Kansainvälisenä toimijana

Elokuva-ala Amerikassa

 Hollywood on juutalaisten satanistien luomus. Los Angeles läpeensä satanistinen kaupunki. Missä showbisnes, siellä satanismi. Hollywood: Saatanaa palvovien juutalaisten hallitsema kylä.

 Ennen kaikkea elokuva on Amerikassa bisnes. Sen jälkeen tapa manipuloida ja aivopestä massoja. Sen jälkeen instrumentti toteuttaa satanistisia rituaaleja ja hyväksikäyttää ihmisiä. Unelmatehtaaksi ristitty jättimäinen koneisto takaa helpon tavan riistää elokuva-alan töistä haaveileviä nuorukaisia. 

 Vasta näiden kovien arvojen jälkeen tulevat muut arvot. Jos tulevat.

 Ilman kerhon jäsenyyttä on ensinnäkään turha edes haaveilla työkeikoista tai rooleista. Se on vähimmäisvaatimus. Se ei kuitenkaan riitä mihinkään. Satanismi takaa vasta sen, ettei tule ensimmäisenä tallotuksi. Saadakseen kunnon näytönpaikan, pitää olla valmis ihmisuhreihin ja seksuaalisten palvelusten suorittamiseen. Toinen vaihtoehto on omata suhteita alan päätttäjiin ja tekijöihin.

 On turha luulla, että saavutettuaan nimeä näyttelijä voisi unohtaa satanistiset uhraukset. Ei, huipulla peli kovenee. Bruce Willis ei saa hyviä rooleja, koska on niin hyvä näyttelijä tai suosittu tähti. Hän saa niitä, koska on valmis mihin vaan niitä saadakseen. Sama pätee vielä kärjistetymmin vasta huipulle nousseihin alan tekijöihin. Alicia Vikander ja Jennifer Lawrence eivät saa hyviä rooleja ansioidensa vuoksi.

 Moni näyttelijä on tietämättään myös pornotähti. Heidät ohjelmoidaan himokkaiksi nymfomaanikoiksi, jotka eivät saa tarpeekseen seksistä ja jotka alistuvat hyväksikäyttäjiensä edessä. Sessioita videoidaan ja jaetaan eliitin piirissä. Moni laulaja tai näyttelijä tietää asiasta, mutta ei halua ajatella koko asiaa. Joillakin ei ole aavistustakaan salatusta roolistaan eliitin seksiorjana. Mutta jos on juutalainen, ei tarvi olla hyvä suihinottaja saadakseen rooleja. Kun kaksi tasavahvaa näyttelijää kilpailee roolista, se menee juutalaiselle. Tai jos juutalainen haluaa sitä tarpeeksi. 

 Näyttelijöitä kohdellaan yleisestikin kuin karjaa. Aniharva voi valita roolinsa. Tähdetkin ovat lopulta tuottajien ja rahoittajien oikukkaiden päätösten armoilla. Yksi väärä rooli saattaa tuhota koko uran. Kieltäytyminen seksistä tai jostain satanistisesta uhrista voi johtaa ankariin seurauksiin. Winona Ryder manipuloitiin addiktiksi ja myymälävarkaaksi. Sitten media rummutti tapausta vuosikausia. Haluttu efekti saavutettiin. Varoittava esimerkki. 

 Lapsitähtien asema on Los Angelesissa huono. Heitä paritetaan. Hyväksikäyttö on järjestelmällistä. Kun lapsitähti pääsee teini-iän kynnykselle, saa hän valita haluaako jatkaa uraansa aikuiseksi. Se edellyttää huoraamista. Ne ketkä eivät suostu koneiston uhreiksi, heitetään sivuun. Heidät myös kirotaan, jinksataan ja myrkytetään siten, että heidän ulkonäkönsä muuttuu epäedulliseen suuntaan. Suomeksi sanottuna heidän ulkonäkönsä pilataan. Näin tehtiin Sofia Coppolan mukaan esimerkiksi Haley Joel Osmentille.

 2010 sain paljon tietoa Sofia Coppolalta. Hän on todella hyvin verkostoitunut ihminen. Kuten ystäviä, on hänellä myös paljon vihollisia. Hän varoitti minua Lea Seydouxista. Nopeasti urallaan kuuluisuuteen edenneet ovat kuulemma niitä pahimpia. Häikäilemättömimpiä. Heillä on usein uransa tukena jokin synkkä tarina. Heidän menestyksestään ovat monet maksaneet verellään.

 Olin sanonut ihailevani Seydouxta, joka sitten usutettiin soittamaan minulle. Samalla tavoin kuin suomalaisten naisten kanssa, yhteydenottoon riitti, että olin joskus ohimennen maininnut jotain naisesta. Moni supertähti tyrkytti minulle itseään. Vanhemmille olisi riittänyt seksisuhde, nuoremmat halusivat kanssani naimisiin. Minun kanssani oli kuulemma mahdollista menestyä ilman veriuhreja. Minusta oli tuleva niin mahtava ja voimakas.

 Epäilen kyllä suomalaisten naisten yhteydenottojen juontavan juurensa nimissäni heille lähetettyyn postiiin. Siinä on kyllä toimiva keino jonkun maineen pilaamiseksi. Lähettää hänen nimissään postia joka paikkaan. Aina joku menee halpaan. Sama efekti kuin nigerialaiskirjeiden kanssa.

 Aprikoin Sofia Coppolalle Peter Franzenin mahdollisuuksia saada iso rooli tv-sarjasta True Blood (2008-2014). Coppola sanoi, ettei Franzenilla olisi mitään jakoa Alexander Skarsgårdia vastaan. Tämän isä Stellan Skarsgård on kuulemma niin kova satanisti, että pystyy auttamaan roolin pojalleen. Olinkin joskus ihmetellyt, miksi tympeä Stellan Skarsgård on ollut niin monissa jättituotannoissa mukana.

 Samuel O'Neill halveksui Hollywoodia ja neuvoi pysyttelemään kaukana Los Angelesista. Samaa sanoi Chris O'Neill. Heillä ei ollut muutenkaan liiemmin arvostusta showbisnestä kohtaan. Pääsin heidän kauttaan kuitenkin tekemisiin kaikenlaisten elokuva-alan ihmisten kanssa. Samuel mm. pakotti Quentin Tarantinon auttamaan minua alalle. Eihän siitä tietenkään mitään tullut, kun en ikinä muistanut mitä olin edellisenä päivänä sopinut. Sain kesällä ja syksyllä 2010 joka päivä kuulla niin paljon kaikenlaisia salaisuuksia, että oli ilmeisesti välttämätöntä pyyhkiä muistiani sitä mukaa kun uutta tietoa korviini tulvi.

 Oli minulla muitakin kontakteja. Räppäri MIA oli ottanut asiakseen tehdä minusta jotain merkittävää. Hän kertoi minulle, kuinka halusi kauttani vittuilla Leo Karhuselle, mutta oli siinä muutakin. Satanistihan MIA on ja örkki. Hän olisi saanut suuren hyödyn osakseen, mikäli olisi onnistunut saattamaan minut satanistiksi. Hän viittasi usein tärkeän askeleen ottamiseen ja vastaavaan. Kuten moni muukin.

 Tutustuin Sofia Coppolaan MIA:n kautta 2010. Juttelimme puhelimessa ja hän kiinnostui minusta. Jonkun oudon voiman manipuloimana tietenkin. Olimme tavanneet jo Lontoossa 2002, jolloin aivan sattumalta törmäsin Coppolaan, Bill Murrayhun, Scarlett Johanssoniin ja kumppaneihin. He olivat ilmeisesti menossa kuvaamaan Lost In Translation – elokuvaa (2003).

 Silloin vaihdoimme Sofian kanssa puhelinnumeroita. En kuitenkaan soittanut hänelle kuin vasta joidenkin viikkojen päästä kuultuani Carlislen koulukavereilta miten tärkeää se olisi omalta kannaltani. Sofia arvasi tämän, eikä halunnut enää auttaa minua työpaikan tms. löytämisessä, kun se ei ollut spontaania. Ehkä hän oli muutenkin tullut järkiinsä. Sama satanistinen manipulaatio joka oli ajanut minut näiden Hollywood-starojen kanssa tekemisiin, sai heidät ihastumaan tyhmiin juttuihini. Lumous oli nyt kuitenkin hälvennyt.

 Kun MIA tutustutti meidät myöhemmin toisiimme, en ollut vielä satanisti. Sofialle kerrottiin, että jos hän murhaisi minut, hyötyisi hän siitä suuresti. Niinpä hän koittikin kisutella minua tulemaan käymään Los Angelesissa. Hän oli ystävänsä kanssa juoninut kuvion, jossa ajaisin huumattuna ulos tieltä. Ei Sofia välitä mistään mitään. Hyvä jos omista lapsistaan. Tekopyhä hän osaa kyllä olla ja moralisoida muiden tekemisiä.

 Kuuluisana ohjaajana ja vaikutusvaltaisena ihmisenä Sofia pitää itseään kovassa arvossa. Toki hän ymmärtää olevansa lahjaton typerys, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Ei showbisneksessä olekaan kyse siitä kenellä on lahjoja tai näkemystä. Kyse on silkasta satanismista ja kuinka sitä onnistuu käyttämään hyväkseen. Sofia katsoo, että hänen oma hyötynsä oikeuttaa lähes mitä tahansa. Pyramidissa alempana olevia hän käyttää surutta hyväkseen, tuntematta asiasta omantunnontuskia.

 Kun sitten menin satanismiin ja olin involved, kaikki muuttui. Sofian suhtautuminen ainakin. Hän kertoi, että hänellekin oltiin jo nuorena tehty tarjous, josta hän ei voinut kieltäytyä. Olimme samassa veneessä. Kuten muillekin satanisteille, oltiin Sofialle kerrottu, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa. Perinteiseen tyyliin hän puhui satanismista valitettavana asiana ja välttämättömänä pahana.

 "Eipä tässä kehumista ole, mutta ainakaan työt eivät lopu. Kunhan vaan tekee kuten käsketään", hän sanoi.

 Sofia on kovan luokan satanisti. Hän tuntee kaikki musiikki- ja elokuva-alan vaikuttajat ja tietää paljon meille näkymättömästä todellisuudesta. Mutta minä olin O'Neill-kontakteineni yhtäkkiä Sofian yläpuolella. Sofia joutui kertomaan minulle suunnitelmastaan murhata minut, koska tiesi minun kuulevan asiasta joka tapauksessa. Samalla tavalla moni muukin kertoi henkilökohtaisesti, mitä oli minulle tehnyt. Tunnustaminen piti sisällään toiveen siitä, että ymmärtäisin kuinka heillä joko A) ei ollut vaihtoehtoja, tai B) se vaan menee niin.

 Aloimme suunnitella yhdessä elokuvakäsikirjoitusta poikabändistä uransa alkutaipaleella. Se olisi ollut teosten This is Spinal Tap (1984) ja A Year and a Half in the Life of Metallica Part 1 (1992) jonkinlainen ristisiitos. Komedia naiivien nuorukaisten matkasta aina koelauluista debyyttilevyn valmistumiseen saakka.

