C L U B  2 7

I

 Monen viihdetaivaan tähden ura on käsikirjoitettu. Hänen elämänsä seuraa ennalta sommiteltuja askelmerkkejä. Saavuttaakseen menestystä hän myy sielunsa paholaiselle, tietäen loppunsa tulevan 27 vuotiaana.

 Vaikka suurelle yleisölle niin uskotellaankin, eivät monet tähdet kirjoita itse laulujaan. Esimerkiksi Bruce Springsteen ei ole kirjoittanut valtaosaa hiteistään, vaan ne tehdään räätälöityinä hänelle. Asia on tullut julki monta kertaa, mutta silti ihmiset eivät jostain syystä tajua asiaa tai onnistuvat unohtamaan sen. Bruce on taustajoukkojensa investointi, jota suojellaan. Bruce kirjoittaa kyllä itsekin lauluja, joista kuitenkin useimmat jäävät levyttämättä, koska ne eivät ole yhtä hyviä kuin varsinaisten säveltäjien hänelle tekemät. Joka levylle otetaan silti vähintään yksi Brucen tuotos. Hänen kuuluisimmista lauluistaan ainakin Hungry Heart on hänen itse kirjoittamansa. Brucen kaltainen con-artist on ainakin Britti-Bruce Damon Gough, joka ei Noel Gallagherin mukaan kirjoittanut juuri mitään "About a Boy" soundtrackin musiikista.

 Bruce halusi tulla supertähdeksi, joka pukeutuu kuin yleisönsä. Samuel O'Neillin mukaan ihmiset haluavat tähtien olevan erilaisia kuin he itse. Jotain enemmän. Bruce kuitenkin kelpasi ihmisille kasuaalina. Ehkä syynä olivat hänen tarttuvat ja sydämeenkäyvät kappaleensa. Ehkä myös hänen tapansa antaa konserteissaan rahoille vastinetta. Brucen oli tarkoitus alunperin kuolla Born To Run – levyn jälkeen. Tuolloin hän olisi ollut 27 vuotias. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut. Hänen piti kuolla muutaman kerran tämän jälkeenkin, mutta syystä tai toisesta hän sai jäädä eloon. Samuel O'Neill sanoi, että Brucea ei lopulta raaskittu tappaa, kun ihmiset olivat häneen niin tykästyneitä. Epäilen. Luultavasti Brucea ei vaan saatu hengiltä.

 Kollegojensa joukossa Bruce on halveksittu. Tämän ymmärtää, mutta häntä arvostelevat tähdet ovat itsekin keinotekoisia luomuksia, jotka toki saattavat olla musiikillisesti lahjakkaampia. Ilman satanismia hekään eivät kuitenkaan ole mitään. Bruce on tavallaan puhtaampi viihdetaivaan luomus, sillä hän on aidosti keinotekoinen – kaikessa ”rehtiydessäänkin”. Satanisteja ovat Beatlesitkin. Rollareita satanistisempaa yhtyettä saa hakea. Myös Bob Dylan on satanisti. Dylan näkee paljon vaivaa laulujensa eteen, mutta ei hän niitä yksin kirjoita. Ja tietää sen. Tosin Dylanin tapauksessa se on hän itse, joka tapailee melodiat ja sanoitukset paperille. Joku demoni hieman avittaa häntä.

 On paljolti Dylanin kaltaisten laulaja-laulunkirjoittajien syytä, että monet epäkaupallisempaa rock-musiikkia soittavat indie - ja punk - bändit ovat niin huonoja. Pop-maailmassa on yleensä erikseen laulajat ja lauluntekijät. Jos sama pätisi vähemmän kaupallisissa genreissä, olisivat tuotokset laadultaan parempia. Moni bändi näet kärsii huonoista soittajista ja laulajista, tai toisaalta kehnoista biiseistä. Indiessä ja punkissa kappaleet pitää kuitenkin kirjoittaa, soittaa ja laulaa itse. Toisaalta musiikintekeminen voisi muuttua enemmän avoimen lähdekoodin muokkaamiseksi. Uusia kappaleita voitaisiin tehdä muokkaamalla versioita vanhoista kappaleista. Yhdistelemällä parhaat palat toisiinsa. Ehkä pian teknologia mahdollistaakin tämän siten, ettei tarvitse osata käyttää kuin yhtä ohjelmaa.

II

 Kun minut 2010 vedettiin väkisin satanistiksi, oli yksi tarjotuista mahdollisuuksista ryhtyä muusikoksi, rock-tähdeksi. Nimettömäksi jäänyt Samuel O'Neillin tuntema satanisti ehdotti, että tekisin diilin. Muutaman intensiivisen treeni- ja keikkailuvuoden jälkeen saisin tehdä kaksi klassikkolevyä. Tulisin isommaksi kitaralegendaksi kuin Jimi Hendrix. Mullistaisin rock-kitaroinnin. Sitten saisin surmani, mutta muistoissa jäisin ikuisesti elämään muiden nuorena kuolleiden rock-tähtien tapaan.

