Noely G.

 

 

 

 

 

 

 

Tehokontaktit

 

  Törmäsin räppäri MIA:hin muistaakseni loppusyksystä 2007 Turun Klubilla. Se oli sunnuntai-ilta. MIA oli Klubin alakerrassa Leo Karhusen ja tämän ystävien kanssa viettämässä iltaa. Asuin samassa korttelissa kuin missä Klubi sijaitsi ja tulin iltakaljalle, ryystäen juomaani yksin baaritiskillä. En tuolloin tiennyt Leo Karhusta, mutta hän toki tunsi minut. Olihan hän Sampo Axelssonin kanssa sabotoinut elämääni jo vuosien ajan. Kun hän nyt näki minut paikalla, otti hän asiakseen haukkua minua värikkäin sanankääntein MIA:lle (jatkossa ”Mia”).

  Kuinka ollakaan, Mia kiinnostui minusta. Hän ei nauttinut Karhusen seurasta, joka oli pelkkää loputonta pätemistä ja viisastelua. Hän lähestyi minua ja aloimme jutustella. Tarjosin hänelle tropikaalisen drinkin ja keskustelimme mielenkiintoisista aiheista. Kävimme ulkona paukuilla. En tiennyt kuka hän oli, mutta viehättävä nainen ainakin. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Jonkinlaisen manipulaation kouriin jouduttuaan hän kiinnostui minusta ja ehdotti, että karkaisimme paikalta siltä seisomalta. Sanoin, että olen menossa huomenna töihin. Koko juttu vaikutti epäilyttävältä.

  Ehkä ufot manipuloivat Mian ihastumaan minuun. Tai ehkä siinä juonittelivat saatanalliset demonit, tarkoituksenaan vetää minut kerhon jäseneksi. Ehkä Mia on itse ns. örkki, joka näkee jotain mitä muut eivät. Pitihän minut saada houkuteltua satanistiksi ja tarvin matkalle ohjastusta. Varmaa on, etten törmännyt Miaan sattumalta, vaan jonkun korkeamman voiman ohjaamana.

 

  Myöhemmin sain kuulla kuinka Karhusta harmitti, että Mia oli ollut tekemisissä jonkun muunkin suomalaisen kuin hänen kanssaan. Karhunen kierrätti Miaa ympäri Suomea kuin pokaalia, joka todisti hänen saavuttaneen elämässään jotain. Mia oli hänen erikois-ystävänsä, jonka hän oli lunastanut omakseen ainutlaatuisuudellaan ja lahjakkuudellaan. Miaa sai katsoa – pitikin katsoa – mutta kontaktia ei saanut ottaa.

  Minun käteeni Karhunen löi apuriensa kautta Tehokontaktit-lehden ollessani Turun yössä. Saisin kuulemma jättää muiden kontaktit rauhaan ja luoda itse omani. Karhunen puolestaan sabotoi elämääni minkä ehti. Hän otti selvää kenen kanssa vietin aikaa tai kehen olin juuri tutustunut, ja mustamaalasi minua sitten näille ihmisille. Yleensä anonyymisti, mutta myös ihmisiä eri tapahtumissa jahdaten. Haukkuipa hän minut The National -yhtyeen jäsenillekin Vantaan Ankkarockissa. Karhunen oli saanut tapahtumaan backstage-passin ja kierteli alueella yrittäen luoda kansainvälisiä kontakteja. En itse tuolloin nähnyt Miaa, The Nationalia tai muita musiikkimaailman tähtiä kontakteina, vaan hieman kiusallisina sattumuksina, joita kohdalleni oli vain käynyt. Oma musiikkiharrastukseni kun ei tähdännyt ammattilaisuuteen, vaan oli satunnaista räpeltämistä.

  Kun sitten viimein ajattelin yrittää oikein tehdä musiikkia, oli kontaktien hyödyntäminen liian myöhäistä. Enhän voinut musiikkimaailmassa menestyä, koska en halua palvoa Saatanaa. Ei minua kukaan olisi auttanut, ellen olisi ottanut ”sitä ratkaisevaa askelta”, kuten Mia asian ilmaisi. Jostain syystä minut todella halutaan satanistiksi, ja sen eteen ollaan valmiit tekemään lähes mitä vaan. Minun pitäisi kuitenkin itse haluta liittyä. Pakottamalla aikaan saatu liitto Saatanan kanssa ei ainakaan minun kohdallani riitä. 

  Aina kun tutustun uusiin ihmisiin, ovat he satanisteja. Muunlaiset yhteydet sabotoidaan välittömästi, lähetellen uusille tuttavuuksille nimissäni viestejä ja törkyisiä videoita. Tapaamani satanistit tapaavat sitten jossain vaiheessa ehdottaa, että minun pitäisi liittyä kerhoon. Muuten elämäni on merkityksetöntä, kun en voi tehdä mitään hienoa. Mutta ei sille sitten mitään voi. Ollaan merkityksettömiä, jos se siitä on kiinni. Ainakaan minun ei tarvitse raiskata pikkulapsia ja murhata sukulaisiani. Eikä mielenmaisemani ole kolkko ja musta, vaikka usein toki vituttaa.

  Vain harva menestyy musiikki-alalla saatanaa palvomatta, mutta jotkut kyllä. Heistä lisää myöhemmin tässä kirjoituksessa. Omalla kohdallani kaikenlaisten projektien onnistumisen estää jo se laajamittainen sabotaasi ja vaino, joka on seurannut minua edellisen vuosituhannen lopulta.

 

 

Video

 

  Mialla oli pakkomielle, että minusta tehdään tähti. Hän yritti saada minua satanistiksi. Hän tiesi, että minut Kerhoon liittävä saisi mahtavan hyödyn osakseen. Minulle hän sanoi, että halusi antaa opetuksen Leo Karhuselle. Kuultuaan veljeni Kallen rahavaikeuksista, lahjoitti Mia Kallelle 1000 dollaria, jotta tämä voisi ostaa ruokaa. En itse halunnut lainata Kallelle rahaa, koska tämä ei maksanut velkojaan takaisin.

  Mia kuuli että muusikko Didier Selin oli videoinut soitantaani. Hän halusi tuon videon käsiinsä. Sampo Axelssonin ja Leo Karhusen kauhuksi Selin lähetti videon Mialle. Alkuvuodesta 2010 Mia lähetteli videota nimissäni kaiken maailman staroille. Ilmeisesti etenkin sellaisille, keiden kappaleita olin videolla soittanut.

  Eric Clapton soitti ja kertoi katsoneensa videon. Hän kannusti jatkamaan soittamista. Hän suhtautui hieman varauksella tapaan lähettää videota tunnettujen muusikoiden managereille ja asioiden hoitajille. Hän ei kuitenkaan tyrmännyt minua. Hän halusi lahjoittaa minulle kitaran, joka minun olisi pitänyt itse hakea Lontoosta. En ikinä hakenut kitaraa. Pyysin Claptonia lähettämään sen postitse, mutta hän ei suostunut. Myöhemmin hän soitti kysyäkseen, voisiko hän kirjoittaa kappaleen videolla soittamani riffin ympärille? Hän ihmetteli miksen ollut tullut hakemaan kitaraa Lontoosta? No, enhän minä sitä sieltä ikinä muistanut hakea. Lopulta kesällä hän soitti kertoakseen, etten saisikaan kitaraa. Hän oli kuullut minun olevan satumaisen rikas. En siis tarvitsisi kitaraa. Hän ihmetteli miksi ylipäätään havittelin uraa musiikissa? Enhän minä havitellutkaan. Kielsin olevani rikas, mutta sitä Clapton ei uskonut.

  Sain videon takia huonon maineen muusikoiden keskuudessa. Minua pidettiin outona kiipijänä, joka lähettelee videotaan ympäriinsä toivoen jotain avunantoa. Mia oli ilmeisesti osannut lähettää videon sellaisille ihmisille, joiden kautta se päätyi starojen nähtäväksi. En tiedä miten hän sen teki, mutta epäilen ufojen olleen jälleen asialla. Kuinka voidaan muuten selittää, että satoja yhteydenottoja päivässä saavat ihmiset innostuvat jostain kämäisestä kotivideosta?

  Selinin kuvaama kitaravideo ei ollut kuitenkaan ainoa levinnyt video. Samaan aikaan maailmalle levisi myös video, jolla Senegalin neekerihomot raiskaavat minut. Leo Karhunen ja Sampo Axelsson tekivät kaikkensa minua sabotoidakseen. Ja olihan heillä hallussaan muutakin minua nöyryyttävää videomateriaalia, kuten se Karhusen koostama tuotos, jota Helsingin käräjäoikeuden tuomari myöhemmin ihmetteli. 

  Sitten 2010 kesällä sana kiiri, että satanistina minusta tulisi jotain suurta. Säteilisin menestystä ympärilleni. Minut pitäisi vaan saada houkuteltua Kerhoon mukaan. Videon leviämisen seurauksena kaikki tunsivat minut. Red Hot Chili Peppersin Anthony Kiedis ja Flea kysyivät, kiinnostaisiko minua toimia heidän kitaristinaan? Olinhan videolla tapaillut heidän hittiään Under The Bridge, kuulemma oikein mainiosti. Todellinen syy heidän tarjoukseensa oli silti se ennustus, jonka mukaan minusta oli tulossa todella merkittävä tekijä, mitä sitten tulevaisuudessa tekisinkin. Miksei siis loistava muusikko? Onhan satanistisessa todellisuudessa kaikki mahdollista. Torjuin kaksikon tarjouksen. Saattaisin suostuakin Red Hot Chili Peppersin kitaristiksi, mutta jos voisin tehdä ”ihan mitä vaan”, tekisin mieluummin jotain muuta.

  Myös The National halusi minut soittamaan levylleen. Myöhemmin he kertoivat, että olisivat ottaneet minut kiertuekitaristiksi, jos sessiot olisivat menneet asiallisesti. Miksi juuri minä? Minun kanssani bändistä olisi kuulemma tullut yhtä iso kuin U2. Tietenkin vain, jos olisin ensin liittynyt Kerhoon.

  Kanssani yhteistyöhön halunneiden lista on pitkä. Käyn sitä ehkä läpi myöhemmin. Kun musiikkimaailman ihmiset saivat kuulla, että olen lisäksi upporikas, tuli minusta entistä halutumpi kontakti. Rikkaat ja kuuluisat eivät mielellään ole tekemisissä tavallisten ihmisten kanssa. Se yhtälö ei toimi. Pitää olla rikas päästäkseen rikkaiden piireihin. Mielellään jotain muutakin. Minusta oli tulossa jotain suurta. Se kiehtoi ihmisiä. Tutustua minuun ennen kuin minusta tulisi se, miksi olin tuleva. Enää minua ei toisaalta pidetty sopivana niinkään muusikoksi, mutta voihan sitä muutenkin olla yhteyksissä. Myös lukuisat elokuva-alan toimijat halusivat minusta osansa. Sitä puolta tarinasta on kuitenkin jo käsitelty enemmän kirjoituksessani ”Kansainvälisenä toimijana”.

  Suomalaiset eri alojen satanistit huokailivat satumaisia kontaktejani. Tunsin kaikki. Se ei vaan pitänyt paikkaansa. En tuntenut ketään, kaikki tunsivat minut. Ja niin se on yhä. Nykyään satanistit eivät ole muistavinaan nimeäni. Olen kiusallinen tapaus. Toivottavasti kasvavissa määrin. Joskus eräät turkulaiset muusikot valittelivat, että kanssani ei voi oikein puhua tai tehdä mitään, kun en ole kerhossa. Sitten jos olisin, en kuitenkaan haluaisi tehdä mitään kerhon kautta, jolloin toiminta jäisi pienimuotoiseksi ja vaatimattomaksi.  

 Silti monet haluaisivat (tai ainakin halusivat) tehdä kanssani yhteistyötä; hyötyä minusta. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska en kuulu kerhoon. Ihmisiä harmittaa, että minä voin puhua kerhosta, mutta he eivät saa sanoa siitä mitään. Toki olen kärsinyt koko ikäni päästäkseni tähän asemaan, mutta eihän se tällä hetkellä juuri miltään tunnu. Kun ei ole mihin verrata. Jos kaikki se piina otettaisiin nyt päältäni pois, tuntisin oloni henkisesti kevyeksi kuin höyhen. Mutta jos sama piina sitten laitettaisiin takaisin, en pystyisi elämään, vaan riistäisin hengen itseltäni.

  Miksi satanistit eivät sitten tee näin? Yhden teorian mukaan se ei ole mahdollista, koska aina löytyy kuitenkin niitä, jotka piinaavat minua siitä hyötyäkseen. Mutta miten sitä ei voida estää, jos kuitenkin Kerhosta puhuminen voidaan estää? No, onhan se on niin, että satanismia ei voi kukaan ihminen tai ihmisryhmä kontrolloida. Vaan mitä enemmän ihmiset sotivat keskenään, sitä parempi Saatanalle ja muille hänen kaltaisilleen. Satanismista ei voi puhua, koska maailmanjärjestys ei kestä sitä. On Saatanalle parempi, että se pysyy "piilossa näkyvillä", jolloin ihminen joutuu esittämään kunniallista.

 

 

Sign Away

 

  Mia tunsi Noel Gallagherin vaimon. Molemmat kaiketi örkkejä. Ollessaan vierailulla heidän luonaan heinäkuussa 2010, Mia pyysi Noelia soittamaan minulle. Hänen kanssaan olikin hauska jutella. Keskustelun lopuksi heitin, että jos Noel tarvitsisi kitaristia, olisin vapaana.

  Manipuloitu kun oli, soitti Gallagher minulle jo muutaman päivän päästä. Hän oli jo aloittanut tekemään soololevyään, jota seuraisi kiertue. Mikäli todella halusin hänen bändiinsä, olisi se mahdollista. Gallagheria kiinnosti myös Selinin kuvaamalla videolla soittamani riffi. Hän halusi säveltää sen ympärille kappaleen. Koska riffi vaati ns. pikkausta, pitäisi jonkun soittaa se livenäkin.

  Emmin Gallagherin tarjousta. Sain kuulla varoituksia hänestä ja hänen sopimuksistaan. Pian Gallagher alkoi suostuttelemaan minua kitaristikseen. Sitten taas hetken päästä jouduin perustelemaan, miksi kanssani kannattaisi tehdä töitä. Ja kohta oltiinkin taas pisteessä, jossa Noel suurin piirtein vaati minua mukaan kiertueelle. Hän teki minulle jopa ota tai jätä – tarjouksen. Kun jätin, hän sanoi, ettei niin voi tehdä. Pitää ottaa.

  Noel kirjoitti hyvän kuuloisen biisin videolla soittamani riffiin ympärille. Hän soitti biisin demon minulle puhelimessa. Saatuaan minut vakuuttuneeksi siitä, että minun kannatti ryhtyä hänen kitaristikseen, alkoi Noel taivutella minua käymään Lontoossa. Hänellä oli valmiina sopimus yhteisestä kappaleestamme.

  Gallagher halusi tavata minut. Hän halusi että allekirjoittaisin sopimuksen. Minun piti lisäksi soittaa riffi nauhalle. Hän halusi myös nähdä, olinko sellainen tyyppi, jota jaksaisi katsella kiertueella. En kuulunut kerhoon, mikä oli tässä tapauksessa bonusta. Olin Noelin kannalta huomattavasti luotettavampi. Yleensähän melkein kaikki rokkarit ovat satanisteja. Myöhemmin kun liityin kerhoon, vanha Oasis-kitaristi Paul “Bonehead” Arthurs sanoi, ettei minun oltaisi ikinä annettu olla Noelin bändissä, jos en kuulu kerhoon. Noelin bändissä voi soittaa vain sellaisia, jotka siihen kuuluvat. Jo se ettei Noel itse kuulu, on monille sietämätöntä.