 Sofia ei olisi halunnut työskennellä kanssani. Mitä minä olen? En yhtään mitään. Jostain mystisestä syystä hän kuitenkin pyysi minua lopulta mukaan. Minun ideanihan koko elokuva alunperin toki olikin. Itse asiassa kirjoitimmekin yhdessä lyhytelokuvan, jonka Sofia kuvasi kotonaan kotivideokameralla. Se kertoo kissoja pelkäävästä pikkutytöstä, jota näytteli hänen tyttärensä. Tuona kesänä minulla itselläni ei ollut tietokonetta, joten jouduin käymään katsomassa pätkän kaverin luona. Avasin sähköpostin liitetiedostona olleen videon, mutta jo alkutekstien aikana koin, ettei koko juttu kiinnostanut minua ja jätin sen katsomatta. Miksi niin? Ei aavistustakaan.

 Kerroin Sofialle, etten ole mikään alan ammattilainen, mutta ei se häntä haitannut. Itse asiassa hän koki asian kuulemma virkistäväksi. Ainakaan hänen ei tarvinnut pinnistellä vaikuttaakseen ammattitaitoiselta. Hän sanoi minulle, ettei tässä ole siitä kyse kuka on osaavin ja taitavin. Kyse on jostain ihan muusta.

 Jouduin koko ajan patronize häntä, jotta en olisi pyyhkinyt pöytää hänen ideoillaan. Olivathan omani ylivertaisen kekseliäitä ja hauskoja. Välillä Sofia hermostui minuun, mutta leppyi hyvin nopeasti. Sofia ihmetteli, miksi halusi olla minuun päivittäin yhteydessä? Hän sanoi, että joku oli varmaan päättänyt niin, eikä sille oikein voinut mitään. Samasta syystä minulla oli häneen henkinen yliote.

 Kyselin Sofialta Motor Up – miehestä, Jim Howardista. Hän esitteli 90-luvulla TV-Shopin mainoksissa auton moottorin suorituskykyä ja kestävyyttä parantavaa ainetta. Sofia otti hänestä selvää. Howard oli ajautunut kodittomaksi narkomaaniksi ja kuollut jo vuosia sitten. Sääli. Nyt hänelle olisi ollut käyttöä. Motor Up - mainoksessa auton moottoritilaa isot aurinkolasit päässään junkyardilla tutkinut käheäkurkkuinen mies oli kadonnut täysin tietämättömiin.

 MIA halusi kaikkien Suomessa tietävän, että minulla on projekti Sofia Coppolan kanssa. Sana levisi nopeasti. Yhtäkkiä Sofia saikin sadoittain kirjeita ja sähköpostiviestejä Suomesta, joissa häntä varoiteltiin olemasta kanssani tekemisissä. Hän kertoi yhteydenottoja tulleen niin paljon, ettei kyseessä voinut olla vain muutama ihminen. En tiedä kuka masinoi tuon kampanjan, mutta en ihmettelisi vaikka se olisi ollut Sampo Axelsson ystävineen. He olivat loanheitossaan hyvin taitavia ja määrätietoisia. Tai ehkä kampanjan takana olivat suomenruotsalaiset.

 Sofialla oli kova tarve saattaa minut yhteen jonkun sellaisen satanistisen naisen kanssa, jonka hän itse koki siedettäväksi tyypiksi. Olihan selviö, että muuttaisin pian Amerikkaan. Samuel O'Neilliä Sofia vihasi, kuten vihasi Chrisiäkin. Hän ei voinut sietää sitä, että Samuel sotki kuvioni haitaten samalla hänenkin elämäänsä. Kerta toisensa jälkeen Samuel teki tyhjäksi kohdalleni rakentamansa alustukset. 

 "Ei se olisi onnistunut kuitenkaan", sain toistuvasti kuulla Samuelilta.

 llmeisesti hän katsoi apua tulevaisuuden ennustus - laitteesta Looking Glassista tai konsultoi luotettavaa oraakkeliaan. Samuel myös kertoi kaikille tehneensä minusta rikkaan, mutta ei sitten kuitenkaan kyennyt antamaan minulle penniäkään. Mikä järki oli levittää sanaa asiasta? Ihmiset olivat melko lailla tuskastuneita. Monta juttua meni ohi, koska minulla ei ollut rahaa matkustaa USA:han.

 Sofia järjesti minut myös radiohaastatteluun. Minulle soitettiin Los Angelesista asti ja kyseltiin niitä näitä. En muista mitä vastailin, enhän muista kysymyksiäkään. Musiikkitoiveeni oli Ash:in Shining Light, mikä meni Sofian mukaan nappiin. En minä sitä silloin tajunnut, että laulu kertoo satanistisesta demonista. Koko haastattelun idea oli vakiinnuttaa asemaani. Radiohaastattelu oli todiste olemassaolostani. Ei olisi kuulemma ollut ensimmäinen kerta, kun joku vasta-alkaja pyyhitään kovan luokan satanistien toimesta pois kartalta kokonaan. Viihdemaailmassa tehdään kuten pomot määräävät, tai sitten ei tehdä mitään.

 Valokuvaaja Terry Richardson olisi halunnut ottaa kanssani sessiot. Kuvaussessioista hän puhui, mutta ehkä hänellä oli muutakin mielessä. Kieltäydyin. Myöhemmin kun kaikki hyökkäsivät kimppuuni, Richardson sanoi, ettei aio tehdä minulle mitään, koska en alkanut vatvoa, haluanko hänen kuvaavan minut vai en? En ymmärtänyt mistä siinä oli kyse. Sofia varoitti Richardsonista.

 "Whatever you do, don't ever cross him," Sofia sanoi.

 Richardsonin täytyy olla ilmeisen vaarallinen mies, koska Chris ja Samuel O'Neillkin varoittivat hänestä. En pidä hänen groteskeista valokuvistaan.

 Syyskuussa Sofia kertoi törmänneensä Dome Karukoskeen Toronton elokuvafestivaaleilla. Niihin aikoihin hän soitti joskus, enkä silloin taas muistanut alkuunkaan, miksi hän ylipäätään minulle soitteli. Sofia alkoi itkeä. Koko juttu oli toivoton. Muistiani pyyhittiin koko ajan. Jossain vaiheessa Sofia sai kuulla omalta oraakkeliltaan, ettei hänen kannattaisi olla kanssani missään tekemisissä. Minusta olikin tulossa kaikille satanisteille iso ongelma. Sofia kertoi luottavansa oraakkelin lausuntoihin. Ne pitivät melkein aina paikkansa. Siihen katkesi käsikirjoituksen suunnitteleminen.

 Sofia ja hänen isänsä Francis Ford Coppola eivät pidä salaisuuksia. Näin ollen Sofia tietää paljon ufoista ja yliluonnollisista ilmiöistä. Hän osasi mm. kertoa, että Phantom Menacen Ben Quadinaros edustaa todellista lajia. Kuulemma melkein kaikki Star Wars -elokuvissa esiintyvät oliot perustuvat todellisuuteen. "Gial Ackbareja" on keskuudessamme ns. örkkeinä, joista lisää kirjoituksessa "Örkit - Stam".

 Tieteis- ja fantasiaelokuvat ovat hyvä foorumi esitellä erilaisia lajeja ja kulttuureja maapallon valistuneemmille. Jurassic Parkin idea oli alunperin demonstroida, miltä dinosaurukset ovat aikanaan näyttäneet, jotta kenenkään niistä kiinnostuneen ei tarvitse tehdä riskialtista aikamatkaa jurakaudelle. Kärpänen elokuvan Brundlefly mallintaa reptilianien ja gray-lajin kanssa yhteistyötä tekevää mantis-lajia.

 George Lucas on ufo-tiedon maisteri ja isä-Coppola hänen vanha kaverinsa. Homoja molemmat. Lisäksi Francis on pedofiili. Hän käytti hyväkseen poikaansa, joka kuoli nuorena. Perheen toinen poika Roman on laiska pervertikko. Lapsista nuorimmainen Sofia voisi olla hyvä ohjaaja, ellei hän kärsisi sikiön alkoholioireyhtymästä, jonka hänen äitinsä raskausajan juopottelu aiheutti. Oli se sitten FAS, ARND, ARBD tai mikä hyvänsä. Hyvä esimerkki FAS:ista on Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Juuri hänen kaltaisiaan fasit ovat. Suurisuisia häirikköjä, jotka korvaavat älylliset puutteensa kusipäisyydellään. Sofia Coppolakin vaikuttaa sävykkäältä ihmiseltä. Hienostuneelta kulttuuri-ihmiseltä. Todellisuudessa hän on pinnallinen noita-akka, jonka menestys perustuu puhtaasti satanismiin ja hyviin suhteisiin.

 Ennen jokaisen elokuvansa kuvauksia Sofia Coppola tuhoaa yhden harjoittelijan uran. Hän valitsee haastateltavien joukosta jonkun erityisen lupaavan nuorukaisen. Tämä manipuloidaan toimimaan itselleen vahingollisella tavalla. Pahaa aavistamaton harjoittelija mokaa ja saa kenkää tuotannosta Sitten hänet suljetaan kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Ridley Scott ja Sylvester Stallone tekevät saman tempun. Näin toimien Coppola, Scott ja Stallone varmistelevat saatanallisten voimien tukea tuotannolleen. En ihmettelisi, vaikka kaikki ohjaajat toimisivat samoin.

 Stallonen kohdalla voidaan miettiä, miksei homma toimi? Suurin osa hänen elokuvistaan on mahtavista resursseista huolimatta kaavamaista paskaa. Kyse on egoistisen Stallonen pakkomielteestä kirjoituttaa elokuviensa käsikirjoitukset uusiksi. Stallonen näkemys riittää hädintuskin Rambo-elokuviin, jotka nekin hän pilaa niin paljon kuin mahdollista. 80-luvulla kun elokuvien laatutaso oli matalampi, Stallonen jutut menivät vielä läpi. 90-luvulla ei enää niinkään.

 Stallonen vaatimukset käsikirjoituksia kohtaan koskevat hänen roolihahmoaan elokuvassa. Sen on oltava mahdollisimman vahva ja oikeamielinen. Elokuvan tarinan tulee pyöriä Stallonen hahmon hyveellisten ominaisuuksien kautta. Cop Land - elokuvaan (1997) hän oli pettynyt. Pitikö hänen mennä siihen kuulovammaiseksi idiootiksi? Stallonen mielestä elokuva pilasi hänen statuksensa toimintasankarina.

 Alkuperäinen käsikirjoitus elokuvaan First Blood Part II (1985) oli James Cameronin käsialaa. Siinä oli kuulemma vielä ideaa. Sitten Stallone tuli ja veti kaiken överiksi. Rambo III:ssa (1988) toimintakohtaukset viedään vielä pidemmälle, draaman kustannuksella. Rambo IV (2008) onkin sitten oma lukunsa. Olisi siihenkin voinut kehitellä draamaa, mutta ei. Stallone haluaa esitellä lihaksiaan. 