 Osa kappaleistani olisi vain putkahtanut päähäni. Jos näin ei olisi sattunut käymään, olisivat hovisäveltäjät kirjoittaneet sopivat laulut esitettäväkseni ja ne oltaisiin merkitty nimiini. Polkuni suosion huipulle piti oleman kivetty katu-uskottavilla käänteillä ja rock-romantiikkaa tihkuvilla anekdooteilla. Olisin ollut kuin Bruce. Bruce Hendrix. Bruce Cobain. Bruce Morrison...

 Tuo vanha satanisti harmitteli, että olin jo ehtinut ylittää 27 ikävuoden rajapyykin. Faustisen liiton tehneet rokkarit kuolivat yleensä tuon ikäisinä. Joillekin saattaa tulla yllätyksenä, että puhdasmielisinä pidetyt Kurt Cobain ja Jimi Hendrix olivat satanisteja, joiden molempien ura on satanistien laatima tarina. Heistä tehtiin tähtiä ja kuolemattomia, mutta vaihtokaupassa he antoivat sielunsa ja elämänsä. Mikä on sielu? En tiedä. Sen he kuitenkin menettivät. 

 Kurt Cobainin tarina on hieman erityinen. Sain Saatanan kautta yhteyden Cobainiin, hänen kärsiessään jossain "helvetissä". Cobain oli aikanaan tehnyt diilin, jossa hän maksoi itse Saatanan voimille kaiken saamansa avun. Eli hän ei elämässään tehnyt paljoakaan pahaa kenellekään, vaikka pääsi rock-staraksi. Näin ollen Cobainin kuoltua hänellä oli edessään moninkertaisesti tuskaisempi taival kuin muilla staroilla. Toki toisaalta Cobain hyvittää saamansa avun kuoltuaan kaiken kerralla, mutta mahtaa hänellä olla tuskaista.

 Itse kieltäydyin tarjotusta diilistä. Yritin neuvotella parempia reunaehtoja, mutta vastapuoli turhautui heti.

 ”Etkö ymmärrä, kuinka ainutlaatuisesta tarjouksesta on kyse?” minulle sanottiin. ”Niin moni tarttuu tähän sopimukseen huomattavasti huonomminkin ehdoin.”

 Niin varmaan tarttuu, mutta itse olisin halunnut tehdä neljä klassikkolevyä. Vanhana kevyen musiikin ystävänä harmittelin aina sitä, että hyvät bändit tekivät yhden tai kaksi mielenkiintoista levyä ja sitten pelkkää paskaa. Kuinka se aina meneekin niin? Juuri kun on hypännnyt itselle mieluisan bändin kelkkaan ja alkanut vannoa sen nimeen, muuttuu se joksikin aivan muuksi. Ei ole enää aitoa meininkiä, ei vastaansanomatonta energiaa. Jos yllätyksiä tuleekin, ne ovat negatiivisia. Hyvin harva yhtye tai artisti kykenee pitämään tasonsa läpi vuosien.

 ”Voit kyllä unohtaa tämän”, vanha mies sanoi. Hän ihmetteli miksen ollut kiinnostunut diilistä menestystakuulla? Mitä muutakaan minä sitten tekisin? Nyt voisin olla legenda. Myös Samuel O'Neill pui asiaa näennäisen harmistuneena. Hän inhosi rokkia, ja oli vain tyytyväinen, etten ryhtynyt uralle.

 On ilmeisesti riskaabelia jatkaa ja jatkaa faustisen liiton solmineen artistin uraa ja elämää. Sijoitus kärsii kun ihmiset menettävät kiinnostuksensa. Artistin ennenaikainen kuolema on olennainen osa tuotekehitystä. Enemmän merkitystä on sillä, että ohjelmoituna robottinakin minusta olisi tullut epävakaampi vuosi vuodelta. Olisinkin saattanut yhtäkkiä herätä unestani ja ryhtyä tiedottajaksi. Ei ole järkevää pitää artistia jatkoajalla selkä seinää vasten vuosikausia. Rottakin hyökkää vain nurkkaan ajettuna.

 Taustalla vaikuttavat ja naruista vetelevät vaikuttajat eivät juurikaan arvosta artistejaan. Koko homma toimii satanismin keinoin. Lahjakkuudesta voi olla itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedostavuutta ei sallita lainkaan. Vain Cabalin (Illuminati) vihollisia - kuten Trumpia - voi kyseenalaistaa ja kritisoida. Trump on turvallinen maali. Samalla tavoin kuin ilmastonmuutos turvallinen kohde promotoida. Eikä kevyen musiikin tähtien halutakaan olevan poliittisesti epäkorrekteja. Räppärithän sitä ovat rasistisine ja naisvihamielisine sanoituksineen. Mutta 2000-luvun mediaympäristössä heidän arvostelemisensa katsotaan toisaalta rasismiksi. Kuten kaikenlainen mustien tai arabien kulttuurin arvosteleminen. Räpissä on kuitenkin ollut kantaaottavuutta enemmän kuin muissa musiikin lajeissa. Tosin harva räpppäri haluaa tai tohtii esiintyä oikeamielisenä. Ja liika älyllisyys pilaa viihteen. Samuel O'Neill sanoi ettei räppäreistä ole pelkoa ihmisten tiedostavuuden lisääjänä. Ainoa jolla oli jotain sanottavaa oli kuulemma Tupac Shakur, eikä tämäkään pysynyt elossa. 

