaa siinä, että tyytyy omanlaiseensa elokuvailmaisuun, eikä turhaan yritä tavoitella kuuta taivaalta. Hänen elokuvistaan tietää mitä saa. Mika taas osaa yllättää, usein negatiivisesti.

 On toki myönnettävä, että veljekset ovat tehneet myös hienoja elokuvia, kuten Pidä huivista kiinni, Tatjana sekä Zombie ja kummitusjuna. Yksikään hyvä elokuva ei kuitenkaan oikeuta esim. sitä, että Kaurismäen veljesten omistamassa Kafe Mockbassa myrkytetään asiakkaita. Niin Aki Kaurismäki minulle ainakin kertoi. Hän sanoi, että siinä baarissa ei kannata juoda yhtään mitään. Ihmisten myrkyttäminen tuottaa hänelle satanistista hyötyä.

 

 

 

 

 

 

 

Naapurit

 

I

 

 Kun tulin satanistiksi, kerroin suosikkinäyttelijäkseni Robert De Niron. No, eipä mennyt kauan kun Samuel O'Neill laittoi hänet soittamaan minulle. Minun olisi pitänyt sitten kynäillä elokuvakäsikirjoitus, jossa De Niro ja Pacino lupautuivat olemaan mukana. Eipä kai heillä ollut vaihtoehtoja.

 Eihän se mikään neronleimaus ole. Ottaa pari vanhaa legendaa ja kirjoittaa elokuva heidän ympärilleen. Tunsin olevani väärässä paikassa. Enhän ollut ikinä kirjoittanut yhtään mitään.

 O'Neillin painostamana Steven Spielberg yritti maanitella minua ryhtymään ohjaajaksi. Hän selitti miten ohjaaja on tähtinäyttelijöiden ohella se joka rikastuu. Systeemi on rakennettu sellaiseksi, jotta esim. käsikirjoittajille ei tarvitsisi maksaa runsaita korvauksia. Elokuvantekeminen on ryhmätyötä, mutta niitä markkinoidaan ohjaajien luomuksina. Tästä syystä oli kestämätön tilanne, jos minusta tulee ”pelkkä” käsikirjoittaja. Minun piti olla tähti. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä.

 Nyt minun piti sitten ruveta ohjaamaan? Käsikirjoittaminenkin tuntui liian työläältä. No, hyppäsin kelkkaan. Mutta mieluummin olisin ottanut 20 miljoonaa dollaria ja elänyt elämääni joutilaana. Toistelin tätä ihmisille, jotta he ymmärtäisivät etten ole kunnian- vaan rahanhimoinen. En halunnut alkaa esittää jotain elokuvantekijää tai vastaavaa. Ei siitä olisi mitään tullut kuitenkaan. Halusin vain rahat. Typerät satanistit eivät suostuneet tähän ja jäivät siksi nuolemaan näppejään.

 Samuel O'Neill oli satanisteille iso ongelma egonsa ja turhamaisuutensa takia. En ollut hänen ensimmäinen uhrinsa. Normaaleja vaitiolosäädöksiä uhmaten Samuel halusi leikitellä kanssani aivan turhaan.  Ei ihme että hän sai syövän ja kuoli pois.

 

 

II

 

 Olin puhelimitse yhteydessä De Niroon ja Pacinoon. He pitivät elokuvaideastani, jossa he näyttelisivät toisiaan vihaavia naapureita jotka sabotoivat toistensa elämää erilaisin kepposin.  Lopulta koko touhu riistäytyy käsistä, tehden rauhallisesta omakotitaloalueesta sotatantereen. Idea perustui vanhaan Spy vs. Spy sarjakuvaan. Sain kyllä kuulla Jackassin ja sen perillisten niistäneen keppostelusta irti jo kaiken mahdollisen. Tässä oli kuitenkin kyseessä draama-elokuva. Dramedia, kuten Sofia Coppola keksi sanoa.

 De Niro ja Pacino käskivät minut töihin. Puhelun päätyttyä unohdin koko asian ja se palautui mieleeni uudestaan aina vasta kun he taas soittivat. Tee siinä nyt sitten hommia. Työnimi elokuvalle löytyi kun lainasin Juhani Tammista ja puhuin "code of honorista". Salaperäisestä kunnian koodista. Kukaan ei tiedä mikä se on, mutta kaikki pitävät siitä kiinni. De Niro ja Pacino halusivat Tammisen mukaan elokuvaan. Tamminen soitti minulle ja yritti myös osaltaan patistaa hommiin. Hän oli sinut hieman koomisenkin imagonsa kanssa ja odotti innolla päästäkseen heittämään pikkuroolin elokuvassa.

 Ehdotin että elokuvaa tehtäisiin suomalaisvoimin. Ohjaajaksi ehdotin Dome Karukoskea. Karukoskeen oltiin yhteydessä ja kerrottiin, että minä olisin mukana käsikirjoittamassa elokuvaa.

 Olin muutamaa vuotta aikaisemmin törmännyt Karukoskeen yöelämässä. En tiedä keneltä hän oli minusta kuullut, mutta tuntui tuntevan minut. Hän kysyi mistä aiheesta voisi tehdä elokuvan? Heitin lonkalta, että hänen pitäisi tehdä odysseia digiboksin ostamisesta. Siinä olisi komedian ainesta. Kerroin miettineeni jo vuosien ajan, miten Joutilaat-dokumenttielokuvassa olisi ainesta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Että syrjäseutujen amiksissa on omanlaistaan särmää ja huumoria. Hän kysyi, mihin tuo elokuva sijoittuisi? Sanoin, että elokuva kannattaisi kuvata Lapissa. Siellä ei ole kuvattu montaakaan elokuvaa, vaikka maisemissa löytyy.

 No, elokuvastahan tuli lopulta Napapiirin Sankarit. Sen käsikirjoittaja Pekko Pesonen valitti minulle puhelimessa, kuinka vein osan hänen kunniastaan. Digiboksin ostamisesta kertova elokuva oli kuulemma ollut alunperin hänen ideansa. Ja se oli hän, joka toimi Joutilaat-elokuvassa äänittäjänä. Hän tiesi kyllä. Ei kai siinä mitään.

 Karukoski oli ehdottanut minua elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi, mutta jostain syystä kieltäydyin. En tiedä miksi. Minulle kuitenkin soitettiin elokuvan kuvauksista, kun poron nylkemis – kohtaukseen ei meinattu löytää sopivaa mentaliteettia.

 Koska Karukoski oli ainakin yrittänyt auttaa minua, halusin puolestani auttaa häntä. Lisäksi pidin hänen elokuvistaan. Aikaisemmin samana kesänä hän yhytti minut Aurajoen rannasta ja kysyi mikä oli suosikkijuomani. Mainitsin Jägermeisterin. Hän kävi ostamassa Blankosta pullon kyseistä juomaa mukaansa ja toi sen minulle jokirantaan palkkioksi avustani. En vaan  uskaltanut juoda pullosta, koska pelkäsin että se on myrkytetty. 

 De Niro ja Pacino saivat pian kuulla, että Karukoski halusi tuoda mukaan oman tuottajansa, Aleksi Bardyn. Se on heidän mielestään hieman erikoista, mutta nämä kaksi hahmoa eivät juuri koskaan tyrmänneet mitään ideaa. Ei se välttämättä huono ajatus ole, sain kuulla. Ja mitäpä se heitä haittaisi.

 Karukoski oli erittäin tyytyväinen asiasta soittaessaan minulle. Hän oli kaavaillut elokuvan varsinaiseksi käsikirjoittajaksi Pekko Pesosta. Voisin avustaa Pesosta. Karukosken idea oli, että Pesonen kirjoittaisi toisen ”naapurin” toimintaa ja minä toisen.

 Pesonenkin soitti minulle. Hän kuulosti erittäin ylimieliseltä, eikä edes yrittänyt kätkeä minua kohtaan tuntemaansa halveksuntaa. Pesonen antoi ymmärtää, että elämänlankani tämän elokuvan suhteen olisi hyvin ohut.

 En pitänyt hänen asenteestaan. Tiedän kyllä kuka olen. En ole ikinä kirjoittanut mitään. Ei hänen tarvitse sitä minulle koko ajan toistella. Tyydyin kuitenkin hymähtelemään.