 Samuel O'Neill laittoi Stallonenkin soittelemaan minulle. Kaikkea piti koittaa, jotta minut saataisiin hamuamaan mainetta ja kunniaa satanismin avulla. Yritin ehdottaa Stallonelle, että Rambossa keskityttäisiin enemmän rakentamaan tarinaa. Että Rambo olisi sävykkäämpi versio itsestään. Ei pelkkä tietokonepeli-tyyliin vihollisia lahtaava supersotilas. Tämä ei sopinut Stallonelle. Rambo on mikä on, hän sanoi.

 Myönnän, että on helppoa ottaa joku tunnettu roolihahmo tai näyttelijä, ja rakentaa uutta tarinaa hänen ympärilleen. Siksihän elokuvien jatko-osia niin paljon tehdäänkin. Ja siksi elokuvia markkinoidaan tähtinäyttelijöiden avulla. Tuttuja hahmoja on helpompi myydä.

 Jatko-osat eivät yleensä onnistu, koska niissä tarina liimataan jo esiteltyjen hahmojen päälle. Parhaissa elokuvissa tarina esittelee hahmot ja sitä kautta näyttelijätkin. Heihin tutustuminen luo yhden lisätason elokuvan tarinan päälle. Kun hahmoja ei vielä tunne, on yllätyksen mahdollisuus suurempi. Ennalta tuntematon näyttelijä ei kanna aikaisempien töidensä taakkaa mukanaan.

 Olisin päässyt käsikirjoittamaan myös Bond-elokuvia. Tulin hyvin juttuun Barbara Broccolin ja Daniel Craigin kanssa. En ollut ikinä haaveillut asiasta, mutta kun sitä minulta kysyttiin, ilmaisin luonnollisesti kiinnostukseni. Olinkin ihmetellyt, miksi olin jo vuosien ajan ostellut divareista Ian Flemingin vanhoja Bond-romaaneja? En minä niitä silti lukenut, paitsi Tohtori Ein kyllä luin. Ehdotin, että Bond vierailisi Suomessa. Kun kukaan ei ikinä tule Suomeen. Se ei ole kyllä mikään ihme, kun katsoo ikkunasta ulos. Eihän täällä mitään ole. Ehdotin myös, että jatkuvajuonisen Bond-sarjan ohella Craig voisi tehdä yhden 60-luvulle sijoittuvan Bond-elokuvan. Perinteisemmän agentti-seikkailun ilman kännyköitä ja tietokoneita.

 Kun tulin satanistiksi, sain valita kenen kanssa halusin tehdä töitä. No, en minä tiedä kuka osaa mitä ja parhaiten, mutta tunnenhan toki suurimmat tähdet ja tiedän suurinpiirtein mistä pidän. Niinpä heittelin hatusta superstarojen nimiä: Stallone, De Niro, Pacino, Spielberg, Tarantino, DiCaprio. Lisäksi Coenin veljekset, John Goodman, Julianne Moore ja niin edelleen.

 Lisäksi olisin saanut valita lähes kenet tahansa tulevaksi vaimokseni. Mieluusti toki jonkun juutalaisen. Scarlett Johanssonia O'Neill painosti kovasti ja sai tämän tietenkin suostumaan. Scarlettilla oli kuitenkin omiakin vaatimuksia: Hän sanoi haluavansa paljon omaa aikaa, ja että kertoisi ystävilleen, mistä suhteessamme on kysymys. Mikäli hän joutuisikin kulissiliittoon kanssani, saisi hän kuitenkin jatkaa elämäänsä kuten siihenkin saakka.

 En ollut kiinnostunut Scarlettista. Hän oli tyly ja tylsistyneen oloinen. Hän ei hersyttänyt eikä nauranut vitseilleni. Kemiamme eivät kohdanneet alkuunkaan. Mahtaako Scarlett edes olla ihminen? Epäilen, että hän on pelkkä nukke. Kuori jota kaikenlaiset ufot ohjailevat. Jotenkin sen vaan näkee. Eihän se mikään ihme ole, jos esimerkiksi moni kehonkaappaaja-örkki haluaa olla Scarlett. Mutta ehkä näiden halutuimpien ihmiskehojen kohdalla pitää olla vuoronumero. Näyttelijä Florence Pugh on kuulemma sellainen. Häntä saattaa yhden elokuvan kuvauksissa kantaa usea eri örkki.

 En päässyt ikinä oikeaan vuorovaikutukseen kenenkään kanssa. Elin kahta rinnakkaista todellisuutta, jossa toisessa olin turkulainen sekatyömies ja toisessa satanistinen nousukas. Muistin jälkimmäisen todellisuuden aina vasta kun joku minulle Amerikasta soitti.

 Yritä siinä sitten suunnitella. Heittelin ideoita. Toki puolellani oli vahva satanistinen manipulaatio, joka sai tyhmemmätkin juttuni kuulostamaan nerokkailta. Lisäksi erityisesti kokeneet toimijat halusivat olla kanssani tekemisissä. Heille oltiin kerrottu, että minusta tulisi vielä jotain suurta. Vasta-alkajat pitivät minua vertaisenaan, tai ehkä jonain muuna, mutta esiintyivät ystävällisesti.

 Samuel O'Neill pakotti Steven Spielbergin soittelemaan minulle. Spielbergin oli määrä opastaa minua elokuvaohjaajaksi. Hän soittelikin useasti ja tarjosi myös töitä. Jos minusta ei tulisikaan heti ohjaajaa, voisin aloittaa osana hänen käsikirjoitustiimiään. Silloin hänellä oli työn alla Tintti-elokuva. Heitin hänelle, että Kapteeni Haddock voisi röyhtäistä viinankatkuisesti lentokoneeseen lisää virtaa.

 Spielberg yritti saada minusta jotain irti. Hänkin halusi osansa. Jos olisin onnistunut heittämään häntä yhdelläkin toimivalla gagilla, olisi se voinut tehdä merkittävän parannuksen hänen tulevaan elokuvaansa. Jossain vaiheessa kyllästyin Spielbergiin ja annoin hänen kuulla kunniansa. Ehkä hän soitti väärään aikaan tai ehkä minut manipuloitiin vittuilemaan hänelle. En muista mitä tuli sanottua, mutta jotain vulgaaria se taisi olla. Parin päivän päästä hän ehdotti sovintoa. Jos myöntäisin, että minulla on Touretten oireyhtymä, hän antaisi asian olla. Vitussa minulla mitään Tourettea ole. Pyysin kuitenkin anteeksi äkkipikaista purkaustani. Spielberg joutui sitten vaan puremaan hammasta ja unohtamaan koko jutun.

 Peter Jackson ehdotti, että muuttaisin Uuteen-Seelantiin. Se olisi minulle ehkä sopivampi paikka kuin Los Angeles. Jacksonin lakoninen suhtautuminen sateentekijän roolini ja ammattitaitoni epäsuhtaan teki minuun vaikutuksen. En sano, että hän on hyvä tyyppi, mutta hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. En tiedä tarkalleen, mikä häntä motivoi auttamaan minua. Jotain hyötyä hän haki. Pyyteettömät auttajat eivät menesty raadollisessa showbisneksessä. En muista kuka sanoi: Eikö ole kuitenkin hyvä, että ihmiset haluavat olla kanssasi samalla puolella?

 Myös Seth Rogen ja Jonah Hill soittelivat. He olisivat halunneet tehdä kanssani komedian. Jostain syystä aloin puhua heille reptilianeista ja muista satanistisista olioista. He eivät halunneet tietää. Joku sanoi, että Rogen on tulevaisuuden Spielberg. Hollywoodin vaikutusvaltaisin elokuvantekijä, josta kukaan ei uskalla sanoa mitään pahaa. Vaikea uskoa.

 Russell Crowe lupautui näyttelemään tulevassa elokuvassani. Kunhan se ei olisi komedia. Mel Gibson ei antanut mairitella itseään, vaan selitti tympiintyneenä puhuvansa kuten ajattelee. Samuel O'Neill vihasi häntä. Chris kertoi että Samuel oli räkäissyt Gibsonia käteen, kun tämä oli jossain kutsuilla ojentanut sen esittäytyäkseen. Samuel ei hyväksynyt kriittisiä kannanottoja juutalaisista.

 Hollywoodissa mielipiteeni kiinnostivat. Sain selvittää Spielbergille ja kumppaneille, miksi uudet Star Warsit olivat mielestäni epäonnistuneet. Kun kerroin Spielbergille, että monet hänen elokuvansa perustuvat Harrison Fordin karismaan, hän puhkesi nauruun. Hehkutin Fordia hienona miehenä. Myöhemmin kuulin, että sankarin roolit menevät kuulemma yleensä kamalimmille kusipäille. En sano, että Ford on sellainen. 

 Steven Spielbergin elokuvien vastustamaton tenho perustuu paljolti siihen, että kaikki on vain selittämättömästi loksahtanut kohdalleen. Lavastus, puvustus, kuvaus ja näyttelijän työ toimivat yhteen tavalla, joka tuottaa hienoa elokuvaa. Ilman satanismia Spielberg ei olisi yhtään mitään. Hän on pohjimmiltaan mitäänsanomaton kaveri, jolla ei ole näkemystä puoleen tai toiseen. Hän ei ole visionääri tai taiteilija, mutta jostain syystä hänen elokuvissaan asiat tapaavat taianomaisesti onnistua. Ahkera hän toki on. Mutta Spielberg, kuten niin monet muutkin suuret elokuvaohjaajat, on pelkkä viheliäinen okkultisti.

 Elokuvan onnistuminen on kiinni monen eri osa-alueen toimivuudesta ja yhteensovittamisesta. Ohjaajaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Näkemyksellinenkin ohjaaja on aikataulujen ja olosuhteiden vanki. Siksi elokuva-ala on ennemminkin tuuripeliä. Tässä onnenpyörässä satanismi jyllää. Muuten ei voi onnistua. Elokuvassa liian moni asia voi mennä pieleen. Oman mausteensa tuovat rahoittajat ja tuottajat. Kalliit produktiot on saatava omilleen, joten ohjaajan visio on lopulta pelkkää paperia. Elokuvaa rahoittava taho haluaa hyvän elokuvan, mutta ennen kaikkea hän haluaa rahansa takaisin. Hänelle sanotaan, että se ei ole varmaa.

 "Tehkää siitä niin varmaa kuin mahdollista", hän sanoo.

 Elokuva on taidemuotona muutenkin kirjaan verrattuna ohut. Ja silti hankala toteuttaa laadukkaasti. Ja jos joku asia ei romaanikäsikirjoituksessa toimi, ei muuta kuin vähän backspacea. Elokuva taas voi ja usein meneekin jotenkin pieleen. Sitten sille ei voi oikein tehdä mitään, vaan se pitää julkaista epäonnistuneena tekeleenä, jota tekijät joutuvat promoamaan hampaat irvessä sitä kehuen.