 Sama satanistien porukka määrää melkein kaiken mitä musiikkiteollisuudessa tapahtuu. Heidän aikansa ei tietenkään riitä kaikkeen, mutta pyramidin alemmilla portailla olevat tiedottavat heitä asioista, joiden ajattelevat heitä kiinnostavan. Niin tehdään kuten he käskevät. Sama pätee muussakin viihdeteollisuudessa. Samat juutalais-satanistit pyörittävät koko paskalaitosta. Ei Bob Dylan olisi tehnyt Frank Sinatra -levyä, elleivät tätä fanittavat isot pojat olisi häntä siihen ohjeistaneet. Kuinka vanhat miehet aina pitävätkin Sinatrasta? Eikä kamalan lauluäänen omaavan Madonnan avut olisi riittäneet edes tähdenlentoon ilman satanismia. Esimerkkejä riittää.

 Rokkareiden ja muiden pitää tehdä kuten käsketään. Jos levyt myyvät, saa olla kiistanalainen, mutta ei liikaa eikä väärällä tavalla. Motörheadin Lemmy Kilmister oli väärällä tavalla. Hän keräili natsi-esineistöä ja pukeutui vanhoihin koppalakkeihin. Musiikkibisneksen valtaa pitävät juutalaiset eivät pitäneet tästä. Samuel O'Neill kertoi, että Lemmyä oltiin piinattu parikymmentä vuotta hänen natsi-fetisisminsä takia.

 "On siinä kestävä äijä", Samuel sanoi.

 Lopulta juutalaiset olivat antaneet Lemmyn olla. Vai antoivatko sittenkään? Samuelilla ainakin oli tapana puhua rehelliseen sävyyn ja silti valehdella. Jos hänen juttunsa eivät olleet enää uskottavia, hän myönsi osan totuudesta ”sen nimessä”. WTC-iskuista hän sanoi, että tiedettiin kyllä että sellainen isku on tulossa, mutta ei tehty mitään sen estämiseksi. Totuushan on, että koko isku oli sionistisen Illuminatin suunnittelema. Talot täynnä räjähteitä ja lentokoneet itse asiassa ohjuksia.

III

 Olen soittanut kitaraa ja bassoa 13-vuotiaasta, vaihtelevissa määrin vuosien varrella. Opin ensitahdit kitaraan isältäni, mutta hän ei kannustanut minua soittamaan. Sen sijaan hän yritti saada veljeäni Kallea innostumaan asiasta. Kalle oli hänelle aina rakkaampi, minä pelkkä hyödyke. Kalle sai heti kitaran sellaista pyydettyään ja meni naapuriin soitto-oppiin. Itse sain seuraavana jouluna bassokitaran. En muista kenen idea se oli, mutta isälle se sopi. Isä piti ajatuksesta, että soittaisin ns. kakkosviulua.

 Naapuriimme oli muuttanut kitaransoitonopettaja Tapani ”Poke” Mäenpää, isän siskon Railin miesystävän ominaisuudessa. Poke opetti Kallea soittamaan kitaraa ja minua bassoa. Railin poika, serkkumme Veli-Mikko Äijälä soitti rumpuja. Harjoittelimme ja soittelimme rivitalon yhteisvarastossa.

 Se oli viatonta ja kivaa aikaa. Paukutimme varastossa Poken opettamia rock-klassikkoja päivästä toiseen. Varsinainen bänditoiminta alkoi kun Jukka Rajalampi tuli joukkoomme kitaristi-laulajaksi. Bändin nimi oli ensin FX, sitten Effex, sitten Reaper ja niin edelleen. Biisit olivat yksinkertaista hevirokkia. Sanoituksissa käsiteltiin mm. pimeydessä liikkuvia, veressä uivia petoja.

 Kehityimme kaikki soittajina tiettyyn rajaan saakka. Luomuna. Kukaan nelikosta ei silloin kuulunut kerhoon. Tätä nykyä kaikki muut paitsi minä. Veli-Mikon musiikillisen kehittymisen katkaisi hänen isänsä Tuomas Äijälä, joka oli opettanut poikaansa soittamaan rumpuja. Tuomas ei kuitenkaan pystynyt käsittelemään sitä, että yhtäkkiä "Vellu" tiesi häntä enemmän 60-luvun bändeistä ja oli muutenkin saanut Pokelta vaikutteita. Muistan kun kuuntelimme Vellun kanssa Poken vanhoja vinyyleitä tämän ollessa poissa. Vellu oppi nopeasti kappale kappaleelta Edgar Winterin levyt ja suositteli niistä minulle parhaita paloja. Sitten yhtäkkiä hän ei ollut enää lainkaan kiinnostunut kuuntelemaan musiikkia. Ei uutta eikä vanhaa. Tuomaksen satanistiset loitsut tekivät tehtävänsä. Olihan Vellu muutenkin ollut koko perheen hölmöläinen. Se yksi jota ei vedetty Kerhoon. Se yksi joka sai kärsiä, jotta muut saisivat olla rauhassa. Ihmis-patteri. Tuomas ja Raili käyttivät Vellua Pirkkalassa jossain sessioissa, joiden luonnetta Vellu itse tuskin edes muistaa.