  Noelin diilissä oli kuitenkin pieniä ongelmia. Sain kuulla, että hän laittaa yhteistyökumppaninsa allekirjoittamaan vaitiolosopimuksen. Noelista ei saa puhua mitään pahaa sakon uhalla. Medialle ei saa antaa häntä koskien negatiivisia lausuntoja. Lisäksi Oasiksen / Noelin levyille soittavat joutuvat luovuttamaan kaikki tekijänoikeutensa Noelille, ellei kyse ole heidän omista kappaleistaan. Toisin sanoen muusikot saavat vain soittopalkkiot. Oli siinä jotain muutakin, mutta en muista mitä, enkä tiedäkään, kun en ole kyseistä paperia itse lukenut.

  En siis osaa sanoa, mitä kaikkea Noelin sopimuksessa olisi ollut. Ainakin sain neuvoteltua itselleni 40% laulun tekijänoikeuksista. Alun perin Noel ehdotti 20%:a. Riffin lisäksi kertosäkeen melodia oli käsialaani. Merkille pantavaa oli, etten saanut lukea sopimusta etukäteen Suomessa, vaan olisin päässyt tutustumaan siihen vasta allekirjoitustilanteessa Lontoossa levy-yhtiön tiloissa. Lisäksi en olisi edes saanut itselleni kopiota sopimuksesta, vaan kaikki kopiot piti jäämän levy-yhtiön kassakaappiin. Noel ei halunnut sopimuksensa yksityiskohtien vuotavan julkisuuteen. Hän sanoi, ettei voi luottaa minuun.

  Kun emmin, Noel tuskastui. Hän teetti riffistäni soundalike-version ja vaihtoi kirjoittamani kertosäkeen melodian omaansa. Hänelle kuitenkin sanottiin, ettei tämä tule onnistumaan. Siinäkään ei ollut mitään järkeä. Mainokset kun ovat pullollaan kaikenlaisia soundalike-versioita, jotka on varmasti tehty lain kirjaimen mukaan. Ja ne on tehty jo julkaistuista biiseistä. Ehkä tässä olivat ne kuuluisat ufot asialla.

 

  Myös Eric Clapton olisi halunnut kirjoittaa laulun riffin ympärille. Hän tarjosi suoralta kädeltä 50% rojalteista. Claptonin kanssaan ei olisi tarvinnut tingata. En kuitenkaan halunnut vetää riffiä pois Noelin kappaleesta, vaikka hän kohtelikin minua hieman huonosti. Olihan Noel vanha idolini. Clapton ei niinkään.

  Jossain vaiheessa Noel teki minulle tarjouksen. Hän lupasi 50 tuhatta puntaa kaikista oikeuksista kappaleeseen. Aloin tinkaamaan. Hän suostui 500 tuhanteen, mutta sitten seuraavana päivänä se ei enää käynytkään. Lopulta 400 tuhatta olisi käynyt. No, se sopi minullekin. Nyt taas Chris O'Neill onnistui torppaamaan koko jutun. Hän suostutteli minua olemaan kauppaamatta tekijänoikeuksiani.

  ”Se on vain rahaa”, hän sanoi. ”Sitä saa aina lisää, mutta kappaleen tekijänoikeudet ovat investointi tulevaisuuteen. Näyttö osaamisestasi.”

  Niin kai sitten. Helppo se on sanoa, kun itse kieriskelee rahassa. Tätä nykyä myisin riffin 50 tonnilla. 

  Kysyin Noelilta mihin hän tarvitsi kaikkia niitä rahoja? Olihan hän jo multimiljonääri. Miksi hänen piti viedä kaikki oikeudet ja sitä kautta tekijänoikeuskorvaukset itselleen? Hän sanoi haluavansa turvata lapsiensa taloudellisen tulevaisuuden.

  Lähempänä totuutta on kuitenkin se, että hän pelkää kuollakseen hyväksikäyttöä. Että joku hyötyy hänestä. Siinä mielessä hän on kuin Bob Dylan. Kummastakaan ei saa hyötyä. Dylan ei halunnut piirustella lautasliinaan ihailijan iloksi, koska pelkäsi tämän myyvän hänen tekeleensä eteenpäin. Ymmärrän kyllä tämän ajatusmallin. Itsehän en puolestaan pääse ikinä hyötymään mistään mitään. Vaikka voittaisin lotossa, veisi joku senkin kupongin pian kädestäni. Kuten joskus kävikin. Dylan ei myöskään tykännyt jakaa nimmareita. Minulle hän antoi nimikirjoituksensa, mutta kehotti myöhemmin heittämään sen pois, koska hänen nimmarinsa kantaa kuulemma kirousta. Sitä ei kannata pyytää. Vaikka en minä sitä pyytänytkään, vaan hän itse kysyi haluanko sen?

  Lopulta pääsimme Gallagherin kanssa sopuun siitä, että matkaisin ainakin Lontooseen tapaamaan Noelia. Sanoin Noelille, että jos allekirjoittaisin hänen sopimuksensa, sanoisi hän sen jälkeen vain kylmästi, että mitäs allekirjoitit. Hän myönsi asian olevan näin. Noelin oli helppo sanoa, että minä tarvitsin häntä enemmän kuin hän minua. Ettei hän lopulta tarvinnnut minua ollenkaan.

  ”Tule nyt ainakin soittamaan se riffi”, Noel sanoi.

  "I'll be there, man", vastasin.

  Englannin kieleni oli sen verran kehnoa, että jouduin soveltamaan Lebowski-leffasta oppimiani lauseita. Onneksi olen päässyt siitä tavasta eroon. Kun sovittu päivä koitti, olin unohtanut koko asian. Noel kirosi puhelimessa arvanneensa että näin tulisi käymään.

  Samuel O'Neill manipuloi minut unohtamaan Gallagherin. Muistin kyllä välillä Noel-jutun, mutta sitten taas unohdin koko asian. O'Neill veteli lankojaan ympärilleni ja seurasi toimintaani selkäni takaa. Hän kuunteli puhelujani ja seurasi asuntoani kameroidensa kautta. Hän ei arvostanut Noelia, koska tämä ei ollut kerhossa. Samuel ihmetteli, mikä Noel oikein luuli olevansa? Samuelin mukaan Noel pilasi elämänsä ja uransa, kun ei suostunut liittymään. Olihan Noelilla vieläpä G-kirjain sukunimessäänkin. Kaksikin. 

  Pian Noel antoi periksi. Jostain syystä hän oli kuitenkin saanut päähänsä, että minut pitää saada osaksi hänen kiertuettaan. Ehkä hän oli kuullut saman tarinan kuin The National ja muut, että se joka ”auttaa minua”, saa kaiken takaisin moninkertaisena. Tai jotain vastaavaa. Olen myös kuullut jonkun sanoneen Noelille, että hänen tulisi saada minut leipiinsä, tai hänen pitäisi onnistua auttamaan minua. Muuten hänen käy huonosti. Joka tapauksessa yhtäkkiä hän tarvitsikin minua enemmän kuin minä häntä. Verukkeeksi hän keksi ontuvia tekosyitä, kuten se, että hän halusi todistaa The Nationalin olleen England-kappaleellaan suhteeni väärässä. Tässä laulussahan minun arvellaan olevan jossain päin Englantia, "harhaillen sateessa pitkin katuja ja kujia". The Nationalin Matt Berninger kertoi minulle, että laulun nimi oli alunperin "Finland", mutta hän muutti sen, jotta sitä ei voisi jäljittää, tai jotain sellaista.

  Sanoin Noelille, etten osaa juurikaan soittaa plektralla. Hän ehdotti, että soittaisin kolmatta kitaraa sormin. Likkejä ja pikkausta. Hän halusi saada minut mihin tahansa rooliin kiertueelleen. Olisin saanut jopa ottaa mukaani jonkun tytön, henkiseksi tueksi. Kunhan tämä ei ole Oasis-fani. Jos en voinutkaan soittaa kitaraa, voisin ehkä soittaa bassoa tai jopa rumpuja. Voisin toimia kiertuemanagerin apulaisena tai jotain vastaavaa. Roudarin uraa hän ei silti suositellut. Hänen mukaansa se on oma lahkonsa. Roudarina toimiminen ei hänen mielestään sopinut suojatyöpaikaksi, tai sellaiselle joka havitteli uraa musiikin parissa.

  Liam Gallagher, Andy Bell ja Gem Archer halusivat puolestaan minun liittyvän Beady Eye – yhtyeeseensä. Olisin voinut soittaa bassoa ja kitaraa. Heille ei ollut niin tarkkaa, kuka soittaa mitäkin. Tämä tietenkin sapetti Noelia yli kaiken. Veljesten suuri välirikko ja jatkuvat kiistat ovat kuitenkin pelkkää mediapeliä, jota Noel ja Liam ovat harrastaneet jo 90-luvulta asti.

 

  Kun Samuel O'Neill alkoi sekoittamaan päätäni raha-jutuilla ja Illuminatilla, en oikein enää tiennyt, pitikö minun olla kitaristi vai sijoittaja? Järjestin Noelillekin aition Tottenhamin kotipeliin, mutta silti minulla ei ollut varaa matkustaa Lontooseen tapaamaan häntä. Noel itse ei suostunut lainaamaan minulle rahaa. En tiedä miksi. Ehkä hän pelkäsi tulevansa hyväksikäytetyksi. Jossain vaiheessa hän sanoi, että mitä teetkin, älä ikinä pyydä minulta rahaa. Edes lainaksi. Jossain vaiheessa hän tosin tarjosi itse lainaa, mutta silloin taas en suostunut ottamaan sitä vastaan. En tiedä miksi.

 

 

  Katkotaan siltä sormet!

 

  Turussakin paikalliset muusikot olivat kuulleet minun kytköksistäni Noel Gallagheriin. Jostain syystä Mia halusi että kaikki tietävät asiasta ja oli vuotanut sen ympäriinsä.

  Sattui myös käymään niin, että eksyin paikalliseen Pikku-Torre ravintolaan päiväkaljalle samaan aikaan brittiläisen Kasabian-yhtyeen kanssa. He olivat Turussa vierailulla ystävänsä luona. Joku kertoi heille kuka minä olen, ja he tulivat jutulle. Kasabianit tunsivat Noelin hyvin. Jostain syystä he pitivät minua kovinkin mielenkiintoisena tyyppinä ja juttu luisti. Kun en sitten enää myöhemmin ollut Noelin kaveri, eivät kasabianitkaan halunneet olla kanssani tekemisissä. He eivät halunneet kaveerata nobodyjen kanssa. Sain kuulla, kuinka heillä ei ole aikaa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tai tee mitään. Oikeastaan ihmisille, joista ei ole heille hyötyä. Eikä se minua haitannut. En jäänyt heitä kaipaamaan.

  Bändin laulaja Tom Meighan pilkkasi minua saaden minut provosoitumaan. Kaiketi hän halusi tekosyyn kohdistaa satanistinen terrorinsa päälleni. Kitaristi Serge Pizzorno soitti kertoakseen olevansa iloinen, ettei ollut tavannut minua. Hän kun oli porukasta ainoa, jota en ollut kohdannut Pikku-Torressa. Kahdesta muusta jäsenestä en muista juuri mitään.

  Kyse oli myös satanismista, jossa en ollut sisällä siten kuin olisi pitänyt olla. Ehdin käydä kasabianien kanssa Kerho-hommia läpi, ja nyt he pelkäsivät maineensa puolesta. He kun olivat kertoneet minulle bändinsä menestyksensä perustuvan tiukasti satanismiin. Saavuttaakseen menestystä he kiduttivat vanhoja kavereitaan; ihmisiä joiden kanssa heillä oli mennyt sukset ristiin.

  "Kaikenlaisia paikallisia luusereita. Mitä väliä sellaisilla on?" Tom Meighan kysyi.

  Hän sanoi myös kiusanneensa Noel Gallagheria, jolla oli tapana katsoa halveksuvasti Meighania tämän sanottua jotain hieman hassusti. 

  Sama se on muidenkin satanistien kanssa. He kaikki karttavat minua, koska pelkäävät oman satanisminsa tulemista julki. Satanistit eivät voi puhua Kerhosta mitään. Minä voin ilmeisesti sanoa siitä ihan mitä haluan. Se onkin tärkein tehtäväni. Tiedottaa asiasta. Maailmassa kun on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä satanismista mitään. Jos tietäisivät, osaisivat varoa ja näkisivät ympärilleen. Kun taas monen satanistin elämä perustuu laamannien (ei-satanistien) hyväksikäyttämiselle. Usein nämä laamannit ovat heidän hyviä ystäviään tai perheenjäseniään.

  Se, että en ole Kerhossa, tarkoittaa käytännössä myös sitä, että olen pelkkä tavis. Mutta vielä heinäkuussa-elokuussa 2010 olin kovaa valuuttaa. Turkulaiset muusikot olivat uteliaita ja kadehtivat minua. Moni näki kun kumosin Pikku-Torressa tuoppeja kasabianien kanssa ja kuunteli keskustelujamme. Sana levisi nopeasti. Elokuun alussa 2010 istuin iltaa Bar Gringossa, Turussa. Samassa baarissa istui muuan Jussi Rantanen muusikkoystävineen. Sama Rantanen, joka oli halunnut pitää minut erossa turkulaisista muusikoista. Sama vanha työkaveri, joka oli vuotta aikaisemmin yrittänyt murhata minut myrkyttämällä kahvini. Enää emme olleet samassa työpaikassa, koska lopetin hommat Pernod Ricardin varastolla kesäkuussa 2010. Nyt humalainen Rantanen vittuili ja provosoi minua minkä ehti, onnistumatta kuitenkaan aikeissaan. 

  Hänen ystävänsä soittivat kovana Oasis-fanina tunnetulle turkulaiselle toimittajalle Laura Frimanille, ja tunkivat puhelimen sitten käteeni. Jouduin keskustelemaan hämmentyneen Frimanin kanssa. Hän oli poissa tolaltaan ja halusi tietää asiasta kaiken. En halunnut keskustella hänen kanssaan. Lopulta Rantasen töniminen kävi hermoilleni ja tuuppasin hänet baarin lattialle. Baarimikko ohjasi meidät molemmat ulos. Ulkona yritin käydä Rantasen päälle, mutta tapansa mukaisesti hän valahti maahan ja käpertyi kilpikonna-asentoon. Hänen sisällä istuvat ystävänsä katsoivat ikkunasta ulos kadulle, missä Rantanen makasi sykkyrällä jalkakäytävällä. Tästä he saivat kimmokkeen tulla kolmeen pekkaan päälleni.

  ”Katkotaan siltä sormet!” Matti-Juhana Ikonen huusi heidän hyökätessään kimppuuni.

  Löin heidät katuun Gringon edustalle. Jussi Rantanen jatkoi sykkyrällä makaamistaan, jottei joutuisi ottamaan osaa tapahtumiin.

  Gringossa sisällä tapahtumia ihmetellyt isoveljeni Kalle kyseli, onko täällä Turussa aina tällaista? Hän kyläili vieraanani. Baarimikon mukaan meidän oli parempi lähteä matkoihimme. Huomasin baarista sisältä, kun Rantanen nousi vaivihkaa sijoiltaan ja hipsi pois paikalta, jättäen häntä auttamaan tulleet ystävänsä makaamaan kadulle.

  Törmäsin Matti-Juhana Ikoseen myöhemmin Turussa. Häntä koipien välissä hän pahoitteli tapahtunutta. Hän sanoi, ettei tiedä mikä häneen meni. Rantasta hän tapahtumista syytti, eikä suotta. Hieman myöhemmin laulaja Chisu kertoi kuulleensa Gringon tapauksesta.

  ”He eivät sentään olleet suomenruotsalaisia, vai mitä?” Chisu kysyi minulta.

  Tapaus innoitti häntä kirjoittamaan kappaleen ”Kohtalon oma”. Sain myöhemmin kuulla hänen väittäneen, että olen jahdannut häntä, mutta se on valhe.

  Lähdimme Kallen kanssa kävelemään Gringosta kotiani kohti. Selitin hänelle tapahtuneita kuvioita. Miten olin yhtäkkiä pääsemässä Noel Gallagherin levylle soittamaan kitaraa, ja miten se oli paikallisille muusikoille kova pala. Kalle ei voinut käsittää, miten minusta oli yhtäkkiä tulossa jotain. Miten ihmiset Tampereella ja Mouhijärvellä puhuivat minusta outoon sävyyn.