 Hollywoodissa ison rahan elokuvia on aina rahoittamassa useampi taho. Kukaan ei halua ottaa isoa riskiä arvaamattoman bisneksen kanssa tai tehdä itsestään maalitaulua. Jos vihollisesi tietää, että rahoitat projektia yksin, on sinua vastaan helppo hyökätä sabotoimalla elokuvasi valmistumista eri tavoin.

 On typerä ajatus, että Hollywood kärsii ideakadosta. Ideointi on helppoa. Sekoitetaan vanhoja ajatuksia keskenään. Otetaan vaikka kivikautinen perhe ja siirretään se kuuhun asumaan avaruusolentojen keskelle. Sehän on omaperäistä. Ongelma ei olekaan keksiä kaikenlaisia päättömyyksiä, vaan ideoiden toteuttaminen käytännössä. Pelkkä idea ei sinällään ole arvokas, etenkään jos sen toteuttaminen on kovin kallista. Siksi elokuvien teemat vesitetään viihdemössöksi, jonka tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon rahaa. Rahoittajat haluavat varman tuoton. Aina välillä paskan seasta kohottaa päätään joku mielenkiintoinen tapaus, joka siivittää tuottajat etsimään uutta menestysreseptiä hänen jutustaan. Tuo juttu, mikä se sitten onkin, monistetaan, vesitetään ja pilataan pois puristaen siitä ne dollarit, jotka nopeasti irti lähtevät. Se on kapitalismin henki. Ei sillä, että olisin kommunisti.

 Esimerkiksi Quentin Tarantinon juttu. Kaikki tietävät miten hänen elokuvansa parhaimmillaan rullaavat. Pulp Fictionin (1994) jälkeen vuodesta 1994 vuoteen 2002 tehtiin niin monta Tarantinon menestysreseptiä riistävää tekelettä, että hänet omatkin elokuvansa alkoivat näyttämään teennäisiltä ja väkinäisiltä. Vaikka Tarantino on niitä harvoja elokuvantekijöitä, joiden ei tarvi kuulua satanistiseen kerhoon, on hän silti lopulta rahoittajien ja muiden upporikkaiden eliittien armoilla. Hän tekee kuten käsketään tai tinkii mukavuudenhalustaan.

 On myös kuuluisia satanisteja, jotka eivät tee kuten eliitit määräävät. Stanley Kubrick muutti Englantiin pakoon ja piti päänsä oman taiteensa suhteen, saaden tämän vuoksi lopulta surmansa. Alkuperäistä versiota hänen joutsenlaulustaan Eyes Wide Shut (1999) ei ole näytetty, mutta kyllä se varmaan jossain on tallessa. Ehkä se tulee julki 50 vuoden kuluttua, ikään kuin vahingossa. Tässä elokuvassa Kubrick käsitteli mm. satanistien tapaa käyttää seksuaalisesti hyväkseen ihmisiä, näiden asiaa tiedostamatta.

 Samuel O'Neill kertoi minulle aiheesta. Se liittyy osaltaan sex kitten – ohjelmointiin.  Kyse on myös jokaisen satanistin tuntemasta hypnoositrikistä, jolla ihminen saadaan tilaan, jossa häntä voidaan helposti manipuloida. Uhri vastailee kysymyksiin vilpittömästi, eikä suodata sanomisiaan. Hän tekee mitä käsketään. Uhri voidaan esim. patistaa käymään tyhjentämässä pankkitilinsä ja tuomaan rahat takaisin satanistille. Hänet saadaan tekemään teoriassa mitä tahansa. Riippuu satanistin taidoista. Uhri ei luonnollisestikaan muista asiasta mitään.

 Uhriin voidaan myös iskostaa jokin yliseksuaalinen teema, jota hän sitten toteuttaa. Pornoelokuvien kuvauksissa esiintyjiä ohjelmoidaankin heidän tietämättään kiiman valtaan. Näin saadaan parempia suorituksia. Asian tiedostaminen tuo pornon katsomiseen uuden tason, Samuel sanoi.

Naapurit

I

 Kun tulin satanistiksi, kerroin suosikkinäyttelijäkseni Robert De Niron. No, eipä mennyt kauan kun Samuel O'Neill laittoi hänet soittamaan minulle. Minun olisi pitänyt sitten kynäillä käsikirjoitus elokuvaan, jossa De Niro ja Pacino lupautuivat olemaan mukana. Eipä kai heillä ollut vaihtoehtoja.

 Eihän se mikään neronleimaus ole. Ottaa pari vanhaa legendaa ja kirjoittaa elokuva heidän ympärilleen. Tunsin kuitenkin olevani väärässä paikassa. Enhän ollut ikinä kirjoittanut yhtään mitään. O'Neillin painostamana Steven Spielberg yritti maanitella minua ryhtymään ohjaajaksi. Hän selitti miten ohjaaja on tähtinäyttelijöiden ohella se joka rikastuu. Systeemi on rakennettu sellaiseksi, jotta esim. käsikirjoittajille ei tarvitsisi maksaa runsaita korvauksia. Elokuvantekeminen on ryhmätyötä, mutta niitä markkinoidaan ohjaajien luomuksina. Tästä syystä oli kestämätön tilanne, jos minusta tulee "pelkkä" käsikirjoittaja. Minun piti olla tähti. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä.

 Nyt minun piti sitten ruveta ohjaamaan? Käsikirjoittaminenkin tuntui liian työläältä. No, hyppäsin kelkkaan. Mutta mieluummin olisin ottanut 20 miljoonaa dollaria ja elänyt elämääni joutilaana. Toistelin tätä ihmisille, jotta he ymmärtäisivät etten ole kunnian- vaan rahanhimoinen. En halunnut alkaa esittämään elokuvantekijää tai vastaavaa. Ei siitä olisi mitään tullut kuitenkaan. Halusin vain rahat. Typerät satanistit eivät suostuneet tähän ja jäivät siksi nuolemaan näppejään.

 "Handlerini" Samuel O'Neill oli ihmisille iso ongelma egonsa ja turhamaisuutensa takia. En ollut hänen ensimmäinen uhrinsa. Normaaleja satanistisia vaitiolosäädöksiä uhmaten Samuel halusi leikitellä kanssani. Hän meni lopulta liian pitkälle huvittaessaan itseään minun ja eri maineikkaiden toimijoiden kustannuksella. Ei ihme, että hän sai syövän ja kuoli pois.

II

 Olin puhelimitse yhteydessä De Niroon ja Pacinoon. He pitivät elokuvaideastani, jossa he näyttelisivät toisiaan vihaavia naapureita, jotka sabotoivat toistensa elämää erilaisin kepposin. Lopulta koko touhu riistäytyy käsistä, muuttaen rauhallisen omakotitaloalueen sotatantereeksi. Idea perustui osaltaan vanhaan Spy vs. Spy sarjakuvaan. Sain kyllä kuulla Jackassin ja sen perillisten niistäneen keppostelusta irti jo kaiken mahdollisen. Tässä oli kuitenkin kyseessä draama-elokuva. Dramedia, kuten Sofia Coppola keksi sanoa.

 De Niro ja Pacino käskivät minut töihin. Puhelun päätyttyä unohdin koko asian, ja se palautui mieleeni uudestaan aina vasta kun he taas soittivat. Tee siinä nyt sitten hommia. Työnimi elokuvalle löytyi kun lainasin Juhani Tammista ja puhuin "code of honorista". Salaperäisestä kunnian koodista. Kukaan ei tiedä mikä se on, mutta kaikki pitävät siitä kiinni. De Niro ja Pacino halusivat Tammisen mukaan elokuvaan. Tamminen soitti minulle ja yritti myös osaltaan patistaa hommiin. Hän oli sinut hieman koomisenkin imagonsa kanssa ja odotti innolla päästäkseen heittämään pikkuroolin elokuvassa. 

 Ehdotin, että elokuvaa tehtäisiin suomalaisvoimin. Ohjaajaksi ehdotin Dome Karukoskea. Karukoskeen oltiin yhteydessä ja kerrottiin, että minä olisin mukana käsikirjoittamassa elokuvaa. Olin muutamaa vuotta aikaisemmin törmännyt Karukoskeen yöelämässä. En tiedä keneltä hän oli minusta kuullut, mutta tuntui silloin tuntevan minut. Hän kysyi, mistä aiheesta voisi tehdä elokuvan? Heitin lonkalta, että hänen pitäisi tehdä odysseia digiboksin ostamisesta. Siinä olisi komedian ainesta. Kerroin miettineeni jo vuosien ajan, miten Joutilaat-dokumenttielokuvassa olisi ainesta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Että syrjäseutujen amiksissa on omanlaistaan särmää ja huumoria. Hän kysyi, mihin tuo elokuva sijoittuisi? Sanoin, että elokuva kannattaisi kuvata Lapissa. Siellä ei ole kuvattu montaakaan elokuvaa, vaikka maisemissa löytyy.

 No, elokuvastahan tuli lopulta Napapiirin Sankarit (2010). Sen käsikirjoittaja Pekko Pesonen valitti minulle puhelimessa, kuinka vein osan hänen kunniastaan. Digiboksin ostamisesta kertova elokuva oli kuulemma ollut alunperin hänen ideansa. Ja se oli hän, joka toimi Joutilaat-elokuvassa äänittäjänä. Hän tiesi kyllä. Ei kai siinä mitään. 

 Karukoski oli ehdottanut minua elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi, mutta jostain syystä kieltäydyin. En tiedä miksi. Minulle kuitenkin soitettiin elokuvan kuvauksista, kun poron nylkemis – kohtaukseen ei meinattu löytää sopivaa mentaliteettia. Koska Karukoski oli ainakin yrittänyt auttaa minua, halusin puolestani auttaa häntä. Lisäksi pidin hänen elokuvistaan. Aikaisemmin samana kesänä hän yhytti minut Aurajoen rannasta ja kysyi mikä oli suosikkijuomani. Mainitsin Jägermeisterin. Hän kävi ostamassa Blankosta pullon kyseistä juomaa mukaansa ja toi sen minulle jokirantaan palkkioksi avustani. Ei varmaan ollut halpa pullo. En vaan uskaltanut juoda sitä, koska pelkäsin että se on myrkytetty. 

 De Niro ja Pacino saivat pian kuulla, että Karukoski halusi tuoda mukaan oman tuottajansa, Aleksi Bardyn. Se on heidän mielestään hieman erikoista, mutta nämä kaksi hahmoa eivät juuri koskaan tyrmänneet mitään ideaa. Ei se välttämättä huono ajatus ole, sain kuulla. Ja mitäpä se heitä haittaisi. Karukoski oli erittäin tyytyväinen asiasta soittaessaan minulle. Hän oli kaavaillut elokuvan varsinaiseksi käsikirjoittajaksi Pekko Pesosta. Voisin avustaa Pesosta. Karukosken idea oli, että Pesonen kirjoittaisi toisen "naapurin" toimintaa ja minä toisen.