 Omaa kehitystäni sabotoi isäni Rauno, joka halusi tasapäistää minua isoveljeni Kallen kanssa. Rauno näki minut ylimääräisenä: Äpäränä; Uhrilampaana, josta ei kuitenkaan päässyt eroon. Kun halusin ostaa kunnollisen bassovahvistimen, Rauno esti tämän. 

 "Onko se sitten oikein, että Kallella on vain 20 wattinen ja sinulla 200 wattinen? Eihän Kallen soitto kuulu sitten ollenkaan. Herää, saatana!"

 Raunon mukaan yritin kiristää häntä ostamaan Kallelle isompi vahvistin. Sanoin että jos hän ei ostaisi sitä, voisin ostaa senkin omilla kesätyörahoillani. Rauno kaiveli rahapussiaan ja sanoi ettei hänellä ole nyt rahaa vahvistimeen. Katsellaan loppukesästä, hän sanoi pelaten itselleen aikaa. Mitään uutta vahvistinta hän ei ikinä ostanut. Kuittaili toki minulle, että vieläkö aion ostaa sen "kaapin", kuten olin uhonnut? Jostain syystä asia ei enää kiinnostanut minua. Kuten ei kohta koko soittaminenkaan. Raunon mielestä investointi kunnollisiin soittokamoihin oli turhaa, koska meistä ei kuitenkaan tulisi mitään. Ja koska Kallella ei ollut, ei minullakaan saanut olla.

  Kun tapailin ensimmäistä kertaa kitaraa, olin vasta ala-asteikäinen. Isä ei pitänyt siitä, mutta Kalle sai kitaran saman tien kun sitä keksi pyytää. Kerran harjoittelin Kallen kitaralla Megadethin "High Speed Dirt" - kappaleen introa. Isä kehotti minua keskittymään pelkkään bassoon. Häntä pelotti, että soittaisin paremmin kuin Kalle, jonka eteen Rauno oli sentään tehnyt töitä satanistisen poikaystävänsä kautta.

 Isä ei halunnut minun tekevän mitään koska Kallekaan ei tehnyt. “Tee Kallen kanssa”, hän sanoi. Mutta kun ei Kallea kiinnostanut. No, pian opin itsekin olemaan kiinnostumatta mistään. Kalle oli Raunon mielessä tärkeämpi. Minä olisin voinut olla sellainen koominen sidekick. Mutta ei se mennyt niin. Kalle ei kyennyt olemaan se poika jonka Rauno olisi halunnut. En minäkään, vaikka toki yritin parhaani häntä miellyttää. Rauno usutti Kallen kimppuuni: Ota kiinni sieltä mistä vaan saat päästäksesi niskan päälle. Kalle kyllä yritti parhaansa mukaan mustamaalata minua. Kääntää ihmiset minua vastaan, onnistuikin tässä jossain määrin. Mutta pilasi samalla oman maineensa ihmisten huomatessa hänet valehtelijaksi ja paskanpuhujaksi. Laamannina Kallen valheilla oli lyhyet jäljet.

 Murrosiässä aloimme molemmat vihata Raunoa, joka tuli lomilleen aina pilaamaan rauhallisen arkemme. Vaikka äiti Kaija haukkui Raunoa minkä vain ehti, kääntyi hän nopeasti myös puolustamaan tätä. Myös me veljekset unohdimme kaunamme Raunoa kohtaan yleensä nopeasti. Raunon satanistinen poikaystävä loitsui meidät ihailemaan Raunoa varauksetta. Rauno tarvitsi jonkun jota kiusata, mutta myös tukea kotijoukoiltaan.

 Olin Kallen kanssa hyvissä väleissä 16-vuotiaaksi. Sen jälkeen Kalle katkeroitui ja teki minusta syntipukin ongelmiinsa. Kaikki oli minun syytäni. Kalle punoi juonia saadakseen ihmiset vihaamaan minua. Näyttääkseen hyvältä rinnallani. Muutaman kerran vuosien varrella hän tilitti, miten ei itsekään ymmärtänyt vihaansa minua kohtaan. Mistä se oikein kumpusi? Miten hän ei kyennyt kontrolloimaan itseään: Mitä kivempi olin häntä kohtaan, sitä enemmän hän minua vihasi. Jos kohtelin häntä töykeästi, alkoi hän kärttämään lupausta, että en puhu hänestä mitään pahaa. Hän tiesi mitä itse teki, ja halusi mielenrauhan. Lupauksen. Kerran kestitsin Kallea Tampereella koko viikonlopun. Ryyppäsimme, polttelimme ja kävimme Lukon pelissä. Kiitokseksi Kalle kusi päälleni kun olin nukkumassa. Myöhemmin hän sanoi ettei tiennyt miksi toimi niin. Kaiketi se oli satanistien manipulaatiota, jolle Kalle oli erityisen altis, kun oli tottunut jo ihailemansa Rauno-isän usuttamana kampittamaan minua. Olisin tyytyväinen jos hän kuolisi. En aio osallistua hautajaisiin.