  ”Jotain ihan vitun käsittämättömiä juttuja.”

  Tuohon aikaan Kalle ei vielä ollut kerhossa, eikä siksikään tiennyt yhtään mistä oli kyse. Päästyämme perille oli hänen vuoronsa seota. Hän otti kädestäni paperinpalan, johon olin kirjoittanut Gallagherin puhelinnumeron.

  ”Onko sinulla tämä numero vielä jossain muualla?” hän kysyi.

  Sanoin että onhan se toki puhelimessani.

  Varoittamatta hän kävi päälleni. Hän heitti minut seinään ja otti puhelimeni.

  ”Jos minä en pääse mihinkään, niin et pääse sinäkään”, hän sanoi.

  Kalle alkoi kirjoittaa Noel Gallagherille puhelimestani viestiä: ”Fuck you, you cunt! I hate you!” ja niin edelleen. Yritin ottaa puhelinta pois hänen kädestään, mutta tuloksetta. Yhtäkkiä tunsin oloni oudon raukeaksi. Menin sohvalle makaamaan ja katselin kattoon, samalla kun Kalle tykitteli herjaavia viestejä Noel Gallagherin numeroon. Jostain syystä se ei häirinnyt minua. Pian nukahdin.

 

  Yöllä heräsin siihen kun minua kuristetaan. Avasin silmäni. Näin Kallen psykoottinen ilme kasvoillaan. Hän yritti tukehduttaa minua pitkillä käsillään. Haukoin happea ja kiemurtelin irti hänen otteestaan.

  ”Älä nyt helvetti kurista, oletko tullut hulluksi?"

Kalle tuijotti ja sanoi monotonisella äänellä:

  ”Sinä et saa menestyä.”

  Yhtäkkiä hän kuin heräsi unesta. Tai ehkä hän pelästyi tekonsa mahdollisia seurauksia.

  ”Mitä minä teen, mitä minä teen?” hän toisteli henkeään haukkoen. ”Ville, siis mitä helvettiä mä oikein teen?”

  ”Yrität kuristaa minut.”

  ”Siis en minä halua sinua tappaa."

  Kävelin ulos makuuhuoneesta. Kalle tuli perässä selvästi arkaillen mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

  ”Ei kai tästä tule mitään juttua”, hän sanoi.

  Keittiön tasoon nojaten hän selvitteli päätään. Vittuilin hänelle jotain kuristamisesta. Yhtäkkiä hän otti pöydältä ison keittiöveitsen käteensä. Suljin hänen kätensä kiinni hänen vartaloonsa. Kalle rimpuili kuin noiduttuna.

  ”Päästä minut irti, päästä”, hän toisteli. ”Lupaan laittaa veitsen pois”, hän jatkoi.

  Päästin hänet irti ja peräännyin. Hän jäi taas ihmettelemään. Avasin vaivihkaa parvekkeen oven raolleen. Sitten hiivin eteiseen päästäkseni ulos asunnosta. Pääsin ulos ja menin alushoususillani etupihalle odottelemaan mitä tapahtuisi. Pian Kalle tuli perässä vaatteet päällä ja lähti perääni. Lähdin kiertämään taloa Kalle perässäni. Hän oikeastaan paremminkin hyökki perääni ja luovutti pian. Näin hänen jäävän pihaan. Menin takapihalle ja hyppäsin maatasossa olevalle parvekkeelleni ja siitä avonaisesta ovesta sisään asuntoon. Tarkistin että ulko-ovi oli kiinni ja menin nukkumaan.

  Aamulla ovikello soi. Kalle ovella. Päästin hänet sisään. Olin unohtanut yön tapahtumat, eikä Kalle halunnut minua niistä muistutella. Hän oli nukkunut jossain puistossa pari tuntia ja kierrellyt ympäriinsä. Ihmettelin, miksi hän ei ollut päässyt luokseni yöksi? Serkkuni tuli tyttöystävänsä kanssa käymään. Vietimme päivän nelistään. Melko vaitonaista oli. Kaikki kärsivät krapulaansa. Muistan Kallen pari kertaa pyytäneen anteeksi, mutta kun hän tajusi etten tosiaan muista mitään, antoi hänkin asian olla.

  Kalle ja kumppanit lähtivät takaisin Pirkanmaalle. Illalla yläkerran naapuri tuli pihassa vastaan ja kuittaili asunnostani kuuluneen aikamoisia välienselvittelyn ääniä yöllä. Ihmettelin mitä hän tarkoitti? Viikon päästä sain Kallelta outoja tekstiviestejä, joissa hän hehkutti veljeyttämme ja kertoi kuinka tärkeä olen hänelle. ”Veljekset pitävät aina yhtä”, luki hänen viestissään.

 

  Samoihin aikoihin näiden tapahtumien kanssa olin jatkuvasti yhteydessä myös Samuel O'Neilliin. Hän kysyi, miksi annoin Kallen sabotoida elämääni? Eikö minun pitäisi kostaa hänelle? Samuel oli siis itse ohjelmoinut Kallen hyökkäämään kimppuuni ja sabotoimaan yhteistyötäni Noel Gallagherin kanssa. Samalla Samuel manipuloi minut vain katselemaan vierestä, kun veljeni lähetteli Gallagherille nimissäni tekstiviestejä, joissa solvasi häntä ja kertoi, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

  Samuel yritti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Estää yhteistyöni Gallagherin kanssa ja motivoida minua liittymään kerhoon, jotta voisin kostaa veljelleni ja murhata hänet. Asiaan otti kantaa myös puhelintani kuunnellut poliisi. Hän sanoi, että jos veljelleni tapahtuisi nyt jotain, olisin minä ensimmäinen epäilty. Olihan minulla vahva motiivi.

  Ei kulunut montaa päivää kun Massive Attackin Robert Del Naja otti yhteyttä. Mia oli lähettänyt videon myös hänelle. Del Naja kutsui käymään studiollaan ja sanoi, että voisimme tehdä yhteistyötä. Hänen mielestään minun kannatti soitttamisen sijaan keskittyä enemmän laulamiseen. Hän ei ollut innostunut videosta, vaan siitä että olin antanut pakit Noel Gallagherille. Del Naja ei tiennyt, että se en ollut minä joka Gallagherille antoi pakit, vaan mielipuoli isoveljeni. Olisin toki voinut mennä soittamaan kitaraa Del Najan studiolle, jos vaan olisin muistanut asian seuraavana päivänä.

  Tästä meni viikko tai kaksi, niin Mia soittaa minulle kimmoissaan. Hän halusi tietää, miksi olin niin ”tyhmä kusipää”? Miksi olin pilannut kaiken? Homma valkeni minulle pian. Olinkin ehtinyt sen jo unohtaa. Pari päivää myöhemmin Noel Gallagher soitti ja saimme asian selvitettyä. Noelin mielestä minun olisi pitänyt katkaista kaikki välit veljeeni.

  ”Tämän viimeistään pitäisi motivoida sinua”, hän sanoi.

  Noel halusi myös kostaa Kallelle. Hän pyysi kaveriaan Lars Ulrichia sekä James Hetfieldiä kysymään minua soittelemaan heidän kanssaan. Kallehan vannoo Metallican nimeen ja olisi pöyristynyt asiasta kuullessaan. En kuitenkaan halunnut mihinkään epämiellyttävään fanitapaamiseen. Samanlaiseen joka on kuvattu Metallican videolla "Year and a Half in the life of Metallica", en muista oliko "part 1 vai 2".

  Videolla Metallican tavisfani soittaa yhdessä idoliensa kanssa bändin kappaleita onnesta soikeana. Kirk Hammett heittää hänelle sympaattisen hevi-irvistyksen. Samuel O'Neill puolestaan vittuili huonosta muististani. Samuelin mielestä minun piti opetella pitämään huolta itsestäni. Samuelilla oli monta tapaa pilata kuvioni, mutta henkeä hän ei minusta saanut pois puhallettua, vaan sai itse alkuvuodesta 2011 syövän ja menetti omansa.

  Vaikka Kalle vihaa minua, en minä vihaa häntä. Säälin häntä. Onneksi en ole yhtä tyhmä kuin hän. Kalle ei paljon mieti. Jos hän saa ajatuksen päähänsä, hän toteuttaa sen. Ainakin jos ajatus liittyy minun terrorisoimiseeni. Sen verran hän voisi tehdä, että edes yrittäisi vastustaa mielihalujaan kusta päälleni ja kuristaa minut kuoliaaksi. Mutta kun ei niin ei. Toisaalta jo Rauno-isä hänet kasvatti uskomaan johonkin epämääräiseen "vanhemman veljen oikeuteen".

  Veljes-suhteemme oli melko normaali myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin Kalle vannotti minua olemaan vittuilematta hänelle. Hän kun ei kestä sitä, että juuri minä vittuilen hänelle. Hyväksyin sen. Annoin hänen olla rauhassa. Hän itse sen sijaan ei pitäytynyt sopimuksessa, vaan on puukottanut minua selkään aina kun mahdollista. Vääristellyt asioita ja kääntänyt ihmisiä minua vastaan. Se on hänelle pakkomielle. Minun olisi pitänyt vain olla kusipäinen häntä kohtaan. Pelote on ainoa kieli jota hän ymmärtää. Mutta nyt meillä ei ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa, joten antaa vanhojen kaunojen olla. Olen tyytyväinen siitä, ettei minun tarvitse olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kaikki yhteiset kaverimmekin ovat nykyään satanisteja, jotka on käännetty minua vastaan. Itse asiassa minulla ei ole yhtään kaveria. Mutta sellaista se on. Parempi yksin kaikkia vastaan kuin kaikkien hyväksikäytettävänä. Sama pätee sukulaisiinkin.

 

 

 

 

 

 

Oikeus tietää

 

  Jussi Rantasen koplan kimppuuni usuttama turkulainen toimittaja Laura Friman oli pois tolaltaan Gallagher-yhteyksieni vuoksi. Tiesimme toisemme entuudestaan, eikä Friman selvästikään pitänyt minusta. Hän oli saanut jostain numeroni ja soitti kysyäkseen mistä asiassa oli kyse? En halunnut selvittää asian taustoja hänelle.

  "Minulla on oikeus tietää", hän sanoi.

  Hänen oli vaikea ymmärtää, saati hyväksyä koko asiaa. Miten minun kaltaiseni tyyppi voisi päästä Gallagherin kanssa tekemisiin? Olihan hän ilmeisesti itse yrittänyt vuosikausien ajan päästä tätä haastattelemaan. Oasiksen rivijäsentä Andy Belliä hän oli haastattelut, mutta se ei häntä tyydyttänyt. Hän hyökkäsi kimppuuni Aurajoen rannassa iltakävelyllään ja vaati saada Gallagherin puhelinnumeron. Hän halusi osansa Gallagherista, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

  ”Mikä portinvartija kuvittelet olevasi?” Friman kysyi minulta. ”Anna se numero tänne!”

  Hän sanoi haluavansa haastatella Gallagheria. Lisäksi hän halusi tulla mukaan kiertueelle. Tehdä siitä reportaasin. Olisi ottanut koko perheensä keikkabussiin, kunhan minä vain saisin asian järjestettyä.

  Eihän minulla ei ollut lupaa levitellä Gallagherin yhteystietoja ympäriinsä tai sopia asioita hänen puolestaan. Niin moni halusi häneltä jotain. Olisi se pitänyt Frimaninkin ymmärtää. Mutta ei. Friman halusi tuhota yhteyteni Gallagheriin. Hän kirjoitti Gallagherille kirjeen. En ole kirjettä lukenut, mutta Gallagher kertoi Frimanin perustelevan siinä vankasti, ettei minun kanssani kannattanut olla missään tekemisissä. Gallagher ihmetteli kirjettä minulle. Se ei ollut raivon vallassa sutaistu purkaus, vaan huolellisesti artikuloitu teksti. Kirjeen lopussa oli Frimanin yhteystiedot, jos Gallagher haluaisi tietää asiasta lisää.

  Soitin Frimanille. Kysyin miksi hän oli kirjoittanut kirjeensä? Hän vastasi, ettei halunnut suosikkiartistinsa pilaavan mainettaan kanssani. Frimanin mielestä Gallagherilla oli oikeus tietää minkälaisen ihmisen kanssa hän oli tekemisissä.

  ”No, minkälainen ihminen minä sitten olen?”, kysyin Frimanilta.

  Hän tuhisi jotain epämääräistä. Kuitenkaan kateudella ei hänen mukaansa ollut osuutta asiaan.

  Seuraavaksi Friman usutti ystävänsä Arto Nybergin soittamaan minulle. Friman yritti näin toimien valkopestä itseään auttajaksi. Jos hän ei saisi minusta hyötyä, ehkä hänen ystävänsä saisi. Suutuin Nybergille, joka kyseli tietoa Lontoon homopaikoista ja halusi minut vieraaksi ohjelmaansa. Haukuin hänet lyttyyn. Pian Friman soitti taas uhkaillen, mitä aikoisi tehdä, jos en jättäisi hänen ystäväänsä rauhaan.

  Soitin poliisille ja pyysin heitä ottamaan yhteyttä Frimaniin. Hän saisi lopettaa puhelinhäirinnän. Nyt Friman, tuliko tuntoihinsa, en tiedä, mutta muutti strategiaansa. Hän soitti ja kutsui kylään. Oli uusi ääni kellossa. Hänen poikaystävänsä otti myös yhteyttä, yritti olla tuttavallinen ja pahoitteli tapahtunutta. 

  Mitä Friman oikein ajatteli? Tuskin ainakaan uskottavuuttaan musiikkitoimittajana. Hänen kirjeensä oli kuin Annie Wilkesin kynästä. Friman taisikin saada tapauksen johdosta jonkinlaisen pannan päälleen. Ainakin laajasti verkostoitunut Gallagher sanoi laittavansa sanan kiertämään. Tiedä häntä. Ehkä panna kumottiin, kun välini Gallagherin kanssa menivät jäihin. Ja kun minusta ei tullutkaan kuuluisaa rokkaria, asia mitätöityi suomalaistenkin silmissä. Enhän suostunut myöskään satanistiksi, joten olin siltäkin osin merkityksetön. Friman toki on ilkeä satanisti. Tuskin muuten pärjäisikään toimittajana.

 

  Törmäsin myöhemmin Frimaniin Turun yöelämässä. Hän toivoi, että antaisin asian olla. Yritin ehdottaa, että hän oli varmaankin toiminut satanistisen manipulaation alaisena. Ei kuulemma ollut. Kerho-asioista ei hänen mukaansa muutenkaan puhuta. Niistä ei voi puhua. Itse taas en juuri muusta haluakaan puhua. Ihmisillä on oikeus tietää satanismista. Friman sanoi olevansa joka tapauksessa kiitollinen siitä, että minun ansiostani brunssi tuli Suomeen. Hän oli vannoutunut brunssittelija.

  Laura Friman pääsi myös tenttaamaan minua hypnoosi-trikin avulla. Olin toistietoisessa tilassa, enkä kyennyt valehtelemaan. Yleensä ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä toinen on hänestä itsestään, mitä hän pelkää ja mistä ei haluaisi puhua? Friman sen sijaan halusi tietää, mistä asioista keskustelin Noel Gallagherin kanssa puhelimessa?

  Kun koko jutusta oli kulunut vuosi, olin onnistunut unohtamaan koko Frimanin. Kirjaston kahvilassa ihmettelin tutun näköistä naista, joka tuijotti minua outo ilme kasvoillaan. Kun asia tuli jonkun kanssa taas myöhemmin puheeksi, muistin Frimanin ja hänen edesottamuksensa. 

 

  Friman ei ollut ainoa, joka ”halusi osansa”. Lukuisat suomalaiset musiikkialan ihmiset halusivat nyt minulta jotain. Gallagher-yhteys teki minusta mielenkiintoisen. Kun tieto yhteyksistäni häneen oli vuotanut, soittelivat toimittajat kärttäen kommenttia asiasta. Soundi halusi minun kirjoittavan kiertuepäiväkirjaa lehden sivuille. Lehden toimittaja Tero Alanko ja kumppanit yrittivät saada luotua minuun luottamuksellisen suhteen hyvissä ajoin. Seitsemän Päivää halusi julkistaa pestini Gallagherin kitaristina. Yritin taiteilla kieli keskellä suuta, ettei mitään ole sovittu, eikä mikään ole varmaa. Minua lähestyivät niin musiikki- kuin juorutoimittajatkin. Se oli kamalaa. Sai pelätä möläytyksiensä päätyvän otsikoihin.