 

 

III

 

 Sitten yksi aamu herään kovassa krapulassa Karukosken puhelinsoittoon. Tänään olisi tuotantopalaveri Turun keskustassa. Sanoin etten pääse, on niin kamala olo. Olisitte varoittaneet aikaisemmin. Jatkan unia. Tunnin päästä Karukoski soittaa uudelleen. Hän maanittelee minua tulemaan tapaamaan häntä. Voisinhan siinä siemaista oluen pahimpaan päänsärkyyni. Hän maksaa.

 Olkoon menneeksi. Tapaan Karukosken Blankossa. Hän vaikuttaa hyväntuuliselta. Kun kaivan kännykän esiin merkitäkseni muistiin tulevan tapaamisen, hän sekoaa yhtäkkiä täysin. Hän ottaa vanhan ja kuluneen nokialaisen kädestäni ja aloittaa messunsa:

 ”Tälläiselläkö sä pidät yhteyttä De Niroon!” hän huutaa ja heittää puhelimeni ravintolan nurkkaan. Katselen tätä esitystä krapulaisin silmin ja pyydän Karukoskea rauhoittumaan. Hän nousee ylös istuimeltaan ja jatkaa raivoamistaan. Olen hänen mukaansa mitätön pelle, jolle ei olisi sijaa hänen elokuvassaan. Käsken Karukoskea poimimaan puhelimeni ravintolan nurkasta ja antamaan sen takaisin minulle. Tämä siivittää hänet vain entistä kovempaan raivoon.

 Nyt minäkin suutun. Nousen pystyyn ja kerron Karukoskelle, että se on kyllä hän, joka saa tuotannosta kenkää, en minä. Yhtäkkiä Karukoski purskahtaa itkuun ja pyytelee anteeksi. Käsken hänen painua helvettiin. Näytän ovea. Karukoski itkee ja tärisee. Hän kysyy emmekö voisi sittenkin sopia asiaa? Tiskin takana seisova ravintoloitsija huikkaa Karukoskea poistumaan.

 Ulko-ovella Karukoski kääntyy vielä katsomaan minua itkunsekaisin silmin. Hänestä tulee mieleen vessapaperirullalla kollegojaan uhkaileva Pulkkisen Kopiovastaava. Epäuskoisen näköisenä ja hartiat lysyssä hän poistuu. Noukin puhelimeni nurkasta. Se on säilynyt ehjänä, kuten vanhoilla halpis-nokialaisilla on tapana.

 

 

IV

 

 On sanomattakin selvää, että Karukoski joutui manipuloiduksi. Hän ei varmastikaan pitänyt minusta ja puhelimestani, mutta ylireagoi silti tapaamisessamme karulla tavalla. Yritin saada häntä myöntämään tämän, mutta ei hän suostunut. Hän kertoi, ettei tiennyt minun olevan projektissa se varsinainen Suomi-kontakti. Hän puolusti vielä ritarillisesti Pekko Pesosta ja toivoi tämän saavan jatkaa projektissa.

 Aleksi Bardy soitti minulle ja pahoitteli asiaa. Hänellä oli kova hinku päästä samoihin piireihin kuin minä. Hänelle oli muodostunut minusta huono kuva suomenruotsalaisten ystäviensä kautta. Sanoin etten halua tehdä hänen kanssaan yhteistyötä, jos hän kannattaa pakkoruotsia. Kesti pari päivää niin Bardy muutti mieltään ja kertoi minulle vastustavansa pakkoruotsia.

 "Oletko nyt tyytyväinen?" hän kysyi syyttävästi.

 Bardy halusi niin kovasti olla ystäväni. Hän soitteli ja kutsui käymään. Kaipa hän ajatteli, että olen jotain, josta on pakko saada kiinni. Minuun on onnistuttava luomaan yhteys nyt, kun se oli vielä mahdollista. Ei se sitten enää onnistuisi, kun olisin jo maailmalla.

 Bardy oli kuullut, että tunnen Bob Dylanin. Hänkin halusi tuntea Dylanin. Bardy osti johonkin tuotantoonsa Lay Lady Lay – kappaleen.

 ”Kalliiksi tämä tuli, mutta ehkä se on sen arvoista,” hän sanoi minulle.

 Ei hän siitä mitään hyötynyt. En tiedä missä kyseistä kappaletta on käytetty. Onko missään? Bardy taisi lopulta jättää laskun maksamatta vedoten suolaiseen hintaan. Ainakin Dylan naureskeli minulle tehneensä hyvän diilin, ja että saahan Bardy kappaleen ostosta dokumentin, jonka voi vaikka laittaa seinälleen. Dylania huvitti Bardyn idea päästä piireihin. Hän oli varmaankin lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka halusivat häneltä jotain. Aikaa, rahaa, huomiota... Häneltä ei saanut haluta mitään.

 

 

V

 

 JP Siilikin soitteli kateellisena. Huomasin heti hänen johdattelevasta sävystään, että nyt on nauhoitus päällä.

 ”Sä olet sit menossa Hollywoodin vai?” Siili sanoi.

 ”No, yritetään nyt ainakin”, vastasin hänelle.

 ”Jaa. Joo-o... Kuule, kerropa mulle miten sä tän oikein teit?”

  En halunnut vatvoa asioitani Siilin kanssa, joka halusikin yhtäkkiä olla kaveria. Hän ryhtyi tunnustukselliseksi. Siili myönsi pitäneensä minua mitättömänä tyyppinä, joka kuitenkin muodosti tietyn uhan ja josta piti sen takia päästä eroon. Ei hän ollut minua kuulemma lahtaamassa. Hän vain yritti varmistaa, etten saa jalkaani oven väliin suomalaisessa elokuvamaailmassa. Ja nyt olin sitten menossa ulkomaille, oikein Hollywoodiin. Kyllä häntä harmitti.

 Siili ei kuitenkaan antanut periksi. Hän jatkoi soittelemistaan. Vittuillen, maanitellen, uhkaillenkin. Hän halusi minun kirjoittavan hänelle käsikirjoituksen.

 Miksi olisin kirjoittanut hänelle käsikirjoituksen? Ehkä hän tiesi, etten osannut kirjoittaa käsikirjoituksia ja halusi vain vittuilla lisää. Kyllästyin hänen maanisiin puheluihinsa. Kerroin hänelle, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Viimein tein hänestä rikosilmoituksen. Sitten hän lopetti. Ainakin hetkeksi.

 Siilikin olisi halunnut ulkomaille. Ehkä hänen ajatuksensa oli, että jos joku ulkomailla hyväksyisi hänet, tapahtuisi niin kotimaassakin. Niinhän se usein menee.

 Kun haukuin Siiliä De Nirolle ja Pacinolle, he kiinnostuivat hänestä. He halusivat muodostaa oman mielipiteensä tästä suomalaisesta. He katsoivat Blackoutin, mutta eivät pitäneet näkemästään. En sitä ihmetellytkään. Onhan Blackout aivan kamala tekele.

 Kerroin tämän Siilille, kun hän jatkoi soittelemistaan.

 ”No, ainakin he näkivät sen”, Siili totesi.

 Mieleeni nousi tapaus nuoruuteni Mouhijärveltä. Olimme porukalla uimassa kun minulle tuli aivan kammottava paskahätä. Yleisen uimarannan huuseissa pelkkä haju oli järkyttävä, eikä siellä ollut paperiakaan. Kipitin sitten läheiseen metsään repien matkalta mukaan vaahteranlehtiä. Laskettu aika oli ilmeisesti mennyt jo. Paketti tuli ulos armottomalla paineella. Siistillä kierteellä se lepäsi nyt maassa.

 Pelästyin. Tuollainen hirviökö sisälläni oli? Palasin laiturille ja kerroin käyneeni metsässä.

 ”Oli muuten aivan järkyttävä paska”, kehaisin.

 Ei olisi kannattanut. Kaverini päättivät lähteä porukalla katsomaan paskaani. Nauraen ja ilakoiden poikajoukko suunnisti lehtimetsän siimekseen, paikkaan jossa olin käynyt synnyttämässä. Seurasin arkaillen heidän perässään. Nähdessään paskani, he räjähtivät nauruun. Se oli niin valtava. Se todella oli.