IV

 Poke Mäenpää toimii tätä nykyä puutarhurina Ylöjärvellä. En tiedä soittaako hän yhä ammatikseen kitaraa. Tamperelaisena muusikkona hän liikkui samoissa porukoissa Kummelin tyyppien kanssa. Olipa hän Timo Kahilaisen kanssa samassa bändissäkin. Muistan hänen olleen innoissaan Kummelista heidän aloitettuaan tv-uransa.

 Tultuani satanistiksi 2010, Heikki Silvennoinen taustoitti minulle Poken tarinaa. Miten Poke oltiin yritetty saada mukaan satanistiksi. Hieman poikkeuksellisesti hän oli saanut taikavoimat avukseen jo ennen kerhoon liittymistään, yllykkeeksi.

 Yhtäkkiä musiikki alkoi soida Poken päässä ja hän ryhtyi kirjoittamaan lauluja. Ja hyviä lauluja kirjoittikin. Kultasiipi ja Länsirannikolta tuulee voisivat hyvin olla osa suomirockin kaanonia. Sitten Pokelle esitettiin 64 000 dollarin kysymys: Haluatko jatkaa tätä hyvin alkanutta matkaa kohti tähteyttä?

 Hän kieltäytyi. Silvennoisen ilonpilaajaksi ja seuranpetturiksi mainitsema Poke ei ollut kiinnostunut tähteydestä eikä varsinkaan satanismista. No, kun ei niin ei. Valinta oli hänen omansa. Vaikka eipä Poke Silvennoisen mukaan ollut ikinä muutenkaan haluttu bändikaveri, koska oli melkein kalju ja lähes raitis. Nyt hänen muistinsa pyyhittiin, eikä hän varmaan vieläkään tiedä, että häntä ikinä on kerhoon pyydettykään. Mutta miksi Poke haluttiin niin kovasti kerhoon? Miksi minut siihen niin kovasti halutaan?

 Olin varhaisessa murrosiässä näytellyt paikkojani naapurin Raili-tädille. Poke seurusteli tuolloin Railin kanssa ja todisti vierestä tätä touhua. En tiedä miksi halusin näytellä itseäni Railille? Mistä olin tuollaisen ajatuksen päähäni saanut? Ehkä sillä oli jotain tekemistä Railin pedofilian kanssa. Emme ikinä juurikaan käsitelleet asiaa, mutta Raili kyllä levitti sitä ympäriinsä. Muistan kerran kun Raili sanoi haluavansa puida tätä juttua minun ja Veli-Mikon kanssa. Kun sitten olinkin valmis siitä puhumaan, oli se liikaa Railille. Olin liian ronski. Hän pyyhki muistini ja myös Veli-Mikon, jota asia oli jäänyt vaivaamaan, vaikka en minä hänelle kyrpääni esitellyt. Omaa pedofiliaansa Raili ei pysty käsittelemään. Onhan helpompi puhua pahaa muista. 

 Myös Poke levitti minusta huhua paljastelijana. Heikki Silvennoinenkin oli kuullut asiasta. Nyt 2010 tuo vanha käsittelemätön asia nousi pöydälle ja riidanaiheeksi. Poke oli myös kuullut ne valheelliset paskajutut, jotka Sampo Axelssonin jengi oli laittanut kiertoon. Hän suhtautuikin minuun halveksuen. Sihisi ja vittuili puhelimeen. Emme olleet nähneet sitten 90-luvun alun, hänen erottuaan Railista ja muutettuaan pois naapuristamme. Ihmettelin miten hän voi vihata minua niin paljon?

 Elämääni kontrolloinut Samuel O'Neill ehdotti, että voisin kostoksi sabotoida Poken istutukset. Hänen elinkeinonsa. Sampo Axelssonin levykokoelmaa ei voitu tuhota, mutta Poken pensaat voitiin. Poke ei näet ollut liittynyt kerhoon, mikä oli jo itsessään kyllin hyvä syy vainota häntä.

 Poken istutukset tuhottiin tilaustyönä. Soitin Pokelle, joka vaikutti masentuneelta. Tulin yhtäkkiä tuntoihini. Mitä sitä riitelemään. Halusin korvata puskat ja niin tehtiin. Poke sai sen verran rahaa, kuin arvioi menettäneensä. Asiasta kuullut serkkuni Veli-Mikko oli tuohtunut. Miksi annan Pokelle rahaa, mutta hänelle en? Selitin asian hänelle myöhemmin, mutta en ole varma uskoiko hän minua. Tässä tulee taas ilmi, miksi rahaa ei kannata jakaa ympäriinsä. Pyytäjiä riitttää. En oikeastaan edes muista miksi alunperin olin Pokeen yhteydessä 2010. No väliäkö sillä.