 Pesonenkin soitti minulle. Hän kuulosti erittäin ylimieliseltä, eikä edes yrittänyt kätkeä minua kohtaan tuntemaansa halveksuntaa. Pesonen antoi ymmärtää, että elämänlankani tämän elokuvan suhteen olisi hyvin ohut. En pitänyt hänen asenteestaan. Tiedän kyllä kuka olen. En ole ikinä kirjoittanut mitään. Ei hänen tarvitse sitä minulle koko ajan toistella. Tyydyin kuitenkin hymähtelemään. Jälkeen päin tuli mieleen, että hän oli ehkä käyttänyt minua uhrina jossain saatanallisessa riitissään. Eikä sen vuoksi halunnut olla kanssani tekemisissä.

 III

 Sitten yksi aamu herään kovassa krapulassa Karukosken puhelinsoittoon. Tänään olisi tuotantopalaveri Turun keskustassa. Sanoin etten pääse, on niin kamala olo. Olisitte varoittaneet aikaisemmin. Jatkan unia. Tunnin päästä Karukoski soittaa uudelleen. Hän maanittelee minua tulemaan tapaamaan häntä. Voisinhan siinä siemaista oluen pahimpaan päänsärkyyni. Hän maksaa.

 Olkoon menneeksi. Tapaan Karukosken Blankossa. Hän vaikuttaa hyväntuuliselta. Kun kaivan kännykän esiin merkitäkseni muistiin tulevan tapaamisen, hän sekoaa yhtäkkiä täysin. Hän ottaa vanhan ja kuluneen nokialaisen kädestäni ja aloittaa messunsa:

 "Tälläiselläkö sä pidät yhteyttä De Niroon!" hän huutaa ja heittää puhelimeni ravintolan nurkkaan.

 Katselen tätä esitystä krapulaisin silmin ja pyydän Karukoskea rauhoittumaan. Hän nousee ylös istuimeltaan ja jatkaa raivoamistaan. Olen hänen mukaansa mitätön pelle, jolle ei olisi sijaa hänen elokuvassaan. Käsken Karukoskea poimimaan puhelimeni ravintolan nurkasta ja antamaan sen takaisin minulle. Tämä siivittää hänet vain entistä kovempaan raivoon. Nyt minäkin suutun. Nousen pystyyn ja kerron Karukoskelle, että se on hän, joka saa tuotannosta kenkää, en minä. Yhtäkkiä Karukoski purskahtaa itkuun ja pyytelee anteeksi. Käsken hänen painua helvettiin ja näytän ovea. Karukoski itkee ja tärisee. Hän kysyy emmekö voisi sittenkin sopia asiaa? Tiskin takana seisova ravintoloitsija huikkaa Karukoskea poistumaan.

 Ulko-ovella Karukoski kääntyy vielä katsomaan minua itkunsekaisin silmin. Hänestä tulee mieleen vessapaperirullalla kollegojaan uhkaileva Pulkkisen Kopiovastaava. Epäuskoisen näköisenä ja hartiat lysyssä hän poistuu. Noukin puhelimeni nurkasta. Se on säilynyt ehjänä, kuten vanhoilla halpis-nokialaisilla on tapana.

IV

 On sanomattakin selvää, että Karukoski joutui manipuloiduksi. Hän ei varmastikaan pitänyt minusta ja puhelimestani, mutta ylireagoi silti tapaamisessamme karulla tavalla. Yritin saada häntä myöntämään tämän, mutta ei hän suostunut. Hän kertoi, ettei tiennyt minun olevan projektissa se varsinainen Suomi-kontakti. Hän puolusti vielä ritarillisesti Pekko Pesosta ja toivoi tämän saavan jatkaa projektissa.

 Aleksi Bardy soitti minulle ja pahoitteli asiaa. Hänellä oli kova hinku päästä samoihin piireihin kuin minä. Hänelle oli muodostunut minusta huono kuva suomenruotsalaisten ystäviensä kautta. Sanoin etten halua tehdä hänen kanssaan yhteistyötä, jos hän kannattaa pakkoruotsia. Kesti pari päivää niin Bardy muutti mieltään ja kertoi minulle vastustavansa pakkoruotsia.

 "Oletko nyt tyytyväinen?" hän kysyi syyttävästi.

 Bardy halusi niin kovasti olla ystäväni. Hän soitteli ja kutsui käymään. Kaipa hän ajatteli, että olen jotain, josta on pakko saada kiinni. Minuun on onnistuttava luomaan yhteys nyt, kun se oli vielä mahdollista. Ei se sitten enää onnistuisi, kun olisin jo maailmalla.

 Bardy oli kuullut, että tunnen Bob Dylanin. Hänkin halusi tuntea Dylanin. Bardy osti johonkin tuotantoonsa Lay Lady Lay – kappaleen.

 ”Kalliiksi tämä tuli, mutta ehkä se on sen arvoista,” hän sanoi minulle.

 Ei hän siitä mitään hyötynyt. En tiedä missä kyseistä kappaletta on käytetty. Onko missään? Bardy taisi lopulta jättää laskun maksamatta vedoten suolaiseen hintaan. Ainakin Dylan naureskeli minulle tehneensä hyvän diilin, ja että saahan Bardy kappaleen ostosta dokumentin, jonka voi vaikka laittaa seinälleen. Dylania huvitti Bardyn idea päästä piireihin. Hän oli varmaankin lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka halusivat häneltä jotain. Aikaa, rahaa, huomiota... Häneltä ei saanut haluta mitään.

V

 JP Siilikin soitteli kateellisena. Huomasin heti hänen johdattelevasta sävystään, että nyt on nauhoitus päällä.

 ”Sä olet sit menossa Hollywoodin vai?” Siili sanoi.

 ”No, yritetään nyt ainakin”, vastasin hänelle.

 ”Jaa. Joo-o... Kuule, kerropa mulle miten sä tän oikein teit?”

 En halunnut vatvoa asioitani Siilin kanssa, joka halusikin yhtäkkiä olla kaveria. Hän ryhtyi tunnustukselliseksi. Siili myönsi pitäneensä minua mitättömänä tyyppinä, joka kuitenkin muodosti tietyn uhan ja josta oli sen takia pitänyt päästä eroon. Ei hän ollut minua kuulemma lahtaamassa. Hän vain yritti varmistaa, etten saa jalkaani oven väliin suomalaisessa elokuvamaailmassa. Ja nyt olin sitten menossa ulkomaille, oikein Hollywoodiin. Sekös häntä harmitti.

 Siili ei kuitenkaan antanut periksi. Hän jatkoi soittelemistaan. Vittuillen, maanitellen, uhkaillenkin. Hän halusi minun kirjoittavan hänelle käsikirjoituksen.

 Miksi olisin kirjoittanut hänelle käsikirjoituksen? Ehkä hän tiesi, etten osannut kirjoittaa käsikirjoituksia ja halusi vain vittuilla lisää. Kyllästyin hänen maanisiin puheluihinsa. Kerroin hänelle, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Viimein tein hänestä rikosilmoituksen. Sitten hän lopetti. Ainakin hetkeksi.

 Siilikin olisi halunnut ulkomaille. Ehkä hänen ajatuksensa oli, että jos joku ulkomailla hyväksyisi hänet, tapahtuisi niin kotimaassakin. Niinhän se usein menee.

 Kun haukuin Siiliä De Nirolle ja Pacinolle, he kiinnostuivat hänestä. He halusivat muodostaa oman mielipiteensä tästä suomalaisesta. He katsoivat Blackoutin (2008), mutta eivät pitäneet näkemästään. En sitä ihmetellytkään. Onhan Blackout aivan kamala tekele.

 Kerroin tämän Siilille, kun hän jatkoi soittelemistaan.

 "No, ainakin he näkivät sen", Siili totesi.

 Mieleeni nousi tapaus nuoruuteni Mouhijärveltä. Olimme porukalla uimassa, kun minulle tuli aivan kammottava paskahätä. Yleisen uimarannan huuseissa pelkkä haju oli järkyttävä, eikä siellä ollut paperiakaan. Kipitin sitten läheiseen metsään repien matkalta mukaan vaahteranlehtiä. Laskettu aika oli ilmeisesti mennyt jo. Paketti tuli ulos armottomalla paineella. Siistillä kierteellä se lepäsi nyt maassa.

 Pelästyin. Tuollainen hirviökö sisälläni oli? Palasin laiturille ja kerroin käyneeni metsässä.

 "Oli muuten aivan järkyttävä paska", kehaisin.

 Ei olisi kannattanut. Kaverini päättivät lähteä porukalla katsomaan paskaani. Nauraen ja ilakoiden poikajoukko suunnisti lehtimetsän siimekseen, paikkaan jossa olin käynyt synnyttämässä. Seurasin arkaillen heidän perässään. Nähdessään paskani, he räjähtivät nauruun. Se oli niin valtava. Se todella oli.

 Pojat tanssivat ja ilakoivat paskakasan ympärillä sitä osoitellen. Joku puhui jo kameran hakemisesta kotoa, mutta filmi taisi olla loppu. Siihen aikaan ei vielä ollut digikameroita, älypuhelimia, eikä oikein kännyköitäkään. Onneksi. Häpesin silmät päästäni, kun muut tekivät pilkkaa minusta ja paskastani.

VI

 Jos olisin muuttanut Amerikkaan, olisin minun ilmeisesti ollut välttämätöntä muuttaa nimeni. Sukunimeni on liian hankala ulkomaalaisille. Amerikkalaistettu ja usein lisäksi lyhennetty versio omasta nimestä taiteilijanimenä on maan tapa viihdealalla. Samuel O'Neill ehdotti, että voisin olla Gander. Gosling kun oli jo viety. Mutta ei se kuulostanut hyvältä. Samuel sanoi, että jos onnistut projekteissasi, teet nimestäsikin ihaillun. Oli se sitten melkein mikä tahansa. G-kirjain nimessä olisi kuitenkin ehdoton etu.

 Ehdotin Ville Harlinia. Halusin kuitenkin säilyttää vanhat nimikirjaimeni. Renny Harlin sai kuulla tästä, eikä olisi pistänyt sitä pahakseen. Rennyn kanssa oli muutenkin mukava jutustella, koska hän on rento tyyppi. Harmi vain, että hänen arvostuksensa on mennyt Hollywoodissa alaspäin, mutta hän on hoitanut raha-asiansa niin hyvin, ettei joudu ainakaan kerjuulle.

 Tuottaja Markus Selinkin otti yhteyttä. Hänen tyylinsä oli vittuilla. Satuin olemaan sopivassa mielentilassa ja vittuilin takaisin. Sitten hän hyväksyi minut. Harmi vain, että itse en ollut aivan varma hänestä itsestään. Hyötyä hän minusta halusi, se oli selvä. Mutta niin halusivat toisaalta kaikki muutkin. Eikä kukaan yksin pärjääkään. On hyvä liittoutua ja verkostoitua.