  Näin jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt antaa heidän tehdä lehtijuttunsa. Olisin päätynyt turhaksi julkkikseksi, mutta ainakaan en olisi jäänyt vuosikausiksi kotiin ihmettelemään, että mitä oikein tapahtui? Mitätöimiseni julistamalla minut pannaan olisi ollut mahdotonta. Toisaalta, mistäpä minä tiedän vaikka juuri näin kaiken pitikin mennä? 

  Myös levy-yhtiöt tarjosivat sopimuksiaan. Olisin saanut levytysopimuksen kuulemma hyvillä ehdoilla, koska minua ei tarvinnut erikseen mainostaa. Niin Epe Helenius ainakin sanoi. Mark Fry ehdotti kustannussopimusta. Seppo Vesterinen halusi ryhtyä managerikseni kuten Juha Kyyrökin. Kaikenlaisia ehdotuksia piisasi. En tiedä oliko niihin suurempi vaikutus Noel Gallagher-yhteyksillä vai Didier Selinin kuvaamalla videolla? Asko Kallosen mielestä video riitti näytöksi. Jos en osaisikaan kirjoittaa lauluja, niitä tekisi kyllä joku puolestani. Kysyin miksi moinen hoppu? Kallonen vastasi, että yhteydet pitää luoda nyt, sillä kohta sinua ei enää Suomessa näy.

  En herättänyt kiinnostusta vain suomalaisissa. Esim. Rolling Stone -lehden David Fricke soitti pari kertaa saadakseen tietää missä mennään. David Geffen tarjosi levytyssopimusta, eikä hän ollut todellakaan ainoa.

  Silloin minulla ei ollut mitään sanottavaa ja kaikki halusivat minut. Nyt kun levitän tietoa satanismista, samat ihmiset ovat kuin eivät muistaisi nimeänikään. Mediassa nimeäni ei saa ääneen lausua ja sama pätee internetin keskustelupalstoihin. Jääkiekkomedia Jatkoajan foorumilla minut tunnetaan nimellä "hän, jonka nimeä ei saa lausua". 

 

  En ollut ainoa suomalainen kenen kanssa Gallagher oli tekemisissä. Kerroin hänelle suomalaisesta Oasis fanikerhosta, Liam & Patsy Recreation Club. Sitä järjesti myös pete2ndbest-blogistaan tuttu Pete Puustinen. Noel soitti Puustiselle. Pian Puustinen soitti minulle ja vuodatti tuskaansa. Hän sihisi kateellisena ja turhautuneena.

  "Pääsisiköhän vielä mukaan basistiksi", hän mietti.

  Mutta eipä se minun päätettävissäni ollut. Tuskin. Noel kun oli sitä mieltä, että jos pitää blogia tai on toimittaja, sitten on sitä. Soittajat on erikseen. Noel lahjoitti Puustiselle kuitenkin Oasis-aiheista kamaa. Jotain levyjä ja muuta fanikerhon kautta jaettavaksi. Puustinen kysyi minulta, oliko huono juttu, jos hän piti kaiken itsellään? Ei se minua kiinnostanut. Mutta tätä nykyä Puustinen kiistää kaiken ja sehän minua harmittaa. Onhan Puustinen satanistisen kerhon jäsen ja itse yritän läpivalaista satanismia sen minkä pystyn. Vaikka Gallagher-keissin (kuten monen muunkin asian) pitäisi kevyesti ylittää uutiskynnys, ei kukaan tee asiasta lehtijuttua. Minusta ei saa puhua, koska minä puhun kerhosta.

  Kerroin Noelille myös suomalaisesta Sister Flo - yhtyeestä. Hän tykästyi bändiin ja soitti Samae Koskiselle, joka puolestaan soitti minulle vihaisena. Koskinen ei kaivannut Gallagherin kehuja. En muista mitä muita suomalaisia bändejä mainostin, mutta joltain ruotsalaisilta Noel oli kuullut Hurriganesista. Noel kuunteli Hurriganesia YouTubessa ja kertoi haluavansa coveroida "Tallahassee Lassien". No, eihän se ole Hurriganesin kappale alunperin.

 

 

Satanistien sabotaasi

 

  Ilmeisesti monia toimittajia ja artisteja kiehtoi Noel Gallagherissa se, että hän ei ollut kerhon jäsen. Miten Gallagher voi menestyä ja pärjätä noin hyvin ilman satanismia? Kuinka hän voi vittuilla kaikille, eikä kukaan sano juuri mitään takaisin? Kaiken järjen mukaan Noelin ylimielisyys ja vittumaisuus piti olla pitkässä juoksussa mahdotonta. Miksei kukaan satanisti laittanut häntä ruotuun? Tehtiinhän Noelista häpäiseviä videoita, jotka sitten levisivät Kerhon kanavilla. Ja painettiiin häntä alas erilaisilla kirouksilla. Mutta miksi Noel tyydyttiin häpäisemään vain kerhon sisäisesti, ei julkisesti?

  Noel vittuili satanisteille kuten Phil Collinsille, eikä ollut osa heidän klubiaan. Osa heidän yhteisöään. Hän ja veljensä Liam olivat ulkopuolisia. Oasiksen muut alkuperäisjäsenet olivat toki satanisteja. Samoin myöhemmin riveihin liittyneet Andy Bell ja Gem Archer. Kun liityin Kerhoon, Andy Bell soitti minulle ja kysyi mitä mieltä olen asioista nyt, kun tiedän niiden todellisen laidan?  

  Oasiksen etsiessä uusia jäseniä 2000-luvun alussa, oli melkolailla selvää, että he tulisivat olemaan satanisteja. Ei sillä, että Noel olisi niin halunnut, mutta ei hän voinut sitä oikein estääkään. Menestyneistä ja menestyvistä muusikoista lähes kaikki kun ovat kerhossa.

  Kun Andy Bell ja Gem Archer sitten otettiin Oasikseen, piti heidän tuoman mukanaan uusia tuulahduksia. Mutta ei. He toivat mukanaan vain laskelmoitua pidättyväisyyttä. Uusien jäsenten kappaleet muistuttivat huvittavalla tavalla jo kliseiseksi käynyttä Oasis-tyyliä, mutta hommasta puuttui se 90-luvun puolivälin taika, jota ei tosin löytynyt enää muualtakaan yhtyeestä. Toisaalta Oasiksen viimeiseksi studiolevyksi jäänyt Dig Out Your Soul on todella hieno albumi. Ja se ei olisi varmasti onnistunut niin hyvin ilman Belliä ja Archeria.

  Saattaa olla, että Noel halusi Bellin ja Archerin Oasikseen, mutta jotain pahaa he joutuivat myös tekemään yhtyeeseen päästäkseen. Epäilen, että he toivat mukanaan kolmannen osapuolen säveltämiä Oasis-pastisseja ja keskinkertaisia kappaleita, joita Noel sitten sijoitteli lähinnä sinkkujen b-puolille. Tämä oli satanistien tapa vittuilla Noelille. Vaikuttaa hänen tuotoksiinsa uusien jäsenten kautta. Toimia kuten satanistit tapaavat toimia: vittuilla laamannille pyörittämällä satanisteista koostuvaa rinkiä hänen ympärillään. Ilman satanismia Noel oli tuomittu tietämättömyyteen; toisen luokan kansalaisuuteen.

  Noelin mielestä Oasis olisi kehittyäkseen tarvinnut uusia ideoita yhtyeen uusilta jäseniltä. Nämä eivät kuitenkaan halunneet rikkoa formulaa. Näkisin, että he olivat troijalaisia, joiden tarkoitus oli vittuilla Noelille sopivan kevyesti pitkin matkaa. Pitää tätä pilkkanaan. Satanistit näet vihaavat Noelia. Jo se, että hän menestyy ilman satanismia on hyvä syy sabotaasiin. Lisäksi hänen katsotaan nauttivan etuoikeutetusta asemastaan väärällä tavalla: Vittuilemalla muille ja kehumalla itseään.

  Satanistiset viihdemaailman supertähdet piinaavat toisiaan julkisuudessa harvoin. Ovathan he melkein kaikki vähintään tuttavia keskenään. Usein kaappihomous ja pedofilia yhdistävät. Uhrit etsitään nuorista ja viattomista. Niin se on helpompaa ja saavutettu hyöty suurempi. Kun O'Neill veti minut satanismiin, joku kysyi minulta, pidänkö pitsasta? Vastasin pitäväni. Se oli kuulemma kannaltani todella hyvä asia. Sain kuulla, että vaikeaa on niillä, jotka eivät pidä pitsasta. En tiennyt, että kovan luokan satanisteille pitsa tarkoittaa jotain ihan muuta kun italialaista perinneruokaa.

 

  Noelin seikkailut satanistisen musiikkimaailman ytimessä ovat jokseenkin erikoisia. Suurin osa hänen kavereistaan on läpi hänen uransa ollut satanisteja, jotka käyttävät häntä hyväkseen. Jos eivät raiskaa, niin vievät ainakin rahat. Eipä hänellä montaa ystävää olekaan. Toisaalta, kenellä on? Noel kertoi hukanneensa villeinä vuosinaan 90-luvun puolivälissä kolme miljoonaa puntaa taivaan tuuliin. Ei hän voinut etenkään päihtyneenä estää rosvoilua, laamanni kun oli. Osittain tästä syystä hän lopetti päihteet. Kuten sanottu, hän kammoksuu tulla hyväksikäytetyksi.

  Satanistit ovat sabotoineet Noelia ja Oasista pitkin matkaa. Oasiksen esikoislevyn kansilehtisen valokuvissa Noel ei ole edukseen. Kuvat eivät todellakaan mairittele häntä. Se oli satanistista sabotaasia. Näpäytys Noelille, joka ei suostunut liittymään Kerhoon.

  Wonderwallin musiikkivideon kuvauksissa joku stylisti lähestyi Noelia kädessään nahka-avokkaat.

  "Haluatko laittaa nämä jalkaasi?" stylisti kysyi.

  "Mikäs siinä", Noel sanoi, vaikka ei ollut ikinä ennen moisia kenkiä pitänytkään.

  Videon kuvausten jälkeen Noel heitti kengät pois. Ne eivät sopineet hänen tyyliinsä, eikä hän ymmärrä miksi suostui niitä käyttämään. Eivät ne videota pilaa, mutta huonontavat sitä kuitenkin.

  Don't Look Back In Anger - musiikkivideolla Noel katselee kameraan suurennuslasin läpi vaikuttaen ylimieliseltä ääliöltä. Kuka senkin keksi? Be Here Now - levyn kansilehtiön kuvissa Noelin vaatteet on selvästi vaihdettu väärän kokoisiksi tai mallisiksi. Satanistista sabotaasia on myös Don't Believe the Truth - albumin suttuinen tuotanto. Kun levy oli menossa painoon, joku painoi vielä yhtä nappia pilaten koko levyn.

  Nykyaikana kun levyt äänitetään digitaalisesti, on huomaamaton sabotaasi helppoa. Siirtää rumpuja ääniraidalla muutama millisekunti eteen ja niin edelleen. Levyn saa helposti kuulostamaan vähän huonommalta. Juuri tätä satanistit monesti tavoittelevat. Että kaikki mitä laamanni tekee on sabotoitu. Kaikki on ainakin vähän pielessä. Enkä tarkoita pelkästään taiteellisia tuotoksia, vaan myös vaatteita, kulkuneuvoja ja niin edelleen. 

  Samalla tavoin toisen ei-satanistisen bändin Metallican tuotantoa on sabotoitu. Viimeistään Master of Puppets – levyn jälkeen satanistit heräsivät. Metallican levythän ovat huomattavasti parempia kuin suurin osa muista hevilevyistä. Bändi kasvoi isommaksi. Ja ilman satanismia. Jotain oli tehtävä.

  Ensin bändin jäsenet yritettiin tietenkin saada mukaan kerhoon. James Hetfieldille kerrottiin, kuinka upealta tuntuu olla lavalla, kun saa kerättyä yleisöstä energiaa itselleen mustan magian avulla. Hän ja Lars Ulrich olivat saaneet kuitenkin kuulla myös uhreista, joita menestyvä satanisti joutui pimeille voimille toimittamaan. Jos pärjää ilmankin, ei liittyminen kannata. Liian moni varoitti, ettei diili kannata vaikka saisi mitä. Sitä on lopulta pelkkä fyysinen keho, jota negatiivisesti latautuneet ei-aineelliset entiteetit käyttävät viihdyttäessään itseään ihmisten maailmassa. AC/DC:n Angus Young sanoi, että jos häneltä kysytään, ei kannata.

  Koska Metallican jäsenet eivät siis liittyneet, alettiin bändin tuotoksia sabotoida. ...And Justice For All – levyn bassoton tuotanto on sabotaasia. Hetfieldiä ja Ulrichia manipuloitiin vetämään bassot pois ja pitämään tätä hyvänä ideana. Hetfield on kommentoinut asiaa myöhemmin mm. väittämällä, että Cliff Burton ei olisi ikinä suostunut siihen, että bassot leikataan levyltä pois. Oliko Jason Newstedtillä sanansijaa asiassa? Ja onko Newstedt satanisti? Saiko hän lopulta potkut Metallicasta mahdollisten satanististen tempaustensa vuoksi? En tiedä.

  Kirjassaan "Pantera: 101-prosenttinen totuus" basisti Rex Brown kertoo miten James ja Lars soittivat Panteran pojille uutta ...And Justice For All - levyään. Kun Rex kysyi, missä bassoraidat ovat, he vastasivat, että ei ainakaan levyllä.

  "Meillä on uusi basisti, Jason, ja me halutaan vittuilla sille. Me ei aiota laittaa bassoa ollenkaan tähän", James ja Lars naureskelivat.

  Tarkoitus oli siis ilmeisesti kiusata Jasonia, mutta oliko asia todella niin? Vai oliko Jason, olettaen että hän on satanisti, kenties jättänyt kiusaamatta Jamesia, Larsia ja Kirkiä, ja siksi heidät usutettiin hänen kimppuunsa. James ja Lars tunnetusti jatkoivat Jasonin "heisaamista" vielä tämän jälkeenkin vuosikaudet. Kaiketi Jason pysyi lujana. Vai oliko kenties niin, että Jason teki jotain todella vittumaista Metallican muille jäsenille, ja joku "positiivisesti latautunut entiteetti" kosti sen hänelle? Tähän en usko, koska Justice-levyn pilaaminen sattui varmasti yhtä lailla Jamesiin ja Larsiin, kuin Jasoniin.

  Mieleen tulee Oasiksen alkuperäinen rumpali Tony McCarroll, jota Noel ei voinut sietää. Kaiketi Tony teki hypnoosi-trikin avulla jotain vittumaista Noelille, joka sai kuulla asiasta. Hän ei voinut kuitenkaan ottaa sitä esiin, koska Tony olisi vain torjunut syytökset. Näin ollen Noel päätyi antamaan Tonylle potkut. Se ei ollut oikeastaan hankalaa, sillä Tony suoriutui vain vaivoin Definitely Mayben rumpuraidoista. Bring It On Down jouduttiin ottamaan kymmeniä kertoja uusiksi, ennen kuin päästiin lähellekään. Wonderwall olisi ollut Tonylle sula mahdottomuus.

  Toki Noel oli jo aiemmin kääntynyt Tonya vastaan. Kun Oasiksen jäsenet potkivat lounastauolla palloa, ei kukaan syöttänyt Tonylle. On silti vaikea kuvitella, että Noel olisi poistanut rumpuraidat Definitely Maybelta, ja kun joku olisi kysynyt missä ne ovat, Noel olisi vastannut, että eivät ainakaan levyllä.