 Pojat tanssivat ja ilakoivat paskakasan ympärillä sitä osoitellen. Joku puhui jo kameran hakemisesta kotoa, mutta filmi taisi olla loppu. Siihen aikaan ei vielä ollut digikameroita, älypuhelimia, eikä oikein kännyköitäkään. Onneksi. Häpesin silmät päästäni kun muut tekivät pilkkaa minusta ja paskastani.

 

 

VI

 

 Jos olisin muuttanut Amerikkaan, olisin minun ilmeisesti ollut välttämätöntä muuttaa nimeni. Sukunimeni on liian hankala ulkomaalaisille. Amerikkalaistettu ja usein lisäksi lyhennetty versio omasta nimestä taiteilijanimenä on maan tapa viihdealalla. Samuel O'Neill ehdotti että voisin olla Gander. Gosling kun oli jo viety. Mutta ei se kuulostanut hyvältä. Samuel sanoi, että jos onnistut projekteissasi, teet nimestäsikin ihaillun. Oli se sitten melkein mikä tahansa.

 Ehdotin Ville Harlinia. Halusin kuitenkin säilyttää vanhat nimikirjaimeni. Renny Harlin sai kuulla tästä, eikä olisi pistänyt sitä pahakseen. Rennyn kanssa oli muutenkin mukava jutustella, koska hän on rento tyyppi. Harmi vain, että hänen arvostuksensa on mennyt Hollywoodissa alaspäin, mutta hän on hoitanut raha-asiansa niin hyvin, ettei joudu ainakaan kerjuulle.

 Tuottaja Markus Selinkin otti yhteyttä. Hänen tyylinsä oli vittuilla. Satuin olemaan sopivassa mielentilassa ja vittuilin takaisin. Sitten hän hyväksyi minut. Harmi vain, että itse en ollut aivan varma hänestä itsestään. Hyötyä hän minusta halusi, se oli selvä. Mutta niin halusivat toisaalta kaikki muutkin. Eikä kukaan yksin pärjääkään. On hyvä liittoutua ja verkostoitua. Hyvän vaikutelman luominen ja käytöstavat eivät maksa mitään. Se ei ole kuitenkaan Markus Selinin tyyli toimia. Ja mikäs siinä. 

 Selin halusi että katson hänen yhtiönsä tuottamat Vares-elokuvat. Sanoin että katson ne jos lähetät dvd:t minulle. Hän sanoi, että minun pitää ostaa ne itse. Muuten asialla ei ole sellaista painoarvoa kuin hän haluaa. Olihan hän kuullut, että suosittelin levittäjille elokuvia joista satuin pitämään. Kuten Häjyjä, joka ei kuitenkaan herättänyt mitään positiivista ulkomaisissa. Onhan se melko amatöörimäinen, mutta olin nähnyt sen vain kerran. Elokuvissa aikoinaan muutaman oluen jälkeen. En muistanut kuinka huono se on. Silloin se oli hyvä. Samoin Renny Harlinin Vankila sekä Jäätävä polte, joita kehuin ja joista sain kuulla kuinka huonoja ne ovat. Tai Bryan Singerin Mallioppilas.

 Jotkut sanoivat minulle, ettei Selinin kanssa voi tehdä mitään ja että hänen firmansa logo on kamala. Tiedä häntä. Selin seisoi logonsa takana. Hänhän ei halunnut aikoinaan jäädä Los Angelesiin Rennyn kanssa. Ehkä se oli viisas päätös, mistä minä tiedän.

 Onko Renny satanisti? Toki. Mutta hän ei kuulu siihen salaperäiseen okkultistiseen sisäpiiriin, johon suurin osa viihdemaailman supertähdistä, tekijöistä ja vaikuttajista kuuluvat. Siihen kerhoon ei halunnut Markus Selinkään. Selin myös väitti ettei ole satanisti, mutta niin väitti Spielbergkin, joka on todella kovan luokan satanisti. Kuuluu kolmensadan komiteaan ja tietää paljon kaikenlaista salattua. Spielberg kertoi mm. että hänen oma elokuvansa Kolmannen asteen yhteys perustuu tositapahtumiin. Ihmisiä on todella lähetetty vieraille planeetoille, erinäisistä syistä. Heitä on esimerkiksi haluttu rangaista liiasta uteliaisuudesta. Avaruusmatka ja elämä vieraalla planeetalla kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta voi olla hyvin haastavaa. Sitä saattaa päätyä näyttelyeläimeksi tai orjaksi. Tai jotain muuta hajottavaa. Jotain sellaista Lady Lynn Forester de Rothschild minullekin kaavaili. Matkalle seurakseni olisin saanut näyttelijä Megan Foxista teetetyn kloonin. Joka ei kuitenkaan olisi ollut yhtään sitä miltä ulospäin näyttää.

 Kuuluisista näyttelijöistä lähes kaikki harjoittavat, tai joutuvat harjoittamaan, veristä okkultismia. Ehkä Robert De Niroa ja Al Pacinoa lukuunottamatta. Kerhossa toki ovat hekin. Hollywood-ohjaajista Quentin Tarantino on varmaan ainoa, joka ei kuulu kerhoon. Martin Scorsesesta en ole ihan varma.

 Kun koko satanismi-projekti lopulta karahti kiville, soitti Pekko Pesonen minulle jälleen. Naureskellen hän kyseli olinko vielä menossa Hollywoodiin? En enää edes muistanut mitä hän tarkoitti. Niin hyvin oli muistini pyyhitty.

 Nyt kun enää ryyppää, muistan paljonkin. Tuskin silti läheskään kaikkea. Satanisti-Pesonen on mielestäni tyypillinen esimerkki tylsimyksestä, jolla on pakonomainen tarve tuoda itseään esiin kompensoidakseen vajavaisuuttaan ja huonoa itsetuntoaan.

 

 

 

 

 

Tarantino

 

 Samuel O'Neill kysyi ketä elokuva-ohjaajaa ihailin. Mainitsin Quentin Tarantinon. Samuel ja Chris eivät arvostaneet häntä yhtään. Varmaankin koska hän ei ole satanisti. Chris sanoi Tarantinon jo tehneen parhaat elokuvansa. Ettei hän ole samanlainen visionääri kuin Christopher Nolan. Chris hehkutti Inceptionia, joka oli kuulemma todellinen elokuvakokemus, toisin kuin Tarantinon pätkät. No, tykkään kyllä itsekin Nolanin elokuvista, mutta Tarantino näyttäytyi minulle myös hauskana hahmona. Nolanista en osaa sanoa.

 Pian Tarantino soitti minulle hieman kimpaantuneena. O'Neill yritti pakottaa häntä yhteistyöhön kanssani, mikä ei ollut hänen mieleensä. Hän ei jaksanut koko juttua yhtään. Enkä jaksanut minäkään. Yritin olla asiallinen häntä kohtaan, mutta ei se siitä ollut kiinni. Koko tilanne oli hankala. Tarantino oli tympiintynyt häntä painostaviin kovan luokan satanisteihin. Olihan hän kuitenkin jo meritoitunut tekijä - kannuksena ansainnut. Eikä hän edes kuulunut kerhoon. Hän sanoi tienneensä heti kuullessaan Samuel O'Neillin äänen, että nyt on langan päässä joku kunnon vittuaivo.

 Hyväksyttyään tilanteen Tarantino sanoi, että hänen pitäisi nyt sitten jotenkin auttaa minua. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään käyttöä minulle. Minusta saisi kuulemma Bruce Willisin body doublen, mutta mitä hän sellaisella tekisi? Häntä ärsytti myös se, että olin tekemisissä Sofia Coppolan kanssa, johon hän oli hullaantunut. Sofia oli noitunut Quentinin rakastumaan itseensä, vaikka ei ollutkaan hänestä itse kiinnostunut. Tämä tietenkin vain voimisti Quentinin tunteita Sofiaa kohtaan. He olivat kuitenkin hyviä ystäviä.