 Hyvän vaikutelman luominen ja käytöstavat eivät maksa mitään. Se ei ole kuitenkaan Markus Selinin tyyli toimia. Ja mikäs siinä. Selin halusi, että katson hänen yhtiönsä tuottamat Vares-elokuvat. Sanoin että katson ne, jos lähetät DVD:t minulle. Hän sanoi, että minun pitää ostaa ne itse. Muuten asialla ei ole sellaista painoarvoa kuin hän haluaa. Olihan hän kuullut, että suosittelin levittäjille elokuvia joista satuin pitämään. Kuten Häjyt-eokuvaa (1999), joka ei kuitenkaan herättänyt mitään positiivista ulkomaisissa. Onhan se melko amatöörimäinen, mutta olin nähnyt sen vain kerran, leffassa muutaman oluen jälkeen. En muistanut kuinka huono se on. Silloin se oli hyvä. Samoin kuin Renny Harlinin Vankila (1988) sekä Jäätävä polte (1986), joita kehuin ja joista sain kuulla kuinka huonoja ne ovat. Tai Bryan Singerin Mallioppilas (1998). 

 Jotkut sanoivat minulle, että Selinin kanssa ei voi tehdä mitään ja että hänen firmansa logo on kamala. Selin seisoi logonsa takana. Hänhän ei halunnut aikoinaan jäädä Los Angelesiin Rennyn kanssa. Ehkä se oli viisas päätös, mistä minä tiedän.

 Onko Renny satanisti? Toki. Mutta hän ei kuulu siihen salaperäiseen okkultistiseen sisäpiiriin, johon suurin osa viihdemaailman supertähdistä, tekijöistä ja vaikuttajista kuuluvat. Siihen kerhoon ei halunnut Markus Selinkään. Selin myös väitti, ettei ole satanisti, mutta niin väitti Spielbergkin, joka on todella kovan luokan satanisti. Kuuluu kolmensadan komiteaan ja tietää paljon kaikenlaista salattua. Spielberg kertoi mm. että hänen oma elokuvansa Kolmannen asteen yhteys (1977) perustuu tositapahtumiin. Ihmisiä on todella lähetetty vieraille planeetoille, erinäisistä syistä. Heitä on esimerkiksi haluttu rangaista liiasta uteliaisuudesta. Avaruusmatka ja elämä vieraalla planeetalla kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta voi olla hyvin haastavaa. Sitä saattaa päätyä näyttelyeläimeksi tai orjaksi. Tai jotain muuta hajottavaa. Jotain sellaista Lady Lynn Forester de Rothschild minullekin kaavaili. Matkalle seurakseni olisin saanut näyttelijä Megan Foxista teetetyn kloonin. Joka ei kuitenkaan olisi ollut yhtään sitä miltä ulospäin näyttää.

 Kuuluisista näyttelijöistä lähes kaikki harjoittavat, tai joutuvat harjoittamaan, veristä okkultismia. Ehkä Robert De Niroa ja Al Pacinoa lukuunottamatta. Kerhossa toki ovat hekin. Hollywood-ohjaajista Quentin Tarantino on varmaan ainoa, joka ei kuulu kerhoon. Martin Scorsesesta en ole ihan varma.

 Kun koko satanismi-projekti lopulta karahti kiville, soitti Pekko Pesonen minulle jälleen. Naureskellen hän kyseli, olinko vielä menossa Hollywoodiin? En enää edes muistanut, mitä hän tarkoitti. Niin hyvin oli muistini pyyhitty. Kun lopetin juomisen kolmeksi vuodeksi, muistin paljonkin. Tuskin silti läheskään kaikkea.

Tarantino

 Samuel O'Neill kysyi ketä elokuva-ohjaajaa ihailin. Mainitsin Quentin Tarantinon.

 Samuel ja Chris eivät arvostaneet häntä yhtään. Varmaankin koska hän ei ole satanisti. Chris sanoi Tarantinon jo tehneen parhaat elokuvansa. Että hän ei ole samanlainen visionääri kuin Christopher Nolan. Chris hehkutti Inceptionia (2010), joka oli kuulemma todellinen elokuvakokemus, toisin kuin Tarantinon pätkät. No, tykkään kyllä itsekin Nolanin elokuvista, mutta Tarantino näyttäytyi minulle myös hauskana hahmona. Nolanista en osaa sanoa.

 Pian Tarantino soitti minulle hieman kimpaantuneena. O'Neill yritti pakottaa häntä yhteistyöhön kanssani, mikä ei ollut hänen mieleensä. Hän ei jaksanut koko juttua yhtään. Enkä jaksanut minäkään. Yritin olla asiallinen häntä kohtaan, mutta ei se siitä ollut kiinni. Koko tilanne oli hankala. Tarantino oli tympiintynyt häntä painostaviin kovan luokan satanisteihin. Olihan hän kuitenkin meritoitunut tekijä - kannuksena ansainnut. Eikä hän edes kuulunut kerhoon. Hän sanoi tienneensä heti kuullessaan Samuel O'Neillin äänen, että nyt on langan päässä joku kunnon vittuaivo.

 Hyväksyttyään tilanteen Tarantino sanoi, että hänen pitäisi nyt sitten jotenkin auttaa minua. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään käyttöä minulle. Minusta saisi kuulemma Bruce Willisin body doublen, mutta mitä hän sellaisella tekisi? Häntä ärsytti myös se, että olin tekemisissä Sofia Coppolan kanssa, johon hän oli hullaantunut.

 Tarantino myös pelästyi kun kävi ilmi, että olin törmännyt häneen Amsterdamissa 2002. Siellä selitin hänelle coffee shopin terassilla roolipelijuttua nuoruudestani:

 Pelasimme kavereiden kanssa yläasteella roolipelejä. Joku keksi soveltaa Cyberpunk-pelin sääntöjä. Peli kulki nimellä Natsi. Olimme erikoisyksikkö Saksan armeijan upseereita toisen maailmansodan aikana. Toimenkuvaamme kuului sotilaallisia toimeksiantoja. Viis veisasimme toimenkuvastamme. Koska toimeksiannot olivat tylsiä, jätimme ne yleensä puolitiehen ja sen sijaan huvitimme itseämme kiertelemälllä ympäriinsä "kuulustelemassa" ihmisiä. Pelinjohtaja keksi maailmaa sitä mukaa lisää kun tarve oli.

 Peliä pelatessamme kiereskelimme yleensä naurusta soikeina kilpaillessamme siitä, kuka keksii irvokkaimmat jutut. Esim. sidoimme perheen isän tuoliin. Sitten vedimme raskaana olevan äidin kohdusta sikiön, jonka syötimme isälle, samaan aikaan kun raiskasimme äitiä. Ja niin edelleen. Vitsiä voisi pitää jonkinlaisena muunnelmana Aristokraatit-vitsistä. Saksalaisuudella ei sinänsä ollut mitään merkitystä. Vaikka olimme natseja, ajelimme autolla nimenomaan pitkin Saksan maaseutua terrorisoimassa oman maan kansalaisia. Eihän natsi välitä mistään mitään. Kun näköpiirissämme jonkun kukkulan päällä nökötti yksinäinen talo, tiesimme mitä tehdä.

 Tarantino otti tämän idean Inglourious Basterds -elokuvansa alkukohtaukseen. Hän ei olisi varmasti ikinä uskonut jäävänsä tästä varkaudesta kiinni, eikä se oikeastaan varkaus olekaan. Mutta hän oli kuitenkin hämillään kun näin kävi, sillä hänet tunnetaan siitä, että hän varastaa kaikki juttunsa. Milloin mistäkin. Mitään hän ei osaa keksiä itse.

 Samuel sai tästäkin asiasta lyömäaseen Tarantinoa vastaan. Hänen mielestään Tarantino oli pelkuri, kun oli antanut periksi juutalaisille tuottajille. Alunperinhän Inglourious Basterdsin (2009) piti olla elokuva natseista sodan melskeissä, ei amerikkalaisista heitä jahtaamassa. Juutalaiset eivät halunneet elokuvan päähenkilöiksi natseja. Niinpä Tarantino kirjoitti elokuvansa uudelleen. Samalla tavoin Tarantino halveksui rock-yhtye Primal Screamia, kuultuaan heidän työstäneen Bomb the Pentagon – kappaleen 9/11:n takia uusiksi nimellä Rise. 

 Tarantino halusi välttämättä korvata asian minulle. Ei minulla ollut mitään vaateita. Raha olisi toki kelvannut, olinhan hyvin köyhä. Tarantino yritti laittaa jonkunlaista summaa tilisiirrolla, mutta se ei onnistunut. Sen on vaan joku ufo jossain päättänyt, että minulle ei kukaan voi antaa ainakaan rahaa.

 Vaikutusvaltainen mies kun on, esitti hän pyynnöstäni Yle:n Fakta Homma – tv-sarjan (1986 - 1987) esitettäväksi jollain kalifornialaisella tv-kanavalla. Juuri kuten Tarantino oli kaavaillutkin, Ylen ihmiset luulivat minun olevan joku ylimaallinen myyntimies kaikkine kansainvälisine kontakteineni. He tarjosivat minulle töitä. En ottanut työpaikkaa vastaan. Sanoin Tarantinolle, etten kuitenkaan pystyisi myymään mitään. Hän sanoi, ettei sillä kai merkitystä olekaan. Saisit ainakin vähän aikaa olla hyvissä hommissa. Kerroin, etten halua muuttaa toiseen kaupunkiin päästäkseni vähäksi aikaa työhön, jota en osaa tehdä.

 En periaatteesta ota vastaan sellaista työtä, jota en pysty tekemään. Olen varma, että maailmasta löytyy joka paikkaan pätevä ja ammattitaitoinen. En mene sähläämään enää ikinä mihinkään. Sain sähläämisestä tarpeekseni Ylen Maan mitta - tv-sarjan kuvauksissa kesällä 2007.

 No, siitä ei tullut mitään. Hän kyseli musiikkisuosituksia. Hän olisi tarvinnut itselleen töihin jonkun, joka etsii ja ehdottaa hänelle mielenkiintoisia kappaleita. Minulta loppuivat suositukset kesken heti kättelyssä. Tiesin elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen myös tiskijukaksi, joka on erikoistunut soundtrackeihin.

 Tarantino oli Kinnuseen yhteydessä. Kinnunen kertoi minulle, ettei ota työtä vastaan, koska hänen toimittajan uskottavuutensa kärsisi siitä. Kysyin ketä hän sitten tehtävään suositteli? Ei ketään. Hän ei kuulemma halua joutua kadehtimaan ketään, joka sitten hoitaisi tätä työtä. Parempi ettei sitä saa kukaan suomalainen. Ehkä Kinnunenkin alkoi pitää Tarantinoa omana pikku kontaktinaan, hänen omanaan. Samalla tavoin kuin Leo Karhunen piti MIA:ta. MIA ihmetteli miksei Leo ollut ikinä suositellut hänelle suomalaista Control-vaatemerkkiä. Nehän olivat hänen näköisiään vaatteita. Ei Leo halunnut. Minulle jäi epäselväksi, mikä oli Kalle Kinnusen rooli Sampo Axelssonin ja Leo Karhusen minuun kohdistamassa vainokampanjassa? Tulen kyllä ottamaan hänestä vielä selvää. En tule enää erehtymään hänen suhteensa.