  Joka tapauksessa Metallican myöhäisemmistä levyistä myös St. Anger sabotoitiin. Koko levy kuulostaa demolta. Joidenkin mielestä myös Death Magneticin tuotanto on epäonnistunut, mutta itse olen levyyn tyytyväinen, enkä osaa pitää sitä sabotoituna. Epäonnistuneista ratkaisuista voidaan tietenkin aina syyttää satanistista sabotaasia. Kuitenkin, jos äänilevyä äänitetään ja valmistellaan vuoden päivät, on outoa, että sen annetaan epäonnistua amatöörimaisella tavalla.

  Yhtyettä voidaan sabotoida myös imagon kautta. Satanistit manipuloivat Liam Gallagherin avaamaan kauneussalongin. Kuka olisi uskonut, että se tuntui kuitenkin luontevalta? Liam pysyi uskottavana rokkikukkona. Samoin Liam manipuloitiin rumiin vaatteisiin Knebworthin konserteissa.

 

  Satanistisen sabotaasin ja manipulaation suorat vaikutukset ovat yksi asia. Toinen juttu on tehdä tarpeeksi kauheita juttuja ihmisille ja päästä hyötymään siitä elämässään.

  Ei ollut sattumaa, että juuri Alan McGee signasi Oasiksen ja rikastui sen kautta. Hän oli tuonut pöytään menestyksensä mahdollistamat uhrilahjat. Sama pätee Paul Welleriin, joka rikastui Champagne Supernovan kitarasoololla. Tienasi sillä Noelin mukaan yli miljoona puntaa. Omahyväistä ja ahnetta Noelia harmitti kun joku pääsi hyötymään hänen kustannuksellaan. Olihan hän armoitettu nero ja muut pelkkiä siivestäjiä. Noel tiesi itsekin, etteivät McGee ja Weller rikastuneet sattumalta. Hän ei kuitenkaan yleisesti kauhistellut satanistista musiikkibisnestä.

  ”Se on mitä se on”, hän sanoi. ”Ainahan voi ryhtyä tekemään jotain muuta, mutta minä en osaa mitään muuta.”

  Noel oli tyytyväinen laamanniuteensa. Hän sanoi, että hänen kannaltaan on parempi, mikäli yhtyeessä olisi muitakin laamanneja. Hänen kiertuemanagerinsa on silti satanisti, koska siten asiat luistavat paljon paremmin. Oasiksella oli joskus ollut kiertuemanagerina laamanni, eikä silloin oikein mikään ollut toiminut.

  Noel sanoi, ettei ole liittynyt Kerhoon, koska hänen ei ole tarvinnut. Hän oli kuullut, mitä kaikenlaisia juttuja satanistien pitää tehdä, eikä se kuulostanut houkuttelevalta. Noel ei silti sulkenut ovea sille, että hän liittyisi joskus myöhemmin. Olivathan lähes kaikki ihmiset hänen ympärillään kerhossa. Toisaalta sain myös kuulla muutamankin kerran, että Noel ja Liam itse asiassa ovat kerhossa. He eivät vain itse tajua sitä. Mitä se sitten tarkoittikin? Mahtoiko tarkoittaa yhtään mitään.

  Vaikka Noel oli iloinen laamanniudestaan, ei häntä pidetty onnellisena ihmisenä. Provokatiiviseen Noeliin on vuosien varrella kohdistettu valtava määrä satanistista kiusaa ja piinaa. Melkein sama pätee Liamiin. Veljeksiltä on pilattu monta sellaista juttua, joista heidän olisi pitänyt nauttia. Moni konsertti jonka piti olla hieno, olikin pelkkää paskaa. Ja sen huomaa kun katsoo heidän esiintymisiään.

 

 

Kaikki ovat loistavia

 

  Kansainväliset supertähdet halusivat jutella kanssani. He halusivat olla samalla puolella kuin minä, koska tiedettiin että minä olen voittaja. Monille oli tärkeää, että pidän heidän musiikistaan. Daniel Lanois soitteli ja valitti, miksi haukuin Neil Youngia, hänen hyvää ystäväänsä? Mutta en minä Youngia haukkunut. En vain pidä hänen musiikistaan ja hänen äänestään. Lanoisin mielestä minun olisi pitänyt valehdella pitäväni Youngista. En kuulemma ymmärtänyt kuinka tärkeää se on. Enkä ymmärrä kyllä vieläkään. Kuultuaan etten pidä The Smithsistä, Morrissey otti minuun yhteyttä ja halusi tietää onko minulla jotain häntä vastaan? Sanoin, etten erityisemmin pidä hänen äänestään ja sanoituksistaan, mutta muuten The Smiths on ihan ok. Hän otti sen kuin mies. 

  Ihmisille oli uskomattoman tärkeää, että pidän heidän musiikistaan. Tai että en ainakaan hauku sitä. Valitin asiasta Noelille. Sanoin, että minun pitäisi ilmeisesti vain kehua miten loistavia kaikki ovat. Noel sanoi, että se oli sama homma hänellä 1995. Kaikki halusivat että Noel pitää heistä ja heidän tuotoksistaan. Kerhon oraakkelit kun olivat ennustaneet että Noelista tulee todella merkittävä tekijä. Samoinhan minusta ennustettiin. Mutta minun suuruuteni ei tule ilmi ihmiselämässä, vaan vasta sen jälkeen. Kun hallitsen maapalloa tai jotain vastaavaa. Ehkä minusta tulee koko galaksin johtaja. Sitähän ihmiset eivät osaa ajatella. Ihmisten mielestä kaikki tapahtuu ihmiselämässä, muuta ei ole. Vaikka todellisuudessa mitään erityisen merkittävää ei ihmiselämässä voi edes tapahtua. Ei ihmisestä ole mihinkään. Näkeehän sen.

  Mick Jagger kysyi minulta, haluanko vaihtaa paikkoja hänen kanssaan? Hän oli kuullut, että ihailen häntä. En nyt mitenkään erityisemmin, mutta tuolloinhan sanomiseni ja tekemiseni venyteltiin kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Kysyin asiasta Chris O'Neilliltä.

  "Enhän minä osaa Rollareiden kappaleiden sanojakaan, eikä Jagger suomea," sanoin.

  “Ei se haittaa”, Chris naurahti. “Se vaan menee niin, että sinä osaisit mitä Jagger osaa ja toisinpäin. Sitä on vaikea selittää.”

  Tulee vaan mieleen, että onkohan Maroon 5:n laulaja Adam Levine vaihtanut Mick Jaggerin kanssa paikkoja vuoden 2010 tienoilla? Hänhän halusi liikkua kuin Jagger. Ehkä Levine oli Jagger jo tuota laulaessaan. Kaikella kun on tarkoituksensa. Kuten sillä, että Sean Bean kuolee joka elokuvassa. Niin myös Maroon 5:n sanoituksilla.

  Monet minuun yhteyttä ottaneet starat päivittelivät Gallagherin veljeksiä. Kuinka onnekkaita he ovat. Miten pihalla he ovat kaikesta. Ozzy Osbourne kertoi olevansa Noelin kaveri, mutta ettei tiedä mistä Noelin kanssa juttelisi, kun tämä ei ole kerhossa. Samaahan Teemu Selänne sanoi Kimi Räikkösestä. Monien starojen koko elämä pyörii kerho-juttujen ympärillä. Toiset taas pitävät homman minimissä. Slash kertoi, että Axl Rosella kaikki perustuu satanismiin. Omaa kerhotoimintaansa hän vähätteli. Kerroin hänelle ihmetelleeni aikoinaan miten Axl osasi soittaa pianoa.

  "Hän oppi sen hyvin nopeasti", Slash naureskeli.

  Ehkä Axl myös turhautti yleisönsä tarkoituksella, viivytellessään lavalle astumista. Hän imi yleisön mielipahasta saatanallista energiaa itseensä. Mahtoiko hän tulla ajatelleeksi suututtaneensa harva se ilta tuhansia satanisteja, jotka halusivat kostaa hänelle tavalla tai toisella?

  Slash sanoi Noelista, että tämä ei tiedä mitä tekee. Jos tietäisi, pitäisi pienempää suuta. Noel kuitenkin tiesi kerhosta melko paljon. Joka päivä hän kuuli jotain asiaan liittyvää. Hän kertoi yhdestä Oasiksen USA:n kiertueesta, josta hän ei muista yhtään mitään, vaikka ei juonut koko aikana paljoakaan. Ilmeisesti hän oli kuullut jotain, joka oli pyyhittävä hänen mielestään ja samalla lähtivät muutkin muistot. Kun Noel kyseli kerhosta kavereiltaan, tapasivat he sanoa, että on parempi kun et tiedä. Ensinnäkään et kestäisi totuutta, ja toisekseen kun kuulisit juttuja, jouduttaisiin muistisi pyyhkimään joka tapauksessa.

  On epämiellyttävä ajatus, että kuka tahansa satanisti voi trikata sinut puolustuskyvyttömään tilaan. Sinusta saadaan mikä tahansa salaisuus ulos. Kustannuksellasi voidaan tehdä julkeaa pilaa. Kun kysyin asiasta Noelilta, hän sanoi että ei tietenkään pidä asiasta, mutta ainakaan hänen salaisuutensa eivät tule julkisuuteen. Suojellakseen itseään, Noel oli rakentanut ympärilleen kuplan, joka esti ihmisiä häiritsemästä häntä.

  Hän ei silti kyennyt puolustautumaan niiltä satanisteilta, jotka oli jo päästänyt kanssaan tekemisiin. Koska Noel on paha suustaan ja lisäksi ihmisiä avoimesti halveksuva, on monella hänen kanssaan tekemisissä olevalla (joista lähes kaikki Kerhossa) hyvä syy piinata häntä. Päästä ainakin tasoihin.

  Jotkut olivat toki ovelampia. Noel kertoi, miten oli yhtäkkiä ihastunut korviaan myöten joihinkin ihmisiin, kuten Soundtrack of Our Livesin jäseniin. Kuinka joku oli yhtäkkiä hänen mielestään maailman paras tyyppi, jota hän ihaili yli kaiken. Minun kanssani oli kuulemma vähän sama homma. Paitsi että minä vittuilin hänelle takaisin minkä ehdin. Samoin kuin Sofia Coppola, ei Noelkaan osannut tarkasti sanoa, miksi hän niin halusi olla kanssani tekemisissä?

  Noelia pidettiin homona. Itse hän ei myöntänyt olevansa homo. Hän kysyi minulta, olenko minä homo? Olihan hän nähnyt Senegalin miesten raiskausvideon. Vastasin, että en ole. Hän sanoi, ettei se häntä haittaisi, mutta hänen olisi kuitenkin hyvä tietää asiasta. Mediassa Noelin mahdollisella homoseksuaalisuudella ei spekuloida, juurikin samasta syystä miksi kukaan ei muutenkaan mediassa nouse häntä vastaan. Onkin outoa, että Oasiksen musiikkia voidaan sabotoida, mutta Noelista ei kirjoiteta roskajuttuja. Miksi jotain osa-aluetta voidaan sabotoida, mutta jotain toista taas ei? Minkä logiikan mukaan Noelia auttava ufo toimii? Käsittelen aihetta myöhemmin tässä kirjoituksessa. 

  Mitä pidemmälle maailmamme lainalaisuuksia miettii, sitä typerämmiltä ne tuntuvat. Kuin koko juttu olisi yksi iso näytelmä. Tosi tv:tä kehittyneempien lajien viihdykkeeksi. On kaiketi niin, että maapallon elämää kontrolloivat ufot ovat turtuneet omaan kaikkivoipaisuuteensa. Kun kaiken voi aina muuttaa, ei logiikasta tarvi välittää. Tarinan kannalta tärkeä hahmo kuolee ennen aikojaan. Ei se mitään. Kelataan vaan nauhaa taaksepäin. Kyllä se siitä suttaantuu. "Piloille mennyt" aikajana siirretään sitten jonnekin, missä kukaan ei pääse siihen käsiksi.

  Mitä tahansa voi maailmaamme myös lisätä kesken kaiken. Joku ufo keksii uuden hedelmän. Haluaa liittää sen todellisuuteemme. Ja niin yhtäkkiä on aina ollut banaani, jota vielä viime vuonna ei ollut olemassakaan. Kieltämättä se on kaikki hedelmät suunnittelevan ufon onnistuneimpia töitä. Kannettava ja maukas. Banaanista on lisäksi helppo nähdä milloin se on kypsä. Samaa ei voi sanoa esim. meloneista.

  Olen kuullut, että on olemassa aikajana, jossa Dave Mustaine on Metallican kitaristi. Tai itse asiassa tuolla aikajanalla bändi hajosi ...and Justice For All - levyn jälkeen. Siinä todellisuudessa Metallican levyt ovat kuitenkin melko samanlaisia mitä ne nytkin ovat. Joka levyllä on muutama Mustainen sävellys, mutta ne eivät ole yhtä hyviä kuin hänen oman bändinsä Megadethin parhaat. Metallican lead-kitaristina Mustaine ei ikinä kehittynyt yhtä hyväksi laulunkirjoittajaksi kuin Megadethin keulakuvana. 

 

 

Huiput ihmissaastaa

 

  Samoihin aikoihin Bob Dylan yritti auttaa minua musiikkiuran alkuun. Ei hänen tarvinnut kuin vihjaista LCD Soundsystemin James Murphylle että tämä auttaisi minua, ja oitis Murphy kysyi minua basistiksi livebändiinsä. Minulla ei kuitenkaan ollut soittokamoja ja homma kaatui siihen. Olisi pitänyt olla omat kamat USA:ssa.

  Dylan sanoi, ettei minun kannata tehdä yhteistyötä Noel Gallagherin kanssa. Hän inhosi Gallagheria. Ei voinut sietää tämän kukkomaista asennetta.

  ”Se mitä hän sanoi Phil Collinsistakin...” Dylan valitti.

  Dylan paljasti, ettei Oasiksen USA:n valloitus katkennut Liamin temppuihin. Sen sijaan Sonyn pomot kyllästyivät Noelin kukkoiluun ja vaatimuksiin Rolls Royceista aina myytyä miljoonaa levyä kohden jne. Vähän epäilen, oliko asia näin?

  Myös Eric Clapton puolusti Phil Collinsia Noelia haukkuessaan. Soittipa itse Collinskin minulle. Kun haukuin häntä pedofiiliksi, löi hän luurin korvaani. Mutta miksi Dylan ja Clapton puolustivat Collinsia niin hanakasti? Mikä ihmeen pyhä lehmä Collins on? Dylania ja Claptonia vitutti ainakin se, ettei Noel ollut kerhon jäsen. Dylan sanoi, että Noelin pitäisi olla tyytyväinen asemaansa, eikä vittuilla muille. Noelin tyylihän oli haukkua muita artisteja niin vasten kasvoja, kuin lehtienkin sivuilla. Clapton suhtautui minuun herrasmiesmäisesti, mutta valitti miten kanssani oli vaikea tehdä mitään. Minä kun en oikein osannut soittaa. Vähän vain.

  "Ehkä joku Mary Had a Little Lamb voisi juuri onnistua", Clapton sanoi.

  Lopulta Dylan myönsi olevansa homo ja kertoi Claptoninkin olevan sellainen. Kun Oasis nousi maineeseen 1994, iski Dylan silmänsä Noeliin, mutta ei saanut tältä vastakaikua. Dylan olisi halunnut nussia myös minua. Noel on stara, mutta sitä en ymmärrä, miksi kaikkien homojen piti päästä nussimaan minua? Minua on raiskattu pikkupojasta lähtien. Onko persereikäni jotenkin niin ihanan poimuinen vai mistä asiassa on kyse? Haluaisin kyllä tietää. Toki myös monet naiset halusivat kanssani sänkyyn, mutta se ei minua haitannut. Fakta on kuitenkin se, että satanisti-homot ovat raiskanneet minut moneen otteeseen ja sama pätee Noeliin. Dylan haukkui Gallagheria myös riistäjäksi, koska tämä ei halua muusikoiden saavan tekijänoikeuskorvauksia, vaan pakottaa heidät luovuttamaan kaikki oikeudet Gallagherille itselleen.

  ”Pitäähän muusikoidenkin jollain elää”, Dylan kirosi.