 

 Tarantino myös pelästyi kun kävi ilmi, että olin törmännyt häneen Amsterdamissa 2002. Siellä selitin hänelle coffee shopin terassilla roolipelijuttua nuoruudestani:

 Pelasimme kavereiden kanssa yläasteella roolipelejä. Joku keksi soveltaa Cyberpunk-pelin sääntöjä. Peli kulki nimellä Natsi. Olimme erikoisyksikkö Saksan armeijan upseereita toisen maailmansodan aikana. Toimenkuvaamme kuului sotilaallisia toimeksiantoja. Viis veisasimme toimenkuvastamme. Koska toimeksiannot olivat tylsiä, jätimme ne yleensä puolitiehen ja sen sijaan huvitimme itseämme kiertelemälllä ympäriinsä "kuulustelemassa" ihmisiä. Pelinjohtaja keksi maailmaa sitä mukaa lisää kun tarve oli.

 Peliä pelatessamme kiereskelimme yleensä naurusta soikeina kilpaillessamme siitä, kuka keksii irvokkaimmat jutut. Esim. sidoimme perheen isän tuoliin. Sitten vedimme raskaana olevan äidin kohdusta sikiön, jonka syötimme isälle, samaan aikaan kun raiskasimme äitiä. Ja niin edelleen. Vitsiä voi pitää jonkinlaisena muunnelmana Aristokraatit-vitsistä. Saksalaisuudella ei sinänsä ollut mitään merkitystä. Vaikka olimme natseja, ajelimme autolla nimenomaan pitkin Saksan maaseutua terrorisoimassa oman maan kansalaisia. Eihän natsi välitä mistään mitään. Kun näköpiirissämme jonkun kukkulan päällä nökötti yksinäinen talo, tiesimme mitä tehdä.

 Tarantino varasti tämän idean Inglourious Basterds -elokuvansa alkukohtaukseen. Hän ei olisi varmasti ikinä uskonut jäävänsä tästä varkaudesta kiinni, eikä se oikeastaan varkaus olekaan. Vaikute. Mutta hän oli kuitenkin hämillään kun näin kävi, sillä hänet tunnetaan siitä, että hän varastaa kaikki juttunsa. Milloin mistäkin. Mitään hän ei osaa keksiä itse.

 Samuel sai tästäkin asiasta lyömäaseen Tarantinoa vastaan. Hänen mielestään Tarantino oli pelkuri, kun oli antanut periksi juutalaisille tuottajille. Alunperinhän Inglourious Basterdsin piti olla elokuva natseista sodan melskeissä, ei amerikkalaisista heitä jahtaamassa. Juutalaiset eivät halunneet elokuvan päähenkilöiksi natseja. Niinpä Tarantino kirjoitti elokuvansa uudelleen. Samalla tavoin Tarantino halveksui rock-yhtye Primal Screamia, kuultuaan heidän työstäneen Bomb the Pentagon – kappaleen 9/11:n takia uusiksi nimellä Rise. 

 

 Tarantino halusi välttämättä korvata asian minulle. Ei minulla ollut mitään vaateita. Vaikutusvaltainen mies kun on, esitti hän pyynnöstäni Yleltä Fakta Homma – tv-sarjan esitettäväksi jollain Kalifornialaisella tv-kanavalla. Juuri kuten Tarantino oli kaavaillutkin, Ylen ihmiset luulivat minun olevan joku ylimaallinen myyntimies kaikkine kansainvälisine kontakteineni. He tarjosivat minulle töitä. En ottanut työpaikkaa vastaan. Sanoin Tarantinolle, etten kuitenkaan pystyisi myymään mitään. Hän sanoi, ettei sillä kai merkitystä olekaan. Saisit ainakin vähän aikaa olla hyvissä hommissa. Kerroin etten halua muuttaa toiseen kaupunkiin päästäkseni vähäksi aikaa työhön, jota en osaa tehdä.

 En periaatteesta ota vastaan sellaista työtä, jota en pysty tekemään. Olen varma, että maailmassa löytyy joka paikkaan pätevä ja ammattitaitoinen. En mene sähläämään enää ikinä mihinkään. Sain sähläämisestä tarpeekseni Maan mitassa.

 No, siitä ei tullut mitään. Hän kyseli musiikkisuosituksia. Hän olisi tarvinnut itselleen töihin jonkun, joka etsii ja ehdottaa hänelle mielenkiintoisia kappaleita. Minulta loppuivat suositukset kesken heti kättelyssä. Tiesin elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen myös tiskijukaksi, joka on erikoistunut soundtrackeihin.

 Tarantino oli Kinnuseen yhteydessä. Kinnunen kertoi minulle, ettei ota työtä vastaan, koska hänen toimittajan uskottavuutensa kärsisi siitä. Kysyin ketä hän sitten tehtävään suositteli? Ei ketään. Hän ei kuulemma halua joutua kadehtimaan ketään, joka sitten hoitaisi tätä työtä. Parempi ettei sitä saa kukaan suomalainen. Ehkä Kinnunenkin alkoi pitää Tarantinoa omana pikku kontaktinaan, hänen omanaan. Samalla tavoin kuin Leo Karhunen piti MIA:ta. MIA ihmetteli miksei Leo ollut ikinä suositellut hänelle suomalaista Control-vaatemerkkiä. Nehän olivat hänen näköisiään vaatteita. Ei Leo halunnut.

 Minulle jäi epäselväksi, mikä oli Kalle Kinnusen rooli Sampo Axelssonin ja Leo Karhusen minuun kohdistamassa vainokampanjassa? Tulen kyllä ottamaan hänestä vielä selvää. En tule enää erehtymään hänen suhteensa.

 

 Kysyin Tarantinolta, oliko hän ottanut vaikutteita From Dusk Till Dawn – elokuvaan eräästä elokuvasta, jota Panteran Cemetery Gates – kappaleen musiikkivideo mainostaa? Kyseessä oli Demon Knight - niminen kauhuelokuva. Hän hermostui tästäkin. Olin kuulemma ensimmäinen ikinä, joka oli kysynyt asiaa häneltä. Häntä vitutti se, että minulle petattiin (ufot petasivat) mahdollisuutta päästä säväyttämään häntä. Enhän kuitenkaan ole mikään elokuvatietäjä.

 Hän on ehkä ainoa ihminen, joka on ikinä suuttunut tästä asiasta minulle. Eihän se minun vikani ole. Häntä harmitti se, että minua autetaan keinotekoisesti, jotta pääsisin eteenpäin. Hän itsehän on nero, jonka kuuluukin menestyä. Tosin hän myönsi, että Pulp Fictionissa oli muutama kohtaus onnistunut täydellisesti, kuin vahingossa. Ulkopuolisen voiman auttamana.

 Enkä usko että Tarantino edes on mikään nero. Hän on aivan tavallinen pulliainen, josta joku ufo on tehnyt projektinsa. Kun hän menee älykkyystestiin, autetaan häntä sen verran, että hän saa tulokseksi 180. Lisäksi hänellä on loistava muisti. Liiankin hyvä. Muistaessaan kaikki katsomansa elokuvat, on hän tuomittu kopioimaan niitä ja yhdistelemään suosikkikohtauksiaan toisiinsa elokuvissaan, jotka ovat nykyään tärkeileviä. Ne ovat täynnä teennäistä dialogia ja ylipitkiä kohtauksia.

 Tarantinoa ei kuitenkaan ärsyttänyt se, että esittelin hänelle Primal Scream – yhtyeen Vanishing Point – levyn. Hän ei muka ollut ikinä kuullut koko bändistä, mikä on yhtälailla outoa kuin Demon Knight - juttu.

 Tarantino on yksi harvoja ei-satanistisia Hollywood-toimijoita. Kopealla tyylillään hän on löytänyt paljon vihamiehiä, jotka piinaavat häntä herkeämättä. Erityisesti Samuel ja Chris O'Neill inhosivat Tarantinoa. Kaiketi koska hän ei ole satanisti, mutta on siihen varmasti muitakin syitä. Ehkä Tarantino todella on kova jätkä. Hän ei alistu satanistien edessä, vaan ajaa omaa agendaansa sinne minne haluaa. Joku sanoi, että Tarantino ei tarvitse Hollywoodia. Hollywood tarvitsee Tarantinoa. Tai tarvitsi mutta ei tarvitse enää.