 Poke kertoi ihmetelleensä aina mitä oikein näki Railissa ja miksi oli yhdessä tämän kanssa? Minä olin ilmeisesti se syy ja se harmitti häntä. Että hänen piti olla Railin kanssa, jotta minä oppisin soittamaan bassoa ja saisin soittaa bändissä. Kun Poke tiedosti tämän, hän varmaankin tiedosti myös Railin satanistiksi. Ei vain halunnut puhua asiasta. Monia muitakin on vituttanut se, että asiat jotenkin salaperäisesti pyörivät minun ympärilläni. Silti en pysty mihinkään. Minua voidaan myrkyttää ja tehdä tyhjäksi mitä sitten yritänkin. Mahdollistetaan kaikenlaista, jota ei sitten pysty lunastamaan. Ainakaan ilman satanismia. Eikä kyllä senkään kanssa. Ehkä tämä koko tarina on vain yksi iso vitsi. Joskus se minua naurattaakin, joskus taas ei.

 Heikki Silvennoinenkaan ei pitänyt Raili Äijälästä. Hän ihmetteli miten Poke oli langennut moiseen noita-akkaan. Vanhana Tiia-noidan oppilaana, Raili noitui Timo Kahilaisenkin ihastumaan itseensä. Raili myös möi kuolleen isäni postimerkkikokoelmasta kaikki arvokkaat merkit tienaten tällä arviolta 20 000 euroa, mutta se ei kuulu tähän.

V

 Muutama vuosi sitten lopetin soittohommat ja myin kaikki soittokamat turhauduttuani koko touhuun. Sain todella tarpeekseni. Hauskasta harrastuksesta oli tullut ankea jokapäiväinen riesa, joka ei johtanut mihinkään. Tekemistäni häirittiin niin paljon, etten oppinut soittamaan omaa biisiäni, vaikka harjoittelin sitä yli vuoden, joka päivä monta tuntia. Kyseinen kappale, Victory or Death, kertoo Illuminatista, Chris ja Samuel O'Neillistä sekä muista kohtaamistani satanisteista. Se ei ole erityisen hyvä, eikä niin vaikeakaan, mutta silti sen oppiminen vaikutti mahdottomalta. Ilmeisesti tämän kaltaista motoriikkaan perustuvaa toimintaa on erityisen helppo sabotoida. Se kun ei jää päähän tai käsiin ihan noin vaan. Minun kohdallani kyse oli myös siitä, kuinka ihanalta jokapäiväinen stressaamiseni asian suhteen minua piinaavista satanisteista tuntui. Sen täytyi olla aivan ihanaa.

 Vedin johtopäätökseni. Antaa olla. Treenaaminen ei ole minua varten, eikä toisaalta laadukkaisiin kamoihin perustuva soundin metsästyskään. Hyvällä kitaristilla on molemmat osa-alueet hallussa. Yritin kirjoittaa kantaaottavia sanoituksia, mutta ei kukaan sellaisia jaksa. En itse ainakaan esim. Rage Against The Machinea kuunnellessani välitä sanoituksista. Vanha kaverinikin sanoi, ettei musiikkia kuunnellessaan halua tulla valistetuksi.

 Oli hyvä päätös lopettaa soittaminen kokonaan. Vähän se kirpaisi, mutta teki elämästäni huomattavasti laadukkaampaa. Olen muutenkin tykännyt enemmän kuunnella kuin soittaa itse. Unelmat rokkitähteydestä olivat ehtineet haalistumaan vuosien varrella. Olisin kyllä halunnut olla soittaja, mutta kun sitä ei minulle suotu, niin yritän sitten tehdä jotain muuta.

 Eihän levyjä enää edes osta kukaan. Itse olisin halunnut rikastua musiikilla. Mutta kun ei, niin ei. Se on vaan siinä että kun ei veri maita, niin sitten ei soittokaan kulje. Olkoon sitten niin. Laulujen kirjoittaminenkin olisi omalta osaltani ollut lähinnä sitä, että odottelen milloin joku hieno melodia sattuu putkahtamaan päähän. 

 Musiikkibisneksen uudet tuulet eivät alkaneet puhaltamaan huonoon aikaan ollenkaan. Asioiden oli aikakin muuttua. Suuri mullistus on ollut se, että nykyään kuka tahansa voi äänittää ja tuottaa levyn kotonaan huokeasti. Se on demokratisoinut alaa. Kuka vaan voi julkaista laadukasta musiikkia. Siitä on runsaudenpula. Tämä johtaa siihen, että joku aivan kämäinen bändi saattaa menestyä, jos sattuu tulemaan esiin oikeaan aikaan. Mikä tahansa voi toimia. Siinä on sama efekti, kuin että jos peruskansa ottaisi hipsterien kulttuurin omakseen, etsisivät edelläkävijät nopeasti jotain muuta. Se voisi olla mitä tahansa. Aito hipsteri ei kuitenkaan lähtökohtaisesti halveksu koko kansan suosikkeja, vaan käsittelee jokaista artistia objektiivisesti. Wannabe-hipsteri sen sijaan naureskelee massoille, koska on epävarma itsestään ja omasta maustaan. Aito edelläkävijä on kiinnostunut uusista asioista. Ei siitä mikä on trendikästä.