  Dylania vitutti myös Oasiksen konstailematon mentaliteetti. Hänen mielestään artistien piti olla piirustusta harrastavia herkkiä laiheliineja. No, sellainenhan Noel oikeastaan onkin. Ei, ei, Noel on pelkkää paskaa, Dylan viestitti. Kusipäinen Noel oli minunkin mielestäni, mutta niin oli Dylankin. Ja kaikki muut Miasta lähtien. Pelkkää saastaa.

  Juuri sitä itseään viihdemaailman huipulla vuodesta toiseen pysyvät ovat - ihmissaastaa. Yhden levyn voi tehdä muuttumatta hirviöksi, mutta siihen se jää. Ala tarvitsee uusia kasvoja ja tähdenlentoja, joten niin sanotuksi yhden hitin ihmeeksi saattaa päästä hyvällä tuurilla. Jatkuva suosio vaatii uhrauksia. Pitää tehdä vaikeuksista voimaa, kuten Elastinen räppää. Mutta ei omista, vaan muiden vaikeuksista.

  Mitä mukavampi maine staralla on, sitä vittumaisempi tulee hänen olla pysyäkseen tilanteen herrana. Paul McCartney tunnetaan sympaattisena kasvissyöjänä, mutta kulissien takana hän kiduttaa avuttomia uhrejaan minkä ehtii. Minulle "Macca" pahoitteli, että Oasis oli valinnut coveroitavakseen Beatlesin katalogista kappaleen You Gotta Hide Your Love Away, joka ei etenkään Beatlesin asteikolla ole mikään erityinen laulu. Tietenkin Noel oltiin manipuloitu tähän päätökseen. Joku satanisti vittuili Noelille, jonka tiesi armottomaksi Beatle-faniksi. Taitavasti toteutettua manipulaatiota ei itse tajua, joten sitä on vaikea tunnistaa ja myöntää.

  Noel kertoi kuitenkin olevansa ainoa ihminen, jonka mielestä "Hide Your Love" oli hyvä valinta. Yleensähän Beatlesia levylle coveroivat bändit valitsevat yhden biisin, johon sitten joko annetaan lupa tai ei. Oasis on kyllä coveroinut Beatlesia enemmänkin. Macca kysyi innoissaan minultakin, minkä Beatlesin kappaleen haluaisin versioida. Tuleva supertähteyteni kun oli tähtiin kirjoitettu. Got To Get You Into My Life oli valintani.

  "Arvasin", Macca naurahti. En vieläkään tiedä mistä hän sen muka arvasi?

  Macca oli ystävällinen minua kohtaan. Sanoin, etten oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä oikeastaan minkään asian suhteen. En muista, mitä hän sanoi siihen. Hän kertoi ettei erityisemmin pidä Noelista. Mutta eihän Noelista pidä kukaan muukaan. Edes hänen parhaat ystävänsä eivät pidä hänestä.

 

  Kun minulta kysyttiin suomalaisesta musiikista, mainitsin Esa Pulliaisen suosikkikitaristikseni. Hänestä oltiin kyllä kiinnostuneita – ainakin Clapton oli – mutta ongelmaksi muodostuivat Pulliaisen rumat vaatteet ja olematon kielitaito. Maailmantähdet eivät ymmärtäneet Pulliaista niin hyvin, että olisivat antaneet hänelle kiistattoman arvon. Oli muuttujia. Pulliainen ei valittanut, mutta ihmetteli mitä vikaa hänen vaatteissaan oli? Jotain Adidaksen marketti t-paitoja hän käytti. Kai se on niin, että jos olet tuntematon kasvo Suomesta, ei ole varaa poiketa muotoseikoista. Toisaalta James Hetfield arvosteli Volbeatin solistia Michael Poulsenia . koska tällä oli aina juuri oikeanlainen t-paita päällä, sanoi juuri oikeat asiat, nauroi oikeissa paikoissa ja niin edelleen. Hetfield vertasi Poulsenia Dave Mustaineen, joka kuljeskelee ympäriinsä sonnustautuneena kylpytakkiin ja verkkareihin, solvaten jokaista vastaantulijaa. 

  Joe Bonamassa valitti, miten legendat sanoivat hänelle, että hän on väärän näköinen. Onhan se karua. Derek Trucksille sanottiin, että ei se nyt ihan näin mene, että sinä olet kaikkien legendojen kaveri tuosta vaan. Mutta minulle se olisi onnistunut. Ei minustakaan pidetty varauksettomasti. Olin ajoittain vittumainen. En tarpeeksi osaava. En tarpeeksi nöyrä, tarpeeksi omistautunut. Mutta olin mitä olin, ja se tuntui riittävän. Koska niin oli ennustettu. Samasta syystähän minua kytätään 24/7 vielä tätä nykyäkin. Koska on ennustettu.

  Harva saatananpalvoja näkee ennustusten taakse. He vain ottavat niistä vaarin ja kokevat pääsevänsä pöytään jo ennen kuin sitä on ehditty kattamaankaan. Näkevänsä koko tarinan. Bandwagonismihan on kirosana. Pitää olla rattailla jo ennen hypeä. Ja jos se kerran on mahdollista niin miksei? Jos minusta kerran oli tuleva supertähti, niin olkoon sitten niin. Otetaan hänet sellaisena kuin hän on. Olinhan kuitenkin kohtelias, ainakin yleensä. 

  Yrittäessään auttaa minua Bob Dylan soitti myös Lee Maversille. Hänen mielestään Mavers oli hieman yksioikoinen kaduntallaaja. Dylan ei pitänyt The La's:in kappaleita mitenkään erikoisina. Hän oli kuitenkin ilmeisesti päättänyt pitää minusta. Tai yritti ainakin. No, olinhan minäkin toki häntä kohtaan ystävällinen. Hän antoi myös ymmärtää, että auttoi minua vastapalvelukseksi. Järjestinhän hänelle hänen koko kataloginsa tekijänoikeudet. Vaikka se ei hänen mukaansa ollutkaan minun ansiotani, vaan toimin pelkkänä välikätenä. Toisaalta hänelle oltiin hänen mukaansa kerrottu, että auttamalla minua hän säästyisi paljolta murheelta.

  Kuten Gallagheria, Dylan vieroksui myös Lee Maversia ainakin siitä syystä, että tämä ei ollut satanisti. Tai oli kerhossa, mutta ei käyttänyt sitä hyödykseen. En tiedä, mitä hän Maversille sanoi, mutta pian tämä pyysi minua The La's – yhtyeen kitaristiksi. Yhtäkkiä Maversista tuntuikin hyvältä idealta laittaa vanha bändi pystyyn.

  Mavers on mielenkiintoinen tyyppi kaikessa ehdottomuudessaan. Hän ei ollut halunnut ottaa osaa Kerhon aktiviteetteihin, ja oli siksi vetäytynyt alalta. Myös Mavers oli aikanaan ”sattumalta” törmännyt kuuluisuuksiin. Mavers kertoi miten hän oli mennyt New Yorkissa baariin, ja pian tiskille hänen viereensä oli istunut Robert Plant. Toisin kuin minä, hän oli miettinyt asiaa.

  Itsehän törmäsin neljän päivän loman aikana Riiassa mm. Metallicaan ja Arcade Fireen. Lontoon matkalla Kula Shakeriin, Guy Ritchieen, Sofia Coppolaan, Scarlett Johanssoniin ja Bill Murrayhun. Liverpoolissa törmäsin itseensä Maversiin ja soittelimme kitaraa pubissa. Newcastlessa AC/DC:n Brian Johnson yritti saada minua mukaansa homobileisiinsä raiskattavaksi. Bob Dylaniin olen törmännyt kaksi kertaa. Voi olla että olen tavannut monta muutakin staraa, jos vain muistaisin tapahtumia tarkemmin. Minulle ei ole tullut mieleenkään, että siinä olisi jotain outoa. Onhan maailma täynnä kuuluisia ihmisiä.

  Mavers ei halunnut Kerhoon. Hän kyllä oli siinä, mutta ei suostunut toimittamaan vaadittavia uhreja. Kyllä hänkin varmasti jotain teki. Mutta ilmeisesti niin vähän kuin mahdollista. Kysyin, eikö hän halunnut kiertää maailmaa ja tehdä levyjä? Hän sanoi, että maapallo tuli oikeastaan kierrettyä jo. Musiikkia hän olisi voinut tehdä, mutta jotenkin kaikki oli liian vaivalloista. Musiikkibisnes pelkkää saatanallista teatteria. Lontoo kaupunki täynnä örkkejä ja sadistisia kusipäitä. Kun hän ei halunnut "pelata peliä", oltiin hänelle sanottu, että hän saa olla rauhassa, jos pitää matalaa profiilia ja muuttaa pois Lontoosta. Niinpä hän oli katsonut parhaaksi viettää rauhallista perhe-elämää kotimaisemissaan Liverpoolissa. Lontoota hän ei jäänyt kaipaamaan. Rojaltit lähinnä There She Goes – kappaleesta riittivät elämiseen.

  Noel oli ihastunut Lee Maversiin. Menestyksensä kautta Noel oli päässyt tapaamaan kaikki sankarinsa Maradonasta McCartney'yn. Paitsi Maversin. Tai olivat he olleet samoissa juhlissa joskus kun Oasista ei ollut vielä edes olemassa. Mavers oli vältellyt Noelia, johon käänteinen psykologia todella toimi. Tulihan minustakin Noelille vähäksi aikaa pakkomielle, kun annoin ymmärtää, etten ollutkaan kiinnostunut hänen tarjoamastaan pestistä. Mavers oli Noelille jotain saavuttamatonta. Noel pääsi Phil Collinsin ja Michael Hutchensen ihon alle, mutta Maversin kanssa oli toisin. Anti-satanisteina he olivat molemmat pop-musiikin outoja lintuja. Mavers kertoi Gallagherin olleen nuorempana ns. ruma ankanpoikanen. Kukaan ei olisi ikinä arvannut, että hänestä tulee tähti. Mavers oli varmaankin kateellinen Gallagherin asemasta ja saavutuksista. Tai ainakin tämän rahoista. 

  Samaan tapaan kuin minuakin, yritti Gallagher saada Maversin kirjoittamaan levytyssopimuksen omalle levy-yhtiölleen. Noel paloi halusta saada Maversista uutta musiikkia ulos. Ilman nimeä paperissa se ei onnistuisi kuitenkaan. Mavers tekisi ehkä jotain ja vetäytyisi sitten.

  ”Tajuatko kuinka iso juttu tämä on?” Noel paasasi minulle.

  Hän ei halunnut minua osaksi Maversin projektia. Minä olin – jos jotain – osa hänen projektiaan. Samalla tavalla hän suuttui, kun minulla synkkasi hyvin Mark Coylen kanssa, joka on hänen parhaita ystäviään. Muut eivät saa olla Coylen kavereita, vaan tämän pitää kunnon homeboyn tavoin odottaa kun Noel saapuu retkiltään.

  Samalla tavoin kuin Laura Friman yritti saada Noelin hyljeksimään minua, yritti Noel puolestaan saada Maversin hyljeksimään minua. Noel selitti Maversille miten minä olin – niin mitä minä olinkaan? Jotain negatiivista joka tapauksessa. Noel lähetti hänelle senegalilaisten raiskausvideon. Mavers sanoi minulle, ettei aio katsoa videota. Noel oli pyytänyt häntä olemaan kertomatta asiasta minulle mitään, mutta Mavers ei ollut hänelle uskollinen. Noel oli kuin turkulainen rumpali Jussi Rantanen, joka panetteli ihmisiä ja pyysi sitten olemaan kertomatta, että hän on sanonut mitään.

  Lopulta Mavers ei halunnut tehdä levyä Noelin levymerkille eikä muuallekaan. Haukuin Noelin, joka vastasi sanomalla, että voisin unohtaa levytyssopimuksen ja paikan hänen bändissään. Tuskin Maverskaan olisi halunnut minua yhtyeeseensä. Ei häntä kiinnostanut koko juttu.

  Ennen tapahtumien kärjistymistä Noel kertoi, että uudet bändit eivät oikein halunneet hänen Sour Mash -levymerkilleen. Eivätkä ihmiset olleet kiinnostuneita yhtyeistä, jotka levyttivät hänen merkilleen. Ehkä hänen signaamansa yhtyeet eivät olleet ihmisten mielestä hyviä. Tai ehkä syynä oli hänen maineensa ja Oasiksen sijainti trendien kierrossa melko alhaalla. Oasiksesta tuli 1997 yhtäkkiä epämuodikas yhtye ja sitä se oli yhä 2010.

  Lee Mavers ei halunnut olla osa Noelin maailmaa. Noelin palkollinen. Mavers ei halunnut, että Noel sanelee hänelle mitä tehdä. Pakottaa hänet allekirjoittamaan vaitiolosopimuksen. Omistaa hänet. Noel oli tottunut siihen, että ihmiset tanssivat hänen pillinsä mukaan. Jos eivät tanssi, ei heillä ole sijaa hänen kuplansa sisällä.

  Ehkä Mavers myös ajatteli, ettei maksa vaivaa lähteä toista kertaa musiikkibisnekseen. Jos hän ei edellisellä kerralla saanut taltioitua haluamaansa soundia, miten hän sen nyt tekisi? Eikä soundi ollut lähellekään isoin ongelma. Tai ehkä Mavers tapaili kitarallaan vanhoja keskeneräisiä kappaleitaan ja totesi, ettei laadukas materiaali synny tuosta vaan. Varmasti joku ufo olisi mielellään tehnyt Maversille kappaleita, käyttänyt tätä kanavanaan, mutta Maversin olisi pitänyt ensin heittäytyä projektiin pää edellä. Apu kun tulee niille, jotka yrittävät uida omin voimin. Ei niille, jotka odottavat että joku ripustaisi kellukkeet käsivarsiin.

 

 

Kavala Noel

 

  Noel oppi ilmeisesti Alan McGeeltä, että asioista kannattaa tehdä viralliset sopimukset. Tony McCarroll ei voinut kirjassaan Oasis – The Truth (2010) kertoa mitä halusi, koska vaitiolosopimus velvoitti häntä. Noelin lakimiehet poistivat Tonyn kirjasta hänen allekirjoittamiaan sopimuksia koskevat osiot. Yksi vaitiolosopimuksen pykälistä on se, ettei koko sopimuksesta saa puhua.

  Tony teki siis tavallaan saman virheen kahdesti: Allekirjoitti ensin 1993 huonon levytyssopimuksen ja myöhemmin 1999 möi oikeutensa kaikkeen Oasiksen kanssa levyttämäänsä, saadessaan kompensaatiota Some Might Say:sta. Sitä en tiedä, oliko Noelin kuuluisa vaitiolopykälä jo siinä levytyssopimuksessa, jonka Tony allekirjoitti 1993. Joka tapauksessa tuo sopimus ei ollut sama kuin se luonnos jonka Tony oli aiemmin lukenut. Noelin kanssa sopimuksia tekevän pitääkin käydä koko sopimus läpi vielä hetkeä ennen allekirjoitusta. Ja sittenkin vielä vahtia, ettei joku vaihda dokumentteja keskenään, kuten James Bond vaihtoi Fabergen munan kopioon Octopussy-elokuvassa. 

  Sama päti Real Peoplen Chris Griffithsiin, jolle Noel joutui kompensoimaan rahallisesti Rockin' Chair ja Don't Go Away - biiseihin varastamistaan ideoista. Griffiths olisi halunnut nimensä esille, mutta siihen Noel ei suostunut. Virallisesti Noel kirjoitti laulut yksin. Ottaessaan vastaan rahaa Griffiths joutui myös allekirjoittamaan vaitiolosopimuksen, joka esti häntä puhumasta itse sopimuksen sisällöstä. Siksi hän kommentoi myöhemmin, ettei omien sanojensa mukaan edes tiennyt mitä oli allekirjoittanut. 