 Joistain kavereistaan Tarantino sanoi, että heidän seurassaan tulee aina pää kipeäksi. Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta nämä ovat juuri They Live – porukkaa, örkkejä. Herkemmän ihmisen päätä alkaa tosiaan heidän seurassaan jomottaa, vaikka ei heitä kykenisikään näkemään. Joku toinen elokuva-alan tyyppi sanoi, että näitä olioita kutsutaan örkeiksi. Siltähän monet niistä toki näyttävät.

 

 Sitten yhtäkkiä Tarantino kuitenkin halusi tehdä töitä kanssani. Niin vahva on satanistisen manipulaation voima. Hän esitti minulle muutaman kysymyksen elokuvantekemisestä ja oli hyvin tyytyväinen vastauksiini. Olinkin yhtäkkiä vakuuttanut hänet ammattitaidostani.

 Esitin hänelle, että ryhtyisimme suunnittelemaan elokuvaa reptilianeista. Puhuin silloin kylläkin anunnakeista, tarunhohtoisista kaksijalkaisista liskoista, jotka saapuivat tellukselle, orjuuttivat ihmiset ja sysäsivät meidät samalla kehityksen pyörteeseen. Tarantino oli messissä. Amatöörimäisyyteni ei enää haitannutkaan häntä. Pian sain puhelun myös joltain tuntemattomaksi jääneeltä vanhalta mieheltä, joka syytti minua "kaiken pilaamisesta". O'Neilliä tämä ei jostain syystä häirinnyt.

 Siitä olisi tullut kolminäytöksinen episodi-elokuva. Ensimmäinen näytös puolituntinen montaasi, ajoittuen noin viiden tuhannen vuoden päähän menneisyyteen. Siinä kerrotaan liskojen ja ihmisten yhteisen tarinan alku eeppisen kuvakerronnan keinoin. Toisen jakso sijoittuisi nykyisyyteen. Tunnin mittainen jakso edustaisi perinteisempää tarinankerrontaa. Se olisi tarina ihmisistä, jotka nousevat voitokkasti reptilianeja vastaan. Kolmas jakso, kestoltaan puoli tuntia, sijoittuisi tulevaisuuteen. Se kerrottaisiiin reptilianien näkökulmasta. Liskot ovat avaruusaluksessa matkalla kohti maa-planeettaa, valloittaakseen sen jälleen haltuunsa.

 Tällainen malli saattaisi olla hyvinkin toimiva. Nykytekniikkaa hyödyntävä visuaalinen tykitys alkuun. Sitten tunti dialogivetoista draamaa. Lopuksi puoli tuntia näiden kahden yhdistelmää. Alun montaasi esittelee maailman saatellen katsojan viihdyttävästi sisään. Keskimmäisen osion tunti riittää mainiosti hyvälle tarinalle, etenkin jos se on hyvin pohjustettu. Onhan niin moni hyvä elokuva on turhaan vesitetty pitkittämällä juonta tarpeettomilla koukeroilla ja kohtauksilla. Viimeinen puolen tunnin osio olisi taas jopa hieman kokeellinen kerronnaltaan. Siihen jäisi varaa ottaa riskejä, kun pesät tuli jo juostua tyhjiksi.

 

 

 

 

 

Neuvoja elokuvantekijöille

 

 Hollywood-toimijoista neuvoin mm. Ryan Goslingia hänen suunnitellessaan Drive-elokuvaa. Ehdotin Goslingille, että elokuvassa käytettäisiin tumman maalailevaa syntetisaattorimusiikkia. Lisäksi elokuvan alun takaa-ajokohtaus on osin käsialaani.

 Sanoin Goslingille myös, että hänen kannattaisi etsiä joku vanhempi mentor. Esimerkiksi George Clooney. Gosling kyseli hieman hämillään, onko Clooney homo? Ei kai, sanoin. Ei sillä ole merkitystä. Enhän tiennyt Goslinginkaan olevan homo. Sama se minulle on.

 Koska olin kaikentietävä satanistinen neuvonantaja ja mahdollistaja, halusivat niin monet elokuvantekijät keskustella kanssani. Minun kanssani kannatti olla väleissä. Minä olin tulevaisuus. Tai jotain. Kuten sanottu, en tiedä elokuvantekemisestä juuri mitään. Se ei tietenkään estänyt minua neuvomasta alan ammattilaisia. Olisin varmaan yrittänyt neuvoa ydinfyysikkojakin, jos he vaan olisivat kysyneet neuvojani.

 Coenin veljekset pyysivät minua tekemään musiikkia suunnitteilla olevaan elokuvaansa Inside Llewyn Davis. Olin kuulemma sopiva, koska en ollut liian taitava. Ehdotin heille kamera-ajoa kissan silmin ja he olivat ideasta innoissaan. Kuinkas muuten.

 Kevin Smith oli kuullut, että ideoin elokuvaa uskonnollisesta kultista ja sen karismaattisesta johtajasta. Hän kertoi työstävänsä itse samaa aihetta ja kysyi haluanko olla mukana hänen projektissaan? En halunnut. Sofia Coppola kertoi, että Smith oli jossain vaiheessa ollut kaupungin kuumin ohjaajanimi, mutta oli ylimielisyyttään jättänyt tarttumatta hänelle tarjottuihin elokuviin. Nyt kukaan ei ollut enää kiinnostunut Smithistä. Hän oli toki kouliintunut häikäilemättömäksi vuosien varrella. Muutenhan Losissa ei pärjää, eikä välttämättä pärjää sittenkään.

 Tom Hanks olisi halunnut minulta konsultointia tekeillä olevaan komediaan. Larry Crownessa oli kuulemma muuten hyvä käsikirjoitus, mutta se ei ollut hauska. Hanks olisi kaivannut pientä ilkeyttä piristämään kilttiä tarinaa. Kieltäydyin kunniasta, vaikka pidinkin Hanksista. Koputin kyllä kepillä jäätä F-rypälepommin kanssa, mutta se ei ollut hänen toivelistallaan. Annoin hänelle myös vinkin tehdä Larry Crownesta Fakta Homman Hanski-enon kaltainen vääräleuka, mutta hän ei lopulta ymmärtänyt mitä ajoin takaa.

 Steve Coogan sen sijaan ymmärsi hyvinkin. Neuvoin häntä The Trip - sarjan suunnittelussa, kuten neuvoin myös Lena Dunhamia Girls - sarjaa varten. Minun olisi pitänyt tehdä yhteistyötä näiden kahden toimijan kanssa, mutta hyppyni pois satanismin kelkasta esti sen. Kuten kaiken muunkin hauskan. Mutta ei se mitään.

 Neuvoin myös Ben Affleckia The Town ja Argo - elokuvia varten. Johnny Deppiä neuvoin rakentamaan  Lone Rangerin Tonton ympärille. Sam Dunnia neuvoin tekemään dokumentin heavy-musiikin eri alalajeista. Amerikan Shamelessiinkin sain kantaa korteni kekoon. Lisäksi mm. Project X oli minun ideani. Näitähän riittää. Sain myös ohjaajat ja näyttelijät mukaan leikkiin, jossa elokuviin liitetään viittauksia Mark L. Lesterin 80-luvun toimintaelokuva Commandoon.

 Neuvojen lisäksi monet näyttelijät pyysivät minua järjestämään heille rooleja. Joidenkin kohdalla se kävi kuin leikiten. John Cusack pyysi järjestämään roolin siskolleen Joanille. Delegoin homman Shamelessin tuottajille. No, seuraavaksi roolin halusi John Cusack itse. Bradley Cooperilla oli kova tarve saada sankarin rooleja, vaikka hän on ketkun näköinen. Minun olisi pitänyt hoitaa hänelle sellainen. Ei hän minun apuani olisi tarvinnut, mutta kokeili onneaan kuten monet muutkin. Suomalaisista autoin Pihla Viitalaa, mutta sen jälkeen olisi pitänyt hoitaa roolit kaikille muillekin suomalaisille. Se projekti jäi vähän kesken. Ennemminkin varoittelin suomalaisia näyttelijöitä lähtemästä Los Angelesiin. 