 Hipsterismi on siinä mielessä hauska ilmiö, että juuri hipsterit ovat niitä, jotka keksivät kategorisoida ja luetella kaiken lokeroihin. He eivät kuitenkaan osanneet arvata tulevansa itsekin luokiteltua. Se on ihan sama mitä tekee, aina lopulta joku keksii sille nimen. Jotkut termit jäävät elämään, jotkut eivät.

 Moni vihaa hipstereitä. Ennen kun ei oikein tiedetty mitä ne ovat, ei niistä osattu sanoa mitään. Mutta nyt kun ne tiedetään ja ne on luokiteltu, osataan niitä pilkata ja inhota. Vähän sama kuin juppien kanssa oli aikoinaan. He kokivat varmasti olevansa niin kasuaaleja, ettei heitä voi luokitella. Mutta ei se niin mene. Ei ole mitään normaalia, vaikka jotkut niin ajattelevatkin. Kukaan ei ole normaali, vaan kaikki voidaan luokitella.

 Hipsteriys on ongelma sellaiselle, jolla on kaikki hipsteriä. Musiikki, vaatteet, kulkuneuvot ja niin edelleen. Moni on rakentanut koko elämänsä hipsteriyden varaan tajuamatta olevansa klisee. Osa hipstereistä osaakin häivyttää hipsteriyden näkyvimmät tunnusmerkit itsestään. He ovat krypto-hipstereitä, jotka reagoivat nopeasti ajan hengen muutoksiin. Vähän sieltä, vähän täältä. Pääasia että ei tule luokitelluksi.

 Kliseinen hipster-look syntyi kun se pääsi kehittymään kaikessa rauhassa ilman mitään pelkoa luonnehdinnoista. Look kehittyi tiettyyn mittaansa, kunnes sitten yhtäkkiä joku keksi määritelmän "hipsteri". Silloin oli liian myöhäistä paeta. Määritelmä tuli puun takaa. Toki monet hipsterit vaihtoivat kliseisimmät osat lookista pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Määritelmä "hipsteri" on kuin lämpöhakeutuva ohjus joka etsii kohdettaan sen uudelleen löytääkseen. 

 Samahan se on örkkien kanssa. Kun niiden olomuodolle, toiminnalle ja taustoille keksitään kerran sanat, ja ihmiset ottavat nuo sanat käyttöön, on liian myöhäistä peitellä asiaa. Mutta kun heidän olemassaolostaan ei tiedetä, ei heille yritetäkään keksiä sanastoa; määritellä heitä sanoin. Kun sanat on kerran keksitty, ne leviävät kulovalkean tavoin.

 Jos puhutaan musiikista, olen jäänyt ihmettelemään, miksei kukaan ole vielä onnistunut tekemään teknorock-levyä? Tanssimusiikkia ja kitaroita on yhdistelty ansiokkaasti, mutta vain yksittäisillä raidoilla. LCD Soundsystem on tässä meritoitunut. Samoin Primal Scream on naittanut eri tyylejä hienosti keskenään. 

 Kun en voi tehdä musiikkia, ehkä saan kostonhimoni tyydytettyä kirjoittamalla. Tai ei minua tyydytä niinkään kirjoittaminen, vaan ajatus siitä, että kirjoituksiani luetaan. Kirjoittaminen voisi olla hauskaa, mutta satanistit tekevät prosessista niin hankalan kuin mahdollista. Kirjoittaessani minua häiritään, jotta en pystyisi keskittymään itse asiaan. Jokainen kirjoittamani teksti on täynnä pikkuvirheitä ja outoja sanajärjestyksiä. Ne pitää käydä kerta kerralta läpi saadakseen kirjoitukset luettavaan malliin. Sekään ei riitä, vaan kotisivujeni tekstejä sabotoidaan koko ajan muuttamalla sanoja ja niiden järjestystä. Muutokset ovat usein melko hienovaraisia. Samalla tavoin kuin vaatteisiini tehdyt muutokset.

 Edelleen en ymmärrä, miksi satanistit kiusaavat minua, kun eivät kuitenkaan pysty hankkiutumaan minusta kokonaan eroon? Koko homma on yksi iso farssi. Minun pitäisi muka ottaa roolini tiedottajana tosissaan. Voisin pitää itseäni lahjomattomana vapaustaistelijana, joka paljastaa asioiden todellisen luonteen. En ole sellainen. Minulle ei vain ole annettu vaihtoehtoja. Teen tätä työtä lähinnä siksi, että muuten tulen huonolle tuulelle. Minut siis pakotetaan tähän. Tai yritetään ehdollistaa, mutta se ei onnistu, koska olen aivan liian saamaton tekemään mitään pitkäjänteisesti. Osaan kyllä ehdollistua kaikenlaiseen hyödyttömään. Toisalta, jos saisin todellisen suojelun, olisin valmis itsekin omistautumaan työlle. En ymmärrä - en ole ikinä ymmärtänyt - miksi se mitä halutaan, tehdään mahdollisimman vaikeaksi? Ehkä ongelma on siinä, että jos olisin älykäs, tuhoaisin kaiken. Koska kaikki haisee. Kaikki on paskaa.