  Columbia oli olemassa intstrumentaalijamina jo ennen Noelia. Boneheadin “sävellyksenä”, johon Liam ja Chris Griffits kirjoittivat studiossa sanat. Owen Morris tuotti sen siksi mitä se on. Noel soitti leadit. Ehkä Noel halusi kaikki creditit itselleen, koska haluaa kontrolloida Oasiksen musiikin julkaisua. Ehkä Alan McGee opetti hänelle, että on tärkeää etteivät oikeudet kappaleisiin hajaannu. Kun ne ovat yhdellä ihmisellä, ei tarvitse kysellä lupia joka asiaan. Totta on ainakin se, että Noel on varas. Hän varastaa kaiken minkä voi. Melodiat, sanoitukset, kappaleiden nimet... Hän yritti jopa varastaa Norman “Fatboy Slim” Cookilta albumin nimen Right Here, Right Now, mutta ei lopulta uskaltanut, kun Cook uhkaili häntä.

  Definitely Maybe - The DVD (2004) - dokumentissa Chris Griffithsin ja hänen veljensä ja bändikaverinsa Tonyn haastattelut oli leikattu siten, ettei totuus Columbian syntyvaiheista päässyt julki. Samoin Oasis: Supersonic (2016) dokumentti on Noelin propagandaa. Ääneen ovat päässeet vain Noelin kertomusta puoltavat tahot. Noelille ja koko Oasikselle olisi tehnyt hyvää myös bändin sisältä tuleva kritiikki, mutta muut bändiläiset eivät ole uskaltaneet kritisoida Noelia, koska hän lisäsi bändin 1993 allekirjoittamaan levytyssopimukseen pykälän, jonka nojalla hän voi irtisanoa kenet tahansa bändin jäsenistä. McCarrollin potkujen jälkeen oli parempi vain pitää turpa kiinni ja niellä kunniansa.

  Diktaattorin asema teki Noelista myös hölmöläisen. Definitely Maybe -dokumentissa hän korostaa väkinäisesti paheellista imagoaan, osoitellen auton takapenkiltä vanhoja kotikulmiaan Manchesterissa, kerraten miten “tuolla ja tuolla otimme huumeita”. Oasiksen menestyksen alkuvuosina Noel oli usein hukassa, kun hän ei tiennyt esiintyäkö samanlaisena sekoilevana puupäänä kuin Liam, vai olla vakavampi isoveli? 

 

  Noelilla on pakkomielle kusettamisesta. Hän on oppinut sen varmaankin isältään Tommylta, joka tunnettiin “hyvänä tyyppinä”, joka opetti pojilleen kusipäisyyttä. Mutta koska Tommy käytti Noelia myös hyväkseen, ei Noel voinut pitää hänestä. Noel oppi kuitenkin jo nuorena, että maailma on paska paikka, missä pärjätäkseen pitää mieluummin ottaa kuin antaa. Sitä joko käyttää muita hyväkseen, tai tulee itse hyväksikäytetyksi. Mitä jää siihen väliin, ei ole realismia. Jos joku onkin hyveellinen ja oikeamielinen, ei hänelle ole paikkaa tai suurta merkitystä tässä maailmassa.

  Noel tajusi myös, että musiikkibisnes on peli ja rock n' roll osa tätä peliä, jossa lehdistö ja muu media näyttelevät suurta roolia. Totuudella ei ole niin väliä, kunhan tarina on mielenkiintoinen. Tarinat myyvät lehtiä ja lehdet myyvät levyjä. Kun haukuin Noelille Q-lehteä, hän sanoi, että minun ei kannata sanoa mitään tuollaista. Q on iso tekijä, jota pitää osata miellyttää. Ei lehtiä saa haukkua. Yksittäisiä kirjoittajia voi haukkua.

  Muista muusikoista Noel on tavannut haukkua niitä, jotka eivät sano hänelle mitään takaisin. Ja jostain syystä harva sanoo. Moni on ilmeisesti tyytynyt kostamaan Noelin vittuilut satanismin kautta. Laittanut Noelin kärsimään. Noelilla oli kyllä laamanninakin jokin käsitys asiasta, mutta en usko hänen tajunneen ennen liittymistään Kerhoon, miten helppo häntä on ollut piinata. Ja miten häntä ovat piinanneet suurin piirtein kaikki, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä olleet. Tavallaan se on ollut kuitenkin Noelin etu. Kun ihmiset ovat tyytyneet kostamaan hänelle satanismin kautta, on hänen hetteikköiselle maaperälle rakennettu imagonsa pysynyt koskemattomana. 

 

 

 

Mesenaattina

 

  Kuten olen muissa kirjoituksissani kertonut, pääsin 2010 jakamaan satoja miljoonia euroja rahaa muusikoille ja muille taiteilijoille. Minut oli määrä tappaa, koska tiesin liikaa. Chris O'Neill ehdotti että voisin toimia mesenaattina, kun mitään muuta en ollut onnistunut elämässäni saavuttamaan.

  Kuten suomalaisille rokkareille, jaoin rahaa myös ulkomaille. Fanittamani brittipop-bändit saivat osansa. Vähemmän rahaa kauttani kulkeutui USA:han, jos ei lasketa Bob Dylanin katalogin ostamista ja lahjoittamista miehelle itselleen. Jotkut eivät halunneetkaan rahaa. Fugazin Ian McKaye soitti kertoakseen, ettei halua minulta mitään. Hän oli toki rikastunut osakekaupoilla jo muutenkin, eikä ollut pikkurahan puutteessa.

  Brittiläisistä bändeistä mm. The Bluetones, Gomez, Primal Scream ja Asian Dub Foundation saivat kaikki vähintään kaksi miljoonaa puntaa puhtaana käteen per yhtyeen jäsen. Happy Mondaysin Shaun Ryder sai neljä miljoonaa, koska hän oli ollut osa kahta suosikkiani, Happy Mondaysia ja Black Grapea. Myöhemmin kun en enää ollut satanisti, alkoi Ryder piinaamaan minua jostain joutavasta syystä. Olin kuvaillut hänen musiikkiaan karnevalistiseksi, mikä häiritsi häntä. Se oli tietenkin vain tekosyy. Ryderille sanottiin, että joko piinaat sitä tai kärsit itse. Ne jotka eivät suostuneet piinamaan minua, saivat itse kärsiä kuukauden tai kaksi, minkä jälkeen heidät jätettiin rauhaan.

  Saatuaan rahaa Asian Dub Foundationin (ADF) jäsen (jonka nimeä en muista) piti vielä juttujani hauskana. Kun imitoin Rebel Warrior - kappaleen alun Bidrohi-runon lausuntaa, hän laittoi runon levylle lausuneen tyypin soittamaan minulle. Arvatenkin tämänkin piti saada rahaa. Ja miksikäs ei. Esittelin ADF:n musiikkia myös Hollywoodin ihmisille ja yritin auttaa heitä silläkin tavoin. Kun kuitenkin erosin kerhosta, tämä sama bändin jäsen soitti minulle kertoakseen miten aikoo kostaa minulle sen, että vitsailin Bidrohi-runon kustannuksella. Ehkä hänelle oltiin ennustettu, että tulen pilaamaan hänen elämänsä ja hän halusi kostaa etukäteen. Ennustus tiesi, että hän ei voisi ylittää itseään ja jättää toteuttamatta kusipäistä luontoaan. Niinhän se useasti meni. Tulenhan vielä kostamaan ne vääryydet joita jouduin kohtaamaan, koska kostamiseni oli ennustettu etukäteen. Tämä on vain yksi syy olla ikinä syntymättä Maa-planeetalle. Täällä ei yksinkertaisesti pääse eteenpäin olematta persereikä, eikä sen jälkeen pääse pois, kun joutuu pyykkaamaan karmaansa ikuisuuksiin. Paras vaihtoehto päästä täältä pois on syntyä, elää ja kuolla köyhänä luuserina.

  Noel Gallagherin kehoituksesta annoin pari miljoonaa puntaa John Lydonille. Hän on iso stara, joka ei ollut ikinä päässyt rikastumaan. Chris O'Neill kertoi, miten Lydonille naureskeltiin, kun tämä veti kerho-tapaamisissa raakaa lihaa kaksin käsin kitusiinsa. Minulle Lydon kertoi ihmetelleensä, että eikö hän ikinä rikastu, vaikka hoitaa palvontamenot aivan viimeisen päälle? No, tapahtuihan se viimein.

  Moni soitteli ja teki tuttavuutta päästäkseen nauttimaan jakamastani rahasta. Primal Screamin Bobby Gillespie kyseli minulta ummet ja lammet, kunnes tajusin ettei hän minun mielipiteistäni ole kiinnostunut vaan rahasta. Toki annoin Primal Screamille rahaa. Noel Gallagher ja muut varoittivat Gillespiestä. Hän on kuulemma aivan erityisen kusipäinen saatananpalvoja. Ihan asialliselta hän minun mielestäni vaikutti. Sofia Coppolakin tuhahteli Primal Screamille. Miten bändi onnistuikin levy toisensa jälkeen niin hienosti. Se epäilytti häntä. Mutta kusipäitä ne kaikki ovat. Tom Waits esimerkiksi kertoi halunneensa varmistaa, ettei suomalaisesta Dirty Fingernails - yhtyeestä tule ikinä mitään, kun oli kuullut heidän sanaleikkineen hänen nimellään laulussaan. En muista myönsinkö Waitsille rahalahjoituksen. Tai Noel Gallagherille. 

  Joidenkin kohdalla onnen onginta ei tärpännyt. Minua ei esimerkiksi huvittanut antaa rahaa Kasabian-yhtyeelle, koska he olivat vain vähän aikaa sitten haukkuneet minut pataluhaksi ja sanoneet, etteivät halua olla kanssani missään tekemisissä. Nyt laulaja Tom Meighan tivasi puhelimessa, enkö voisi muuttaa mieltäni?

  "Kun sillä ei ole mitään merkitystä sinulle."

  Olisiko hän itse antanut minulle viittä euroakaan, jos olisin sitä häneltä pyytänyt? Tuskin. Mutta ymmärtäähän sen, että ihmisiä kiihottaa saada paljon rahaa. Kyllä asia on silti niin, että koko rahanjako meni pilalle siinä vaiheessa, kun annoin suosikkiartistieni ja muiden päättää puolestani, kuka saisi rahaa. Se oli yllyke kenelle tahansa pyytää minulta lahjoitusta. Se meni liian pitkälle. Varmaankin moni vielä diilasi stipendin provisiolla haluamaansa suuntaan. Ja varmaan moni jätti maksamatta lupaamansa provikan. Moni on varmasti valmis lyömään välit poikki parhaan kaverinsa kanssa kymppitonnista. Useinhan ihmiset inhoavat toisiaan, ja ovat tekemisissä toistensa kanssa vain tottumuksesta. Olisikin ehkä pitänyt pysytellä siinä, että jaan rahaa vain suosikeilleni. Mutta jos haluan heille tehdä palveluksen, niin eihän se ole mukavaa, että saat itse rahaa, mutta parhaat kaverisi ovat yhä köyhiä. Silloinhan sinun pitää tarjota heille. Ja he kadehtivat rahojasi.

  Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että yhä tänäkin päivänä ihmisten pitäisi päästä hyötymään minusta. Ikään kuin olisin jonkinlainen hyödyke. Sitä pidetään normina, että annan jotain kaikille. En ole saanut postejani kesän 2010 jälkeen, mutta olen varma, että minulle lähetetään yhä rahankerjuukirjeitä joka viikko. 2010 pääsin avaamaan vain yhden kerjuukirjeen, ennen kuin ympärilleni rakennettiin nopeasti kupla, joka on pitänyt tähän päivään saakka. Ensin postini varasti naapurissani toiminut satanisti ja sittemmin homma on hoidettu postin toimesta. Tekeekö sen posteljooni vai tapahtuuko manööveri postin tiloissa, sitä en tiedä. Ehkä vielä joku päivä pääsen jyvälle tästä juonesta. 

  Joka tapauksessa myönsin stipendit myös Stone Rosesin jäsenille. Olin yhteydessä John Squireen, joka ei toisaalta olisi rahaa enempää tarvinnut. Hän kertoi lahjoittavansa stipendin jollekin säätiölle. Myöhemmin joku sanoi, että tuo säätiö oli hänen itsensä hallussa. Miksi toimia näin? Varmaankin joku verotuksellinen juttu, vaikka myöntämistäni stipendeistä oli kyllä verot maksettu. 

  Tulin Squiren kanssa juttuun, Ian Brownin kanssa en. Mutta kuten arvata saattaa, oli minun ansiotani, että Stone Roses palasi yhteen. Squire oli aikoinaan kyllästynyt Brownin juttuihin ja ennen kaikkea hänen epävireiseen laulantaansa. Nyt Brown osui nuotteihin. Ilmassa oli taikaa. Neuvoin häntä säätämään omiin kuulokkeisiinsa sopivan muhkean tilakaiun äänelleen. Reverb tukisi hänen ohdakkeista matkaansa kohti oikeita nuotteja. Laulu tulisi kuitenkin PA:sta ulos kuivana. Tai jos nyt ei ihan kuivana, niin ei minään gregoriaanisten munkkien iltahymninäkään.

  Myönnän auliisti, etten tiedä tästäkään asiasta yhtään mitään. Silti neuvoni avittivat Brownia. Samaa oltiin kyllä yritetty aikaisemminkin, mutta tuloksetta. En kuitenkaan usko taian kantaneen enää Stone Rosesin maailmankiertueelle saakka. Jotta Brownin laulu pysyi siedettävänä, joutui John Squire luultavasti toimittamaan uhrauksia. Joku viaton piruparka sai taas kärsiä. Brown itse sulkee silmät ongelmiltaan.

 

 

Kvaliteetit

 

  Elokuvaohjaaja Shane Meadows oli innoissaan kun Stone Roses palasi yhteen. Hänkin olisi halunnut kovasti tavata minut ja tutustua. Olihan minusta tulossa Noel Gallagherin kitaristi ja Meadows oli myös kova Oasis-fani. Hänestä tuntui todella oudolta, että olin suomalainen. Hän sanoi, että jos olisin hollantilainen, se olisi itse asiassa piristävää. Ruotsalainenkin menisi jotenkin. Mutta suomalainen. Se oli hänen mukaansa sama kuin olisi polski, tsekki, tai joku bulgarialainen. Ei kuulosta rock-tähdeltä tai muutenkaan coolilta.

  Myös Noel tunnettiin patrioottina ja Oasis hyvin englantilaisena yhtyeenä. Noel kertoi tosin tulleensa kansallismieliseksi vasta Oasiksen menestyksen myötä. Kaiketi joku oli hänestä sellaisen manipuloinut. Meadowsille oli itsestäänselvää, että Noel tekisi yhteistyötä toisten brittien kanssa. Sain kuulla, että joku voi muuttaa Britanniaan ja asua siellä koko elämänsä, mutta hän ei silti mene britistä. Kun taas Amerikassa tuollaisella ei ole väliä. Saman tien kun saat kansalaisuuden, olet amerikkalainen. Eikä sitäkään oikeastaan tarvitse olla, jos tyytyy tiskaushommiin.

  Ehkä se sitten on niin. Sanoin Meadowsille, etten mitenkään erityisesti halunnut Britanniaan. Olin jo käynyt siellä. Amerikkaan olisin halunnutkin, mutta en sinnekään minään epätoivoisena tyhjätaskuna.

  Myös nimeni aiheutti Meadowsissa kuten Gallagherissakin mielipahaa. Onhan se ulkomaalaiselle melko vaikea lausuttava uo-päätteineen. Noelin mielestä minun piti harkita taiteilijanimeä. Mutta sellainen pitäisi ottaa jo nuorena. Ja mielellään joku vakavahenkinen, että sitä jaksaa käyttää vielä senkin jälkeen kun vitsi on vanhentunut.

  Noelia arvelutti myös ulkoasuni. Enhän näytä rokkarilta. Siitä hän ei ollut kuitenkaan niinkään huolissaan. Jos habitukseni olisi jotain hirveää, voisin kääntyä - minun pitäisi kääntyä - hänen tuntemansa stylistin puoleen.