 Jostain syystä olin pitänyt Sunshine Cleaning - elokuvasta ja promotoin sen näyttelijöitä. Jotkut tuottajat sanoivat että testiyleisöt eivät pitäneet Emily Bluntista. Kun kuitenkin hehkutin häntä, otettiin hänet mukaan isoihin tuotantoihin. Blunt soitteli minulle muutaman kerran, eikä ollut erityisen innostunut isoista rooleista. Toisella kerralla hän tuhersi itkua ja kertoi, ettei tiennyt mitä hänelle oli tapahtumassa. Hänen mielessään pyöri jotain todella sairaita ajatuksia. Sitten hänelle tuli pakkomielle tavata minut ja päästä kanssani sänkyyn. En tiedä kuka sekoitti hänen päätään, mutta sen voin sanoa, että Hollywood ei ole vaivan arvoinen paikka.

 

 

 

 

 

Alustus Damissa

 

 Elo-syyskuun vaihteessa 2007 törmäsin lomamatkalla Amsterdamissa James Cameroniin ja kumppaneihin. Olin parin kaverin kanssa ottanut happoa ja tinttasimme hieman nihkeästi mennyttä trippiä oluella parempaan suuntaan. Sekavaa touhua. Jossain vaiheessa lähdin käymään pankkiautomaatilla. En kyennyt käyttämään sitä joten päätin jaloitella.

 Kuinka ollakaan, törmäsin lähistöllä isoon seurueeseen. Siinä oli Cameronin lisäksi ainakin Kathryn Bigelow, Tom Six, Scott Moore ja jotain muita tyyppejä. Jostain syystä Cameron halusi tarkastella kameraani. Kerroin porukalle ottavani kännätessä aina kuvia, jotta muistaisin seuraavana päivänä mitä olen tehnyt. Se on hassu juttu, mutta ilman kuvia ei muista mitään ja kuvien kanssa melkein kaiken. Hangover-elokuvan käsikirjoittaja Moore sai idean. Myöhemmin hän soitti ja kysyi mitä mieltä olen hänen elokuvaideastaan? Ehdotin hänelle, että ottaa elokuvaan mukaan Mike Tysonin ja tämän lemmikkitiikerin. Se on ihan sama mitä sanoin ja homma olisi toiminut.

 Tom Sixille selvitin mikä on kaksiperseinen lihamöykky. Tarina innoitti häntä kirjoittamaan Human Centipeden. Cameronia inspiroin hehkuttamalla First Blood - elokuvan puuhunhyppäyskohtausta ja Aliensin Power Loaderia. Sanoin haluavani nähdä kolmeulotteisia karttoja ja että Jumalan nimeksi sopisi Eeva vanhan ala-asteen opettajani vaimon mukaan.

 Bigelow'ta innoitin Hurt Lockeriin julistamalla, kuinka jännityksen mestari Alfred Hitchcock tekisi nykypäivänä varmasti elokuvan pomminpurkajasta. Annoin Hurt Lockerin käsikirjoitukseen paljon lisääkin materiaalia. Bigelow ja Mark Boal kysyivät minua myöhemmin elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi, mutta jouduin kieltäytymään, koska minulla ei ollut rahaa matkustaa Amerikkaan.

 Jossain vaiheessa Cameron sanoi voivansa ehkä auttaa minua urallani. Olinhan kertonut opiskelevani elokuva-alaa. Los Angeles ei kuitenkaan tarvitse eurooppalaisia tuotantopäälliköitä. Niitä on kuulemma omastakin takaa. Minkä sille sitten voi? En ryhtynyt tyrkyttämään itseäni mihinkään vaan jatkoin takaisin oman seurueeni pariin.

 Kun Avatar tuli myöhemmin elokuvateattereihin, en käynyt sitä katsomassa. Muutkin edellämainitut elokuvat näin vasta dvd:ltä. En muistanut koko juttua. Pari tuntemaani animaatio-opiskelijaa kysyi minulta miksi nimeni oli Avatarin lopputeksteissä? Ei minulla ollut hajuakaan. He olivat halunneet katsoa lopputekstit läpi nähdäkseen oliko nimien joukossa ketään tuttua? 2010 James Cameron paljasti laittaneensa sen sinne antaakseen minulle jotain kredittiä. Myöhemmistä julkaisuversioista se oli poistettu.

 

 Summa summarum. Ufot eli ET:t manipuloivat nämä elokuvantekijät vaikuttumaan sössötyksistäni ja tekemään niiden pohjalta onnistuneita ratkaisuja. Itse en voi ottaa osaa varsinaiseen tekemiseen, jotta en päätyisi satanistiksi. Kun miettii ketä asiasta hyötyy, voi joutua miettimään aika kauan. En minä ainakaan. Kirjaan tapahtumat ylös koska ne kerran ovat tapahtuneet. En pidä tavasta, jolla satanistit retusoivat minut pois historian rivien välistä.

 

 

 

 

 

Kirjailija

 

 En ole ikinä ymmärtänyt miksi nuoruuden tyttökaverilleni Pinja Nousiaiselle oli niin tärkeää että minusta tulisi kirjailija. Seurustelimme. Tein hanttihommia. Pinja ei tehnyt mitään. Olin aina rahaton ja hän kuppasi minua minkä vaan pystyi. Satanisti kun on.

 Kun julistin tulevani kirjailijaksi, Pinja otti tämän todesta. Hän taisikin olla ainoa. Olin uhonnut tulevaa kirjailijuuttani lukio-ikäisestä, enkä oikein itsekään ottanut haaveitani todesta. Suutani en siltikään saanut kiinni. Olenhan luonteeni vanki. Pinjan äiti Hannele kävi kysymässä satanistiselta oraakkelilta, tuleeko Villestä kirjailija? Kyllä tulee. Oraakkeli jätti vain kertomatta milloin tulee. En itse usko että ihan lähivuosina. Hannele Nousiainen kuitenkin innostui ja kertoi tyttärelleen, että totta se on. Tämä tapahtui joskus 1999. Ja vielä tänäkin päivänä Pinja odottaa koska esikoiskirjani julkaistaan, jotta hänen uskomansa profetia kävisi toteen. Olihan hän kertonut tietona kavereilleen, että minusta todella tulee kirjailija.

 Kerran Pinjalla oli minulle mielenkiintoinen tarina. 90-luvun puolivälin Helsingissä yhtäkkiä moni teini-ikäinen nuori kaapattiin. Heidän nahkoihinsa hypänneet örkit olivat väkivaltaisia ja häikäilemättömiä. Katuväkivalta lisääntyi ja muuttui hyvin rumaksi. Voitiin jopa puhua jengisodista. Sitten yhtä nopeasti kuin örkit olivat Helsinkiin ilmaantuneet, poistuivat he kaupungista ja kaappaamistaan kehoista. Jäljelle jäi liudoittain mielenterveyspalveluita kansoittavia ihmisraunioita. Moni nuori ei ikinä palautunut entiselleen.

 Pinja ei osannut sanoa mistä örkit olivat tulleet ja mistä koko asiassa oli kyse? Hän kertoi tarinan minulle tarjotakseen hyvää tarinaa minulle kirjoitettavaksi. Pian hän tuli toisiin ajatuksiin. Muistan kun hän pyyhki jutun mielestäni. No, nyt se on onneksi palautunut.

 Kesällä 1999 vein Pinjan retkelle lapsuuteni kotimaisemiin Mouhijärvelle. Istuimme Mätikkö-järven uimarannan laiturilla, kun vanhat mouhijärveläiset kaverini Janne Jokela ja Sami Tamminen  yhtäkkiä pöllähtivät paikalle. Nykyään K-kauppiaana toimiva Janne teki satanistisen trikin minulle: "Sinä istut nyt siinä, etkä tee yhtään mitään." Sitten hän teki samanlaisen trikin Pinjalle ja pojat lähtivät ohjastamaan Pinjaa kohti rinteessa sijaitsevia pukukoppeja. Katsoin toimitusta paikalleen naulittuna, enkä pystynyt tekemään mitään. Pinja vaikutti pelokkaalta.