 Kysyin Tarantinolta, oliko hän ottanut vaikutteita From Dusk Till Dawn – elokuvaan (1996) eräästä elokuvasta, jota Panteran Cemetery Gates – kappaleen musiikkivideo mainostaa? Kyseessä oli Demon Knight - niminen kauhuelokuva (1995). Hän hermostui tästäkin. Olin kuulemma ensimmäinen ikinä, joka oli kysynyt asiaa häneltä. Häntä vitutti se, että minulle petattiin (ufot petasivat) mahdollisuutta päästä säväyttämään häntä. Enhän kuitenkaan ole mikään elokuvatietäjä.

 Hän on ehkä ainoa ihminen, joka on ikinä suuttunut tällaisesta minulle. Eihän se minun vikani ole. Häntä harmitti se, että minua autetaan keinotekoisesti, jotta pääsisin eteenpäin. Hänhän on itse nero, jonka kuuluukin menestyä. Tosin hän myönsi, että Pulp Fictionissa oli muutama kohtaus onnistunut täydellisesti, kuin vahingossa. Ulkopuolisen voiman auttamana.

 Enkä usko, että Tarantino edes on mikään nero. Hän on aivan tavallinen pulliainen, josta joku ufo on tehnyt projektinsa. Kun hän menee älykkyystestiin, autetaan häntä sen verran, että hän saa tulokseksi 180. Lisäksi hänellä on loistava muisti. Liiankin hyvä. Muistaessaan kaikki katsomansa elokuvat, on hän tuomittu kopioimaan niitä ja yhdistelemään suosikkikohtauksiaan toisiinsa elokuvissaan, jotka ovat nykyään tärkeileviä. Ne ovat täynnä teennäistä dialogia ja ylipitkiä kohtauksia. Tarantinoa ei kuitenkaan ärsyttänyt se, että esittelin hänelle Primal Scream – yhtyeen Vanishing Point – levyn. Hän ei muka ollut ikinä kuullut koko bändistä, mikä on yhtälailla outoa kuin Demon Knight - asia.

 Tarantino on yksi harvoja ei-satanistisia Hollywood-toimijoita. Kopealla tyylillään hän on löytänyt paljon vihamiehiä, jotka piinaavat häntä herkeämättä. Erityisesti Samuel ja Chris O'Neill inhosivat Tarantinoa. Kaiketi koska hän ei ole satanisti, mutta on siihen varmasti muitakin syitä. Ehkä Tarantino todella on kova jätkä. Hän ei alistu satanistien edessä, vaan ajaa omaa agendaansa sinne minne haluaa. Joku sanoi, että Tarantino ei tarvitse Hollywoodia. Hollywood tarvitsee Tarantinoa. Tai tarvitsi, mutta ei tarvitse enää.

 Joistain kavereistaan Tarantino sanoi, että heidän seurassaan tulee aina pää kipeäksi. Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta nämä ovat juuri They Live (1988) – porukkaa, örkkejä. Herkemmän ihmisen päätä alkaa tosiaan heidän seurassaan jomottaa, vaikka ei heitä kykenisikään näkemään. Joku toinen elokuva-alan tyyppi sanoi, että näitä olioita kutsutaan örkeiksi. Siltähän monet niistä toki näyttävät.

 Sitten yhtäkkiä Tarantino kuitenkin halusi tehdä töitä kanssani. Niin vahva on satanistisen manipulaation voima. Hän esitti minulle muutaman kysymyksen elokuvantekemisestä ja oli hyvin tyytyväinen vastauksiini. Olinkin yhtäkkiä vakuuttanut hänet ammattitaidostani.

 Esitin hänelle, että ryhtyisimme suunnittelemaan elokuvaa reptilianeista. Puhuin silloin kylläkin anunnakeista, tarunhohtoisista kaksijalkaisista liskoista, jotka saapuivat tellukselle, orjuuttivat ihmiset ja sysäsivät meidät samalla kehityksen pyörteeseen. Tarantino oli mukana. Amatöörimäisyyteni ei enää haitannutkaan häntä. Pian sain puhelun myös joltain tuntemattomaksi jääneeltä vanhalta mieheltä, joka syytti minua "kaiken pilaamisesta". O'Neilliä tämä ei jostain syystä häirinnyt.

 Siitä olisi tullut kolminäytöksinen episodi-elokuva. Ensimmäinen näytös puolituntinen montaasi, ajoittuen noin viiden tuhannen vuoden päähän menneisyyteen. Siinä kerrotaan liskojen ja ihmisten yhteisen tarinan alku eeppisen kuvakerronnan keinoin. Toisen jakso sijoittuisi nykyisyyteen. Tunnin mittainen jakso edustaisi perinteisempää tarinankerrontaa. Se olisi tarina ihmisistä, jotka nousevat voitokkasti reptilianeja vastaan. Kolmas jakso, kestoltaan puoli tuntia, sijoittuisi tulevaisuuteen. Se kerrottaisiiin reptilianien näkökulmasta. Liskot ovat avaruusaluksessa matkalla kohti maa-planeettaa, valloittaakseen sen jälleen haltuunsa.

 Tällainen malli saattaisi olla hyvinkin toimiva. Nykytekniikkaa hyödyntävä visuaalinen tykitys alkuun. Sitten tunti dialogivetoista draamaa. Lopuksi puoli tuntia näiden kahden yhdistelmää. Alun montaasi esittelee maailman saatellen katsojan viihdyttävästi sisään. Keskimmäisen osion tunti riittää mainiosti hyvälle tarinalle, etenkin jos se on hyvin pohjustettu. Onhan niin moni hyvä elokuva on turhaan vesitetty pitkittämällä juonta tarpeettomilla koukeroilla ja kohtauksilla. Viimeinen puolen tunnin osio olisi taas jopa hieman kokeellinen kerronnaltaan. Siihen jäisi varaa ottaa riskejä, kun pesät tuli jo juostua tyhjiksi.

Joel Silver ja Looking Glass

 Elokuvatuottaja Joel Silver kehotti minua välttämään televisiota. Tuo frisbee-asioilla rehvasteleva läskimöykky kutsui sitä "idioottilaatikoksi" ja sanoi, ettei oikeastaan katso elokuviakaan, koska ne ovat hänen mielestään lähes poikkeuksetta pelkkää paskaa. Silver selitti korskeaan tyyliinsä, että vaikka hän elokuvia tekeekin, ei hänen tarvitse niitä silti katsella. Silver sanoi toki arvostavansa esim. Stanley Kubrickia, vaikka ei tosin hänenkään elokuvistaan juuri perusta.

  Silverin piti neuvoa minua elokuvatuottajan ammatissa, mutta hyvin pian hän tajusi homman mahdottomaksi. Samuel O'Neill sotki ja teki tyhjäksi kaikki kohdalleni luomansa alustukset yhtä pian kuin oli ne alkuun saattanut. Jokaisen uravalinnan kohdalla satanistinen oraakkeli, eli ilmeisesti "Looking Glass" kertoi, ettei "tuostakaan tule todennäköisesti yhtään mitään". Huvittavaa ennustetuissa skenaarioissa on se, että ne toteuttavat usein itseään ihmisten antaessa periksi todennäköisyyksille.

 Looking Glass on amerikkalaisten extra terrestriaaleilta saama/anastama laite, joka ennustaa tulevaisuutta näyttämällä todennäköisesti toteutuvat skenaariot reilun 80% tarkkuudella. Toisaalta Chris O'Neill kertoi sen jääneen välillä alle 50% tarkkuuden. Laitteen tarkkuus riippuu paljolti sitä operoivan osaavuudesta. 

 Samuel O'Neill kertoi Joel Silverin masentuneen siihen kurkattuaan. Hän kertoi myös jenkkien hakanneen päätään seinään Vietnamissa, koska Looking Glass näytti heidän todennäköisesti tulevan voittamaan sodan. Hirtehiseksikin äityvä Vietnamin sodan läpikäyminen sadoissa amerikkalaiselokuvissa kumpusi hänen mukaansa epäonnella hävityn sodan traumoista.

 Upporikas satanisti katsoo Looking Glassista miten hänellä tulee menemään. Jos näyttää pahalta, hän muuttaa koko elämänsä. Kaiken. Samuel O'Neillin mielestä niin ei kannata tehdä. Onhan kone näet laskenut tämänkin vaihtoehdon. Ehkä se oli sitä Samuelin sarkasmia.

 Mitä lasketaan siihen, että muuttaa kaiken? Ei riitä, että vaihtaa ihmiset ympärillään ja muuttaa toiselle puolelle kaupunkia. Pitää muuttaa lisäksi tapaansa ajatella. Vaihtaa mielipiteitään. Uudistua sisältä päin. Ulkoinen ympäristö on multimiljardöörille lähinnä kulissi. Ystävät potentiaalisia vihollisia, eikä se asia muutu, vaikka vaihtaisikin ympyröitä.

 Itselleni jäi epäselväksi, onko Looking Glass Hesekielin pyörää ja Contact-elokuvasta (1997) tuttua pyörivää rakennelmaa muistuttava jättimäinen, maan alaiseen luolaan sijoitettu härveli, vai kannettavan tietokoneen kokoinen laite. Arvioisin kyseessä olevan kaksi eri laitetta, jotka tukevat toisiaan.

Neuvoja elokuvantekijöille

 Hollywood-toimijoista neuvoin mm. Ryan Goslingia hänen suunnitellessaan Drive-elokuvaa (2011). Ehdotin Goslingille, että elokuvassa käytettäisiin tumman maalailevaa syntetisaattorimusiikkia. Lisäksi elokuvan alun takaa-ajokohtaus on osin käsialaani.

 Sanoin Goslingille myös, että hänen kannattaisi etsiä joku vanhempi mentor. Esimerkiksi George Clooney. Gosling kyseli hieman hämillään, onko Clooney homo? Ei kai, sanoin. Ei sillä ole merkitystä. Enhän tiennyt Goslinginkaan olevan homo. Sama se minulle on.

 Koska olin kaikentietävä satanistinen neuvonantaja ja mahdollistaja, halusivat niin monet elokuvantekijät keskustella kanssani. Minun kanssani kannatti olla väleissä. Minä olin tulevaisuus. Tai jotain. Kuten sanottu, en tiedä elokuvantekemisestä juuri mitään. Se ei tietenkään estänyt minua neuvomasta alan ammattilaisia. Olisin varmaan yrittänyt neuvoa ydinfyysikkojakin, jos he vain olisivat kysyneet neuvojani.

 Coenin veljekset pyysivät minua tekemään musiikkia suunnitteilla olevaan elokuvaansa Inside Llewyn Davis (2013). Olin kuulemma sopiva, koska en ollut liian taitava. Ehdotin heille kamera-ajoa kissan silmin ja he olivat ideasta innoissaan. Tietenkin olivat.