 Elämääni taustalta kontrolloivat "ufot" ovat tehneet elämästäni niin vaikeaa, etten pärjää ilman heidän apuaan, jota he sitten säännöstelevät sen verran, että kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä mahdotonta. Jos joku ihminen yrittää murtaa kuplan ja antaa minulle neuvoja, ufot torppaavat hänet. Toinen ihminen ei saa antaa minulle ratkaisun avaimia, vaan minun on löydettävä ne itse. Muutenhan olisin jo aikoja sitten noussut jaloilleni jonkun itseäni viisaamman avulla. Ja se ei käy. Minun pitäisi kuitenkin olla itse oman tarinani sankari. En vain halua olla sankari näin teennäisessä ja huonosti ohjatussa farssissa. Lähinnä odottelenkin kuolemaa, jotta pääsisin pois täältä.

 En tiedä välittävätkö ufot ihmisistä? Mitä merkitsemme heille? Asiasta voisi kirjoittaa kirjan,  mutta se olisi paljolti pelkkää arvailua. Ainakin heidän sommittelemansa kuviot sotkevat sen mitä ihmiset pitävät normaalina. Otetaan nyt vaikka ne kaikki laulut, joita rokkistarat ovat kirjoittaneet minusta. Eihän sitä voi selittää. Ei se ole normaalia. Toki yleisesti on monta normaalia. Satanistit pitävät kerhoa kaiken keskuksena, jota ei voi uhmata. Se on kuitenkin silkka valhe, jolla heidät pidetään kurissa. Oma normaalini muuttuu koko ajan. En lukitse vastauksia. 

 Ihmisiä toisesta ulottuvuudesta seuraavat korkeammat voimat, "ufot", leikittelevät kustannuksellamme, kun eivät ilmeisesti parempaakaan tekemistä ole keksineet. He voisivat laittaa homman toimimaan, mutta eivät halua niin tehdä. Meidän ihmisten pitää kärsiä vielä monta tuhatta vuotta, ennen kuin olemme valmiita siirtymään seuraavalle tasolle. Meille luodaan olosuhteet, joissa kasvamme kusipäisiksi idiooteiksi ja sitten meitä syytetään lyhytnäköisistä toimistamme. Itsesuojeluvaistonsa vuoksi ihminen ajaa omaa etuaan toisten kustannuksella.

 En siis oletakaan nauttivani kirjoittamisesta. Nautin siitä hyvänolontunteesta, joka minulle suodaan, kun hakkaan näppistä tunnin pari. Ehkä minun pitäisi todella omistautua työlleni. Olen niin laiska, etten pysty siihen. Jos olisin toisaalta ahkera, tekisin jotain kokonaan muuta. Jos pystyisin keskittymään haastavaan kirjallisuuteen, olisin parempi kirjoittaja. Tyylittelisin hienosti. Yrittäisin piilottaa asioiden merkityksiä tekstiin ja esittää asiat kaunopuheisesti. Nyt tyydyn vain runttaamaan ne jonkinlaiseen ymmärrettävään muotoon. Parempi niin. Ovathan käsittelemäni asiat usein luonteeltaan esoteerisia, enkä pysty todistamaan niiden olemassaoloa de facto. Mutta ainakin mahdollinen lukija ymmärtää mitä tarkoitan. Sehän onkin koko jutun tarkoitus. Ei runoilla ja hienostella. Tuhoamalla keskittymiskykyni satanistit siis sahaavat jälleen kerran omaa oksaansa, kuinkas muuten.

 Minulle on monta kertaa kerrottu, että ennustusten mukaan tulen voittamaan lopussa. Satanistit tietävät häviävänsä minulle. Siksi he keskittyvätkin vain piinaamaan minua niin paljon kuin mahdollista. He ajattelevat, etten parempaan asemaan päästyäni kosta heille mitään, sillä omalta kannaltani on järkevämpää olla kostamatta. Ovatko he ikinä tulleet ajatelleeksi, että kenties joku kostaa puolestani? Jos haluaisin itse kostaa kaiken kokemani vääryyden, saisi ihmisiä laittaa pinoon melko lailla. Toki minun tulisi pitää itsestäni huolta, mutta todellisuudessa en pysty siihen. Ei minulla ole resursseja pitää puoliani satanisteja vastaan. Ja jos olisi, ei minun annettaisi varmaan tehdä sitäkään. Liikaa sivullisia uhreja. Liikaa verta. Ihme että voin pitää tätä sivuakaan. Ehkä koko elämäni on virhe. Jos ihmisillä on vapaa tahto, pitäisi meille antaa samalla aito mahdollisuus muuhunkin kuin satanismiin. Oma mahdollisuuteni toteuttaa itseäni laamannina on ilmeisen ainutlaatuinen. Soisin muillekin saman. Vaikka täyttää paskaa sekin on. Ehkä paras ajatus ihmisyyteen on olla syntymättä kokonaan.

Muokattu: 8/24