 Pojat veivät Pinjan pukukoppiin. Siellä he raiskasivat hänet. Toinen raiskasi ja toinen vahti vuorollaan. Jonkin ajan kuluttua Pinja tuli nyyhkyttäen takaisin laiturille. Ymmärsin mitä oli tapahtunut, mutta en kyennyt tajuamaan miten se oli mahdollista? Pian unohdin koko asian.

 Päästyään takaisin Helsinkiin, Pinja valitti äidilleen, että hänet oltiin raiskattu ja miten minä en ollut tehnyt mitään. Hannele sanoi minulle, ettei syytä asiasta minua. Hän antoi ymmärtää tietävänsä mikä oli asian todellinen laita. Todellisuudessahan Pinja antoi poikien raiskata itsensä. Tylsistyneenä örkkinä tuon kaltaiset tapaukset olivat hänelle mielenkiintoisia kokemuksia. Etenkin kun syyn asiasta pystyi vierittämään jonkun muun harteille. Ei Janne Jokela olisi voinut Pinjaa raiskata, jos Pinja olisi sen halunnut estää. Pinja on toki satanisti mutta myös örkki. Jannesta en osaa sanoa.

 Joskus 2002 Janne yritti sopia asian. Hän oli kuullut, että minusta tulisi olemaan hänelle mahdollisesti suurta harmia. Kun olin Häijään Baarissa perseet olalla, hän tuli samaan pöytään selvittämään jotain. Tarjosi kaljaa ja oli kaveria. Ei minulla ollut silloin mitään käryä mitä hän tarkoitti. Myöhemmin muistan kuulleeni, että Jannella ja Pinjalla oli ollut jotain suhteen tynkääkin jossain vaiheessa. Se taisi olla Kalle Palmunen joka asiasta raportoi. 2010 kun sain kuulla "kaikesta kaiken", Janne ja hänen vaimonsa ottivat minuun yhteyttä selvittääkseen asian. Olinhan yhtäkkiä vaikutusvaltainen satanisti. Jannen vaimo ehdotti että nussisin häntä korvaukseksi. Olihan sekin jotain sentään.

 Janne oli kertonut Pinjalle, miten joutui juniorijalkapallojoukkueessamme Mouhijärvellä antamaan maalipotkut puolestani, koska en itse osannut potkaista. Nyt Pinja raportoi asiasta Sampo Axelssonille, joka soitti minulle innostuneena kysyäkseen, mistä asiassa oli kyse? Enkö osannut pelata futista? Pinja halusi nöyryyttää minua, mutta myös sabotoida naissuhteitani niin paljon kuin mahdollista. Hän viestitteli nimissäni naisille, joilla oli kuullut olleen jotain tekemistä kanssani. Olisi ollut Pinja vaan tyytyväinen, että pääsi minusta eroon.

 

 Myöhemmin vuonna 2010 Hannele kertoi minulle tietävänsä, että hänen molemmat tyttärensä on kaapattu.

 "Mutta minkäs minä sille voin", hän sanoi.

 Pinjan kaapannut örkki on väriltään sininen mutta muistelen Hannelen maininneen toisen tyttärensä keltaiseksi. Hän ei itse kyennyt näkemään heidän todellista olemustaan, mutta oli kuullut asiasta sellaiselta taholta, joka kykeni.

 2010 Pinja puolestaan kertoi minulle, miten häntä oli aikanaan huvittanut, kun olin kertonut hänelle ajatelleeni häntä, kuunnellessani Radioheadin Fake Plastic Trees - kappaletta. Itse hän sanoi laulun tuovan mieleen Saatanan, joka oli Pinjan mukaan jotain niin hienoa, ettei sitä voinut oikein edes käsittää. Jotain niin suurta ja kaunista. Miten Pinja haluaisi olla tarpeeksi paha kelvatakseen Saatanalle. Usein Pinjan silmät kiiluivat kuin uskovaisella hihhulilla, kun hän selitti haluavansa olla "vähän paha". Siitä on toki aikaa. Mahtaako Pinja olla päässyt tavoitteeseensa? Hänellä on toki tuhansia vuosia aikaa.

 

 Sampo Axelsson oli Pinjan hyvä ystävä. Sampo kertoi minulle olleensa mielestään se oikea Pinjalle, koska he molemmat ovat kusipäisiä satanisteja. Pinja ei kuitenkaan huolinut umpihomoa Sampoa, joka ei pysty naista nussimaan. Eipä toisaalta kukaan voi Pinjaakaan kestää. Hän on pahansuopa selkäänpuukottaja.

 Pinja usutti Axelssonin ja muut Lifesaver-ystävänsä kimppuuni valehdellen minun pilanneen hänen elämänsä. Sampoa ei tarvinnut paljon yllyttää. Hän vihasi minua jo muutenkin. Saatuaan teettämänsä Senegalin homojen raiskausvideon itselleen, Axelsson soitti minulle voitonriemuisena. ”Häh häh hää, nyt olet kusessa”, hän sanoi.

 Axelsson säilytti nauhaa tuosta puhelusta salaisessa kätkössään kuin aarretta. Siellä dj-hommilla tienatun harmaan käteisen sekä estrogeeni-valmisteiden ja ruiskujen joukossa oli häpäisevää kuva-, audio- ja videomateriaalia ihmisistä, joita hän kiristi. Kun hän jäi kiinni, poliisit löysivät kätkön. Elastisestakin oli ollut joku nauha. Tämä ei halunnut nostaa kannetta Axelssonia vastaan. Axelsson oli selvästi päässyt syvälle Elastisen ihon alle.

 Herkuteltuaan asialla hetken, soitti Axelsson minulle uudestaan. Hän sanoi, että nyt saisin ryhtyä hommiin, kirjoittamaan sitä uhoamaani kirjaa. ”Lähetät minulle joka viikko sen mitä saat valmiiksi ja minä arvioin miltä tilanne näyttää.”

 En tietenkään suostunut hänen kiristykseensä. En ikinä suostuisi kiristykseen, oli kyseessä kuka tai mikä tahansa. Vaikka kaikki maailman ihmiset uhattaisiin tappaa, en silti suostuisi kirjoittamaan kirjaa, ellen itse niin halua. En sano tätä kehuskellakseni.

 Kyse on myös laiskuudesta. Sitä mieluummin saa surmansa, kuin toteuttaa vaativan tehtävän. Vaikka minua uhattaisiin aseella osoittaen, en silti tekisi jotain mitä en halua tehdä. Suosittelen samaa asennetta muillekin. Ihmiselämä on yliarvostettu välivaihe, jossa otetaan naisesta ja miehestä mittaa. Tietenkin lapset ovat ihmisille se tärkein, joka naulaa heidän sielunsa ja ruumiinsa kiinni oravanpyörään. On pakko yrittää, koska lapset ja perhe. On pakko suorittaa ja mukautua. Kohtelemalla lapsiaan huonosti ihminen kerää itselleen todella huonoa karmavelkaa.

 Lapsien kasvattaminen on vaikeaa puuhaa ja siinä voi epäonnistua monin eri tavoin. Lisäksi lapset pitää ruokkia ja mahdollistaa heidän nautinnollinen olemisensa. Eivät lapset kuitenkaan kaipaisi mukavuuksia, jos heitä ei niihin totutettaisi. Hyväntahtoinen ja kaukaa viisas vanhempi karaiseekin lapsensa, eikä anna heidän velloa yltäkylläisyydessä.

 

 Kun ihmiselle tehdään pahaa, lyhentää se toisaalta hänen karmavelkaansa. Siksi ufot ovat antaneet minuakin muiluttaa kuin vierasta sikaa koko elämäni. Siitä on lopulta hyötyä minulle, sitten kun kuolen. Saan paremmat asetelmat ufona.

 Siksi en saa menestyäkään. Jos niin kävisi, alkaisin heti talloa muita ihmisiä alleni. Tahallani ja tahattomastikin. On omalta kannaltani parempi olla pelkkä luuseri, niin kauan kun olen vielä suhteellisen nuori iältäni. Olenhan luonteeltani itsepäinen ja omahyväinen. Tarkoitan ehkä hyvää, mutta se ei riitä, koska monet pahat teot ihmiset tekevät ajattelemattomuuttaan. Silti he ovat niistä vastuussa. Kieroon kasvanutta pahantekijää pitää myös ymmärtää. Vaikeaahan se on.