 Kevin Smith oli kuullut, että ideoin elokuvaa uskonnollisesta kultista ja sen karismaattisesta johtajasta. Hän kertoi haluavansa työstää itse samaa aihetta ja kysyi, haluaisinko olla mukana hänen projektissaan? En halunnut. Sofia Coppola kertoi, että Smith oli jossain vaiheessa ollut kaupungin kuumin ohjaajanimi, mutta oli ylimielisyyttään jättänyt tarttumatta hänelle tarjottuihin elokuviin. Nyt kukaan ei ollut enää kiinnostunut Smithistä. Hän oli toki kouliintunut häikäilemättömäksi vuosien varrella. Muutenhan Losissa ei pärjää, eikä välttämättä pärjää sittenkään.

 Tom Hanks olisi halunnut minulta konsultointia tekeillä olevaan komediaan. Larry Crownessa (2011) oli kuulemma muuten hyvä käsikirjoitus, mutta se ei ollut hauska. Hanks olisi kaivannut pientä ilkeyttä piristämään kilttiä tarinaa. Kieltäydyin kunniasta, vaikka pidinkin Hanksista. Koputin kyllä kepillä jäätä F-rypälepommin kanssa, mutta se ei ollut hänen toivelistallaan. Annoin hänelle myös vinkin tehdä Larry Crownesta Fakta Homman Hanski-enon kaltainen vääräleuka, mutta hän ei lopulta ymmärtänyt mitä ajoin takaa.

 Steve Coogan sen sijaan ymmärsi hyvinkin. Neuvoin häntä The Trip - sarjan (2010) suunnittelussa, kuten neuvoin myös Lena Dunhamia Girls - sarjaa (2012-2017) varten. Minun olisi pitänyt tehdä yhteistyötä näiden kahden toimijan kanssa, mutta hyppyni pois satanismin kelkasta esti sen, kuten kaiken muunkin.

 Neuvoin myös Ben Affleckia The Town (2010) ja Argo (2012) - elokuvia varten. Johnny Deppiä neuvoin rakentamaan Lone Rangerin (2013) Tonton ympärille. Sam Dunnia neuvoin tekemään dokumentin heavy-musiikin eri alalajeista. Amerikan Shamelessiinkin (2011-2021) sain kantaa korteni kekoon. Lisäksi mm. Project X (2012) oli minun ideani. Näitähän riittää. Sain myös ohjaajat ja näyttelijät mukaan leikkiin, jossa elokuviin liitetään viittauksia Mark L. Lesterin 80-luvun toimintaelokuva Commandoon (1985).

 Neuvojen lisäksi monet näyttelijät pyysivät minua järjestämään heille rooleja. Joidenkin kohdalla se kävi kuin leikiten. John Cusack pyysi järjestämään roolin siskolleen Joanille. Delegoin homman Shamelessin tuottajille. No, seuraavaksi roolin halusi John Cusack itse.

 Bradley Cooperilla oli kova tarve saada sankarin rooleja, vaikka hän on ketkun näköinen. Minun olisi pitänyt hoitaa hänelle sellainen. Ei hän minun apuani olisi tarvinnut, mutta kokeili onneaan kuten monet muutkin. Suomalaisista autoin Pihla Viitalaa, mutta sen jälkeen olisi pitänyt hoitaa roolit kaikille muillekin suomalaisille. Se projekti jäi vähän kesken. Ennemminkin varoittelin suomalaisia näyttelijöitä lähtemästä Los Angelesiin. 

 Jostain syystä olin pitänyt Sunshine Cleaning - elokuvasta (2008) ja promotoin sen näyttelijöitä. Jotkut tuottajat sanoivat, että testiyleisöt eivät pitäneet Emily Bluntista. Kun kuitenkin hehkutin häntä, otettiin hänet mukaan isoihin tuotantoihin. Blunt soitteli minulle muutaman kerran, eikä ollut erityisen innostunut isoista rooleista. Toisella kerralla hän tuhersi itkua ja kertoi, ettei tiennyt mitä hänelle oli tapahtumassa. Hänen mielessään pyöri jotain todella sairaita ajatuksia. Sitten hänelle tuli pakkomielle tavata minut ja päästä kanssani sänkyyn. En tiedä kuka sekoitti hänen päätään, mutta sen voin sanoa, että Hollywood ei ole vaivan arvoinen paikka.

 Kuten neuvoja elokuvan tekemiseen, kysyttiin minulta myös paljon sijoitusvinkkejä. Sofia Coppolan serkku Nicholas Cage oli pilannut raha-asiansa, ja halusi asiaan nopean korjauksen. Turhautuneena hän toisteli kysymystään, miten voisi sijoittaa rahansa saavuttaakseen nopean ja varman tuoton? Vaikka kuinka sanoin, ettei sellaista olekaan, ei hän uskonut. Ei mikään ihme, että Cage on saanut taloutensa kuralle. Ostelee ties mitä kymmenientuhansien arvoisia sarjakuvalehtiä ja dinosauruksen munia. Taloja Cagella on varmaan kuusi. Autoista puhumattakaan.

 Myös George Lucas pyysi apua. Hän piti Wookieepediasta mutta inhosi sivuston nimeä. Kysyin miksi hän ei itse hoida asiaa kuntoon? Ei hän halunnut. En ymmärtänyt yhtään, miksi minun olisi pitänyt alkaa tätä asiaa hoitamaan? Olin kuitenkin yhteydessä sivuston pitäjiin, mutta he halusivat pitää kiinni nimestään.

 Kanye West kysyi voisinko taikoa tv-sarja South Parkin "Fishsticks" - jakson pois? Hänelle oltiin kerrottu, että mikä tahansa oli mahdollista. En lähtenyt tähän, vaikka hän kuinka intti. Olin kyllä samoihin aikoihin yhteydessä myös sarjan luojiin Trey Parkeriin ja Matt Stoneen. He eivät muistaakseni halunneet poistaa tai lisätä mitään maailmastamme. Tai tästä ulottuvuudesta. Tai ehkä Kanye West olisi pitänyt siirtää omaan ulottuvuuteensa.

 Samalla tavoin Foo Fightersin Dave Grohl olisi halunnut eroon Big Me - kappaleen Mentos-aiheisesta videosta. En ymmärrä miksi. Sehän on ihan hauska. Ja Calvin Harris olisi halunnut poistaa muutaman valokuvan itsestään. Sen ymmärtää, koska hän on niissä niin ruma. Monet starathan ovat alunperin melko rumia, mutta sitten saatananpalvonta kaunistaa heidät.

 Cypressin Hill:in räppäri - joku niistä - oli joutunut vittumaisen kirouksen kohteeksi. Hän ei voinut polttaa pilveä tulematta vainoharhaiseksi. Se oli hyvin huono asia, sillä Cypress Hill pohjaa musiikkinsa ja imagonsa hyvin vahvasti kannabikseen. Sain autettua häntä, ja pian pilvi maistui vanhaan malliin. Tarvisin kyllä itse samanlaisen avun. Tapaan itsekin hermoilla pilvessä, ellen sitten ole kännissä tai toisaalta polttele joka päivä. En tiedä kuinka paljon siinä on satanistista kirousta, mutta muutamankin kerran minulle on sanottu, ettei minun pitäisi kaiken järjen mukaan pystyä nauttimaan kannabiksesta. Vaikka enhän minä nauti oikeastaan mistään.

Alustus Damissa

 Elo-syyskuun vaihteessa 2007 törmäsin lomamatkalla Amsterdamissa James Cameroniin ja kumppaneihin. Olin parin kaverin kanssa ottanut happoa ja tinttasimme hieman nihkeästi mennyttä trippiä oluella parempaan suuntaan. Jossain vaiheessa lähdin käymään pankkiautomaatilla. En kyennyt käyttämään sitä, koska se tuntui vesiputoukselta. Päätin hieman jaloitella.

 Kuinka ollakaan, törmäsin lähistöllä isoon seurueeseen. Siinä oli Cameronin lisäksi ainakin Kathryn Bigelow, Tom Six, Scott Moore ja jotain muita tyyppejä. Jostain syystä Cameron halusi tarkastella kameraani. Kerroin porukalle ottavani kännätessä aina kuvia, jotta muistaisin seuraavana päivänä mitä olen tehnyt. Se on outo juttu, mutta ilman kuvia ei muista mitään ja kuvien kanssa melkein kaiken. Hangover-elokuvan (2009) käsikirjoittaja Moore sai idean.

 Myöhemmin hän soitti ja kysyi, mitä mieltä olen hänen elokuvaideastaan? Ehdotin hänelle, että ottaa elokuvaan mukaan Mike Tysonin ja tämän lemmikkitiikerin. Se on ihan sama mitä sanoin ja homma olisi toiminut.

 Tom Sixille selvitin, mikä on kaksiperseinen lihamöykky. Tarina innoitti häntä kirjoittamaan Human Centipeden (2009). Cameronia inspiroin hehkuttamalla First Blood - elokuvan (1982) puuhunhyppäyskohtausta ja Aliensin (1986) Power Loaderia. Sanoin haluavani nähdä kolmeulotteisia karttoja. Itse hän kyseli, mikä voisi toimia. Ei se minun syytäni ollut.

 Bigelow'ta innoitin Hurt Lockeriin (2008) julistamalla, kuinka jännityksen mestari Alfred Hitchcock tekisi nykypäivänä varmasti elokuvan pomminpurkajasta. Annoin Hurt Lockerin käsikirjoitukseen lisääkin materiaalia. Bigelow ja Mark Boal kysyivät minua myöhemmin elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi, mutta jouduin kieltäytymään, koska minulla ei ollut rahaa matkustaa Amerikkaan. Siinä meni Oscar-patsas sivu suun.

 Jossain vaiheessa Cameron sanoi voivansa ehkä auttaa minua urallani. Olinhan kertonut opiskelevani elokuva-alaa. Los Angeles ei kuitenkaan tarvitse eurooppalaisia tuotantopäälliköitä. Niitä on kuulemma omastakin takaa. Minkä sille sitten voi? En ryhtynyt tyrkyttämään itseäni mihinkään, vaan jatkoin takaisin oman seurueeni pariin.

 Kun Avatar (2009) tuli myöhemmin elokuvateattereihin, en käynyt sitä katsomassa. Muutkin edellämainitut elokuvat näin vasta DVD:ltä. En muistanut koko juttua. Pari tuntemaani animaatio-opiskelijaa kysyi minulta, miksi nimeni oli Avatarin lopputeksteissä? Ei minulla ollut mitään käsitystä asiasta. He olivat halunneet katsoa lopputekstit läpi nähdäkseen oliko nimien joukossa ketään tuttua? 2010 James Cameron paljasti laittaneensa sen sinne antaakseen minulle jotain kredittiä. Myöhemmistä julkaisuversioista se oli poistettu.

 Summa summarum. Ufot eli ET:t manipuloivat nämä elokuvantekijät vaikuttumaan sössötyksistäni ja tekemään niiden pohjalta onnistuneita ratkaisuja. Itse en voi ottaa osaa varsinaiseen tekemiseen, jotta en päätyisi satanistiksi. Kun miettii ketä asiasta hyötyy, voi joutua miettimään aika kauan. En minä ainakaan. Kirjaan tapahtumat ylös, koska ne kerran ovat tapahtuneet. En pidä tavasta, jolla satanistit retusoivat minut pois historian rivien välistä.

 Muokattu: 8/24