 Pitää miettiä mitä touhuaa. Vaikka ei olisikaan hyväntahtoinen altruisti, kannattaa ihmisen muistaa, että se mitä teemme täällä, kaikuu ikuisuuteen. Aivan kuten Gladiaattorissakin sanotaan.

 Merkitystä on myös sillä, että tulen koko ajan yhä enemmän immuuniksi satanistien henkiselle terrorille. Siitä on tullut niin normaali osa elämääni, etten koe sitä haitaksi. Toki jos kaikki piina poistettaisiin päältäni, pomppisin vähän aikaa onnesta, kunnes pian tottuisin siihenkin. Varmasti ainakin tutustuisin uusiin ihmisiiin enemmän kuin mitä nyt. Kaikenlainen vaivaantuneisuus loistaisi poissaolollaan, jos saisin olla oma itseni. Satanistit haluavat kuitenkin eristää minut. Minulla ei haluta olevan ystäviä, elleivät nämä sitten ole satanisteja. Tähän on ollut tottuminen.

 Isoin ongelmani välinpitämättömyyteni lisäksi on se, etten osaa tehdä mitään, enkä etenkään viitsi opetella. Miksi tekisin mitään, kun mikään ei kuitenkaan onnistu? Toki siinä on paljon sitäkin, että koska isoveljeni ei juuri tehnyt mitään, en minäkään saanut, etten olisi häntä parempi, kuten isä määräsi. Pienenä olin aktiivinen, mutta tulin sitä laiskemmaksi mitä vanhemmaksi kasvoin. Olen niin saamaton, että mieluummin masennun kuin toteutan vähän aikaa vievän askareen. Onhan siinä paljon satanistien manipulaatiotakin taustalla, mutta on siinä omaakin syytäni. Tai syytä ja syytä. Mikä lopulta on omaa syytä?

 Tätä taustaa vasten peilaten on loogista väittää, että kierrämme sieluina kehää jälleensyntyen jossakin muussa muodossa. Paitsi satanistit eivät synny. Heidän elämänsä loppuu kuolemaan. Kai. Jos on tehnyt väärin, on oman edun mukaista päästä hyvittämään se. Ennen pitkää kaiken joutuu hyvittämään joka tapauksessa.

 Ehkä kaikki onkin omaa syytä. Ja toisaalta ansiota. Mutta ei kuitenkaan siten, että koettelemukset elämässä olisivat välttämättä huono asia. Ne ovat mahdollisuus oppia ja kasvaa ihmisenä.

 

 

 

 

 

Kirjallisuus

 

 Kari Hotakainen on paitsi puiseva änkyttävä myös satanisti. Hotakainen tunnusti kiduttaneensa minua siitä etua saadakseen. Hän myönsi myös, ettei ilman satanismia kykenisi kirjoittamaan. Se ei ihmetytä minua ollenkaan. Sama pätee toki moneen muuhunkin kirjailijaan. Hotakainen sai kuitenkin Finlandia-palkinnon keskinkertaisesta romaanistaan Juoksuhaudantie. Ei hän tuota palkintoa olisi ansainnut. Hän sai sen, koska on ansiokkaasti tuhonnut jonkun toisen elämää. Hotakainen kertoi miten hänen oli ollut pakko tulla kirjailijaksi, oltuaan ensin runoilija. Sosiaalisesta paineesta. Appivanhemmat, omat vanhemmat, kaverit ja sukulaiset piti vakuuttaa. Karilla alkoi sitten ajatus juosta sellaista vauhtia, ettei hän pysynyt itsekään perässä. Ja sen huomaa hänen romaaniansa “Klassikkoa” lukiessa.

 Jari Tervokin on satanisti. Vai onko sittenkään, kun ei saa Finlandia-palkintoa? Pelkuri Tervo on, kun ei suostu kritisoimaan pakkoruotsia. Hän on töissä Uutisvuoto-ohjelmassa, jossa on aina ollut suomenruotsalaisia. Hänen ystäviään.

 Suomenruotsalaiset ovat ystävinä sellaisia, että he estävät pakkoruotsin kritisoinnin. Se on tabu. Sitä ei saa kritisoida, eikä siitä saa oikeastaan puhua yhtään mitään. Suomenruotsalaisia vaivaannuttaa, jos suomenkielinen toisaalta puolustaa suomenruotsia. On parempi ettei aihetta nosteta esiin ollenkaan.

 Jari Tervo olisi halunnut kirjoittaa elämäntarinastani romaanin ja kysyi minulta lupaa. Sanoin sen onnistuvan, jos hän kirjoittaa mukaan pakkoruotsi-asian. Ei hän suostunut, eikä kuulemma muutenkaan tarvitse lupaani. Eipä ole kirjaa kuitenkaan näkynyt. Matti Vanhasesta hän kuitenkin kirjoitti romaanin.

 Jostain syystä Tervo pelkää suomenruotsalaisia. Epäilen että hänet on manipuloitu. Ainakin hänen koluminsa paljastavat hänet tietämättömäksi moralistiksi. Onko hän todella niin tyhmä kuin antaa ymmärtää? Hän on joko naiivi maallikko tai sitten satanisti, joka kirjoittaa mitä käsketään. Joskus pidin häntä älykkäänä. En kuitenkaan älykkönä, onhan hän pohjimmiltaan hyvin rahvaanomainen. Kuin pikkutakkiin puettu sika.

 Arto Paasilinna, Anja Kauranen, Miika Nousiainen... Satanisteja. Kirjailija Katariina Souri... Satanisti.

 Tuomas Kyrö kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen Nahkatakki-kirjansa ilman satanismia, mutta sen jälkeinen tuotanto on syntynyt veren vankina. En jaksa lukea hänen tylsiä kirjoituksiaan, saati sitten kokonaisia kirjoja, joten en osaa sanoa, onko hänen tuotantonsa taso parantunut sitten esikoisen.

 Puhelinkeskusteluissa satanisti Kyrö jätti kyllä itsestään asiallisen kuvan. Ei ollut olevinaan. Itse asiassa pidin hänestä. Hän maalasi itsestään kuvan vaatimattomana satanistina, joka tietää mikä on, eikä ala siksi esittämäänkään neroa.

 Juha Vuorinen teki tuttavuutta tiedustellen, mitä mieltä olen hänen teoksistaan? Kerroin, etten ollut jaksanut lukea ensimmäistäkään loppuun. Se ihmetytti häntä. Vanhana juoppona kuuluin ilmeisesti kohderyhmään. En osaa siis sanoa, ovatko Vuorisen teokset laadukkaita, mutta sen pystyn sanomaan, että hän on malliesimerkki satanistista.

 Sofi Oksanen myönsi heti kättelyssä, ettei pystyisi kirjoittamaan menestysromaaneja ilman satanismia. Hän päivitteli minulle, kuinka kamalia juttuja on ”joutunut” tekemään päästäkseen menestyksen syrjään kiinni. Ikään kuin asian tiedostaminen tekisi hänestä siedettävämmän ihmisen.

 Hän antoi ymmärtää olevansa kiinnostunut minusta. Halusi tietää mitä mieltä olen hänen ulkonäöstään? Kautta rantain kysäisin miksei hän voi olla normaali, sellainen kuin muutkin? Hän oli heti karvat pystyssä. Oli ilmeisesti kuullut asiasta ennenkin.

 Ei hänen habituksensa minua vaivaa. Saatan kyllä sääliä ihmisiä, joilla on hyvin rohkea visuaalinen ilme, jos he joutuvat kärsimään tästä jokapäiväisellä tasolla. Elää riikinkukkona harmaavarpusten seassa, silmätikuksi sitä vaan joutuu. Naamiaisethan on erikseen, jos niissä tykkää käydä. Mutta on se toisaalta rikkaus, että ihmiset ovat erilaisia. Vituttaisi katsella jotain univormuja kadulla.

 Jos ihminen kulkee joulukuusena, tulee hänellä olla hyvä itsetunto ja hänen tulee nauttia olostaan erikoisen näköisenä. Muuten homma ei toimi. En sano että Sofi Oksasella on huono itsetunto. Mutta ei hän ainakaan osaa ottaa kritiikkiä vastaan.