  Myöskään englanninkielentaitoni ei ole kovin hyvä. Teen paljon kielioppivirheitä, joten kuulostan kaiketi joltain turvapaikkaa kärkkyvältä pizzan paistajalta. Noel ei kuitenkaan sanonut, ettei voisi tehdä yhteistyötä ulkomaalaisten kanssa. Englantia heikosti osaavilta puuttuu kuitenkin sellainen luontevuus, jonka hän koki välttämättömäksi. Hän ei halua olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät pysty luontevasti puolustautumaan ja kantamaan itseään erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Se on vähän sama kuin miksi monet eivät halua olla tekemisissä vammaisten kanssa. Pelätään että se tarttuu. Että seura leimaa. Että joutuu henkilökohtaiseksi avustajaksi.

  Hän kritisoi myös vahvasti englantia toisena kielenä puhuvien sanoituksia, jotka nekään eivät olleet luontevia. Kuinka niistä huomasi, ettei asialla ollut ollut englanninkielinen. Natiivien puhe kun on yleensä fraasien ja sanontojen sävyttämää. Itse paljon sanontoja sanoituksissaan viljelevä Noel sanoi toisaalta myös, että häntä ärsyttää jos ulkomaalainen laulaa esim. heart on the sleeve. Sekään ei ole hyvä. Ymmärrän kyllä, että rock-musiikissa eron hyvien ja huonojen bändien välillä tekevät pienet nyanssit. Irtonaisuus ja luontevuus. Mutta missä vaiheessa niiden tavoitteleminen kääntyy itseään vastaan? Rockissa tärkeää on myös ajoitus. Pitää osua oikeaan saumaan. Jos haistelee trendejä, on tuomittu hiihtämään toisten perässä.

  Kyllä Noelin kanssa tuli juttuun. Hänellä on huumorintajua. Itseäni en luonnehtisi luontevaksi tai sosiaalisesti näppäräksi ihmiseksi. Saatan olla ihan mitä vaan päivästä riippuen. Noel epäili kykyäni selviytyä haastavissa tilanteissa. Eniten Noelia minun suhteeni arvelutti kuitenkin se valtava postin määrä, jota hän vuokseni sai. Samoin kuin Sofia Coppolaa, pommitettiin myös Noelia anonyymeillä kirjeillä, joissa minua paneteltiin mitä moninaisimmin tavoin. Laura Friman ei siis ollut ainoa kirjemaakari. Mistä kirjeet tulivat? Suomesta. Kuka oli niiden takana? Ehkäpä suomenruotsalaiset satanistit ja heidän lakeijansa. Tai sitten se helsinkiläinen mainosmies, joka oli vainonnut minua jo 1990-luvun lopulta. Ja hänen kauttaan Sampo Axelsson, Leo Karhunen ja kumppanit.

  Noel olisi kaikesta huolimatta halunnut kanssani yhteistyöhön, koska oli kuullut sen hyödyttävän häntä itseään. Joku johon hän luotti oli hänelle näin kertonut. Kukaan ei tosin tiennyt millä tavalla. Itse olisin mieluummin ottanut rahat siitä yhdestä riffistä, kuin tehnyt yhteistyötä hänen kanssaan. En pitänyt hänen tavastaan laittaa ihmiset allekirjoittamaan oikeuksiaan pois. En oikeastaan pitänyt hänestä muutenkaan. Lopulta olisin itsekin halunnut vain hyötyä hänestä.

  Kun Noel kuuli, että minusta tulee upporikas, hän sanoi, että ehkä minun pitäisi antaa musiikin vaan olla. Voisin sijoittaa tai vaikuttaa elokuvamaailmassa. Hän halusi kuitenkin tehdä jotain yhdessä. Hän sanoi, ettei uskonut minun saavan surmani. Enteet eivät olleet sellaiset. Hän oli kuullut luotettavilta tahoilta, että olisin kuvioissa vielä pitkään. Suunnittelimme avaavamme ravintolan Lontooseen. Noelin mielestä piti olla joku yhteinen projekti. Lee Mavers sanoi, ettei minun kannata avata ravintolaa Lontoossa eikä muuallakaan. Etenkään jos en itse asu Englannissa. Enhän muutenkaan tiedä mitään ravintolabisneksestä, eikä se kuitenkaan minua edes kiinnosta. Niin kun ei kiinnostakaan. Eipä Noeliakaan ravintolayrittäjyys kiinnostanut. Ei tainnut kiinnostaa Liamiakaan, mutta olisi hän silti ollut siinä mukana. Kuten moni muukin.

  Liam taisi innostua bisneshommista sen verran, että sijoitti rahojaan johonkin - en tiedä mihin. Hänellä on varmaan paljon "kavereita", joilta saa hyviä neuvoja mihin rahojaan laittaa. Olihan minullakin Nallen poika Thomas Wahlroos, joka yritti kaveerata kanssani ja antaa neuvoja. Sekä tietenkin Chris O'Neill, jonka kanssa minun piti hallitseman koko läntistä maailmaa uudelleensyntyneenä illuminatina. Jos vain olisin liittynyt kerhoon, tappanut veljeni, serkkuni, pari kaveriani ja noin muutama tuhat niistä vittupäistä, jotka olivat kylkiini voodoo-neuloja pistelleet...

  "Your name is mud", sähisi Samuel O'Neill. "You're useless."

  Hän tiesi etten tulisi liittymään mutta yritti silti. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Jos hän olisi analysoinut tilannetta ja onnistunut ylittämään itsensä, olisin mennyt loppuun saakka. Moni olisi jäänyt tappamatta, mutta ainakaan en pitäisi meteliä kerhosta ja örkeistä. Hän ei kyennyt siihen. Ei kai minunkaan ole tarkoitus muuttaa historian kulkua, jos se kerran menee sinne minne sen kuuluukin mennä?

  Aika kului. Syksy 2010 meni samanlaisessa sumussa kuin kesäkin. En tiennyt eläväni kahta elämää. Mikään ei muuttunut. Odottelin silti jotain tapahtuvaksi. Mutta kun näytti siltä etten saisi mitään rahoja, Noel viileni nopeasti. Hän sanoi, että jos minulle ei ollut rahaa, ei oikein mikään onnistuisi. 

 

 

 

 

 

 

Total Recall

 

  Sitten loppusyksystä 2010 Samuel O'Neill antoi periksi. Minusta ei saanut satanistia, ei sitten millään. Visiittini kerhoon jäi lyhyeksi.

  Muistini pyyhittiin niin tehokkaasti, että unohdin koko Noel-keissinkin pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa muisti alkoi palautua. Miten se nyt meni? Yritin muistaa. Sain päähäni, että minun oli tarkoitus soittaa bassoa Noel Gallagherin bändissä. Tein 8-raiturillani bassodemon, ja lähetin sen kohteliaan saatekirjeen kera Gallagherin managerille.

  Joulukuussa Mia soitti ja parjasi minua. Miksi olin nuollut Gallagherin persettä? Nyt tämä kulki ympäriinsä tehden pilkkaa minusta ja kirjeestäni. Mia sai minuun yhteyden jonkun ”kaverini” puhelimen kautta. Ainakin se oli joku suomalainen numero. Jouluna Samuel O'Neill soitti ja ihmetteli miten Mia oli päässyt läpi? Hän oli kuitenkin yrittänyt estää, ettei minulle voitaisi soittaa ollenkaan. Pitihän minut eristää mahdollisimman tehokkaasti. Vielä tänäkään päivänä minulle ei voi soittaa, elleivät vainoajani tiedä kuka on soittamassa. Miten he tämän tekevät? Virkavaltaa eli Supoa tarvitaan ainakin sen verran, etteivät he puutu asiaan.

  Kesällä 2010 Axelsson-Karhunen keissin takia puhelintani kuunnelleet poliisit haukkuivat Noelia. Että hän ei ole todellinen ihminen, vaan epävarma pelkuri, joka elää maineensa kautta. Heillä oli varmaankin parempi näkemys koko jutusta kuin minulla. Yksi sanoi, että minun kannattaisi käydä Kaartin poliisiasemalla Helsingissä kuuntelemassa nauhoja. Siten saisin paremmin juonen päästä kiinni. Tätä nykyähän kukaan ei tietenkään tiedä koko asiasta mitään.

  Poliisi ja vanha Mouhijärven kaverini Päivi Piippo ei 2010 tiennyt miten olisi suhtautunut siihen, että olin tekemisissä Gallagherin kanssa. Hän kummasteli koko asiaa. Omastakin mielestäni se oli melko outoa. Jotenkin tuntuu, ettei koko asialla ollut oikeastaan mitään merkitystä. Joku ufo oli vain ajatellut, että olisi hauskaa jos pääsisin tekemisiin nuoruuden sankarini kanssa. Ja hauskaahan se paikoitellen olikin. 

  Vuodesta 2010 lähtien olen saanut selitellä ihmisille, miksi en lähtenyt Noelin matkaan? Satanistit kyllä tietävät totuuden. Tai ainakin heidän pitäisi se tietää. Olisin varmaan lähtenyt, jos olisin muistanut. Kun Noelin ensimmäinen soololevy ilmestyi, minua harmitti. Toisen levyn jälkeen ei enää niinkään. Olinhan muutenkin lopettanut tuskalliseksi käyneen soittoharrastukseni kokonaan.

  Kesällä 2016 kävin katsomassa Noelin keikkaa Portugalissa. Kyseessä oli hänen toisen soololevynsä kiertue. Tuolloin otin yhteyttä hänen manageriinsa ja kiertuemanageriinsa. En saanut vastausta. Olisin halunnut tavata Noelin ja kysyä, mitä syksyllä 2010 oikeastaan tapahtui? Hän ei kuitenkaan halunnut tavata minua, tai ehkä hän ei saanut tietoa koko asiasta.

  Keikka oli hyvä. Etenkin festivaalikeikaksi. Paikka oli tosin areena, eli oltiin sisätiloissa. Ihmettelin miksi Noel oli liimannut Telecasteriinsa väärinpäin käännetyn pentagrammi -tarran? Oliko hän liittynyt?

  Olin jo aikaisemmin ihmetellyt hänen ensimmäisen soololevynsä sanoituksia: ”What if I'm already dead, how would I know?” Ehkä Noel on kloonattu, ajattelin. Ja tuo klooni on satanisti. Ihmettelin myös Noelin valkomustaa vaatetusta toisen levyn kannessa. Hänen kyllä pitäisi tietää paremmin. Ehkä oli niin, että häneltä olivat loppuneet ideat kesken. Ehkä hän oli ajatellut, että koska hänen vaimonsa ja lapsensakin olivat joka tapauksessa Kerhossa, voisi myös hän viimeinkin liittyä.

  Mitä enemmän olen katsellut nyky-Noelia haastatteluissa, sen vahvemmaksi klooni-visio on käynyt. Alkuperäistä Noelia ei enää ole. On Noelista valmistettu satanistinen kopio, joka haastattelee Pep Guardiolaa vekkulisti virnistellen. Joka liimaa kärki alaspäin sojottavan pentagrammin kitaraansa. Joka hengailee St Tropezissa Boratin kanssa ja twiittailee auttamattoman typeriä herjoja skeittaajista.

  Kuinka tämä oli mahdollista? Suojeltiinhan Noelia pahalta maailmalta. Varmaan kuitenkin jossain meni raha, jonka Noel ylitti. Jos ei muu niin aikaraja. Hänen aikansa oli käytetty loppuun. Häntä auttanut ufo halusi tehdä välillä jotain muuta. Kun satanistit tajusivat tämän, ei mennyt kauan kun Noel oli kloonattu ja tapettu. Sen sijaan, että Noelin tarina olisi loppunut, kääntyi siinä nyt täysin uusi sivu. Satanisteja miellytti ajatus siitä, että Noelista tuli kuin tulikin lopulta satanisti. Samanlainen marionetti kuin muutkin viihdyttäjät. 

  Samoin kuin Noelia, epäilen myös Metallican jäseniä satanistisiksi klooneiksi. James Hetfield laulaa 2008 julkaistulla Death Magnetic - levyllä: ”Cyanide, I've already died. It's just the funeral I've been waiting for.” ...tuntuu etteivät metallicat enää viime vuosina ole olleet omia itsejään. Kenties satanistit huomasivat, että Metallican jäsenet ovat vuosien varrella kuulleet aivan liikaa. Muistin tyhjennys ei olisi enää onnistunut. Heidät oli pakko eliminoida. Alkuperäisistä tehdyt kloonit jatkoivat sitten Metallican tarinaa. Ajaen tietenkin satanistista agendaa. Että ilman satanismia ei ihminen voi pärjätä saati menestyä.

  Voin toki olla väärässäkin. En sano faktana, että Noel ja Metallica on kloonattu. Mutta James Hetfield ei minun mielestäni ole entisensä. Hänestä oli jo 2010 tullut samanlainen vekkuli kuin nykyinen Noel. Lisäksi hänkin pukeutuu musta-valkoisiin asukokonaisuuksiin. Esiintyipä Metallica Grammy-gaalassa umpisatanistisen laulaja Lady Gagan kanssa. Joskus tällä bändillä oli vielä arvoja. Kun juttelin Hetfieldin ja Ulrichin kanssa puhelimessa, kerroin heille Miljoonasateen Heikki Salosta ja hänen keikkaliivistään. Asiayhteyttä en muista. Koko juttu kääntyi itseäni vastaan, kun Hetfield naureskeli minulle ja kertoi pitävänsä keikkaliivi-ideaa hauskana.

 

  Samuel ja Chris O'Neill inhosivat Oasista. Yksi kappale kuitenkin miellytti heitä molempia: It's Good To Be Free. Kuinka ollakaan, Noel aloitti ensimmäisen soololevynsä keikat tuolla kappaleella. Symboliikka on satanistiseen tyyliin käänteinen.

  Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan pitää Noelin nykyistä kaveruus-suhdetta Blurin Damon Albarnin kanssa. Kysyin Noelilta 2010, voisiko olla mahdollista, että hän ystävystyy Albarnin kanssa? Noel sanoi, että se ei ole mahdollista. Liityttyäni Kerhoon puhuin asiasta Samuel O'Neillille. Halusin vittuilla Noelille. Julistin, ettei mene kuin pari vuotta, niin Noel Gallagher on hyvä ystävä Damon Albarnin kanssa. Ja näin kävikin.

  Kun Chris O'Neill kysyi minulta, miten haluaisin kostaa räppäri Mialle sen, että hän oli härnännyt ja panetellut minua? Heitin, että Mia joutaisi Madonnan cheerleaderiksi Super Bowlin väliaika-show'hun. Ja sinne hän päätyikin. Omasta tarinastani taas tehtiin Mercedes Benzin Super Bowl -mainos. En ymmärrä miksi sekään oli tarpeellista? Miksi nämä asiat toteutuivat? Kenen idea oli toteuttaa ne? Ja miksi tuo sama taho ei samantien hoida kaikkia asioita kuntoon? Minulle ainakin riittäisi tämä koirakoulu. Osaanhan jo hakea palloa ja antaa tassua. Ahkeraa minusta ei saa. Vanha koira voi oppia uusia temppuja, mutta luontoaan se ei pääse pakoon.

  

 

Kuinka kappaleet syntyvät

 

  Lähes kaikki menestyvät rokkarit ovat satanisteja. Sama pätee muissakin genreissä. Ilman satanismia menestyminen on hyvin hankalaa monestakin syystä. Jos taas on valmis veriuhreihin, mikä tahansa on mahdollista. Ei pidä kuitenkaan luulla, että itse Saatana säveltäisi kaikki maailman hitit. Hänellä on näet apunaan demoneita. Nämä ihmisille näkymättömässä maailmassa toimivat entiteetit ovat ylivertaisia meihin nähden. Laulun demoni kirjoittaa tuosta vaan ja tietää mikä toimii. Saatanaa palvovan rokkarin ei tarvitse kuin ryhtyä hommiin ja demoni käyttää häntä kanavanaan. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu. Eikä apu ole muutenkaan ilmaista. Satanistisessa todellisuudessa mikään ei ole ilmaista.

  Demonit voivat auttaa ihmistä ilman, että heihin tarvitsee olla yhteydessä. Homma vain alkaa toimia. Tai sitten heitä voi kutsua syvällisemmin, jolloin pääsee keskusteluyhteyteen heidän kanssaan. En tiedä kuinka moni näin tekee, mutta varmasti heitäkin riittää. Eivätkä kaikki demonien kanssa yhteydessä olevat ihmiset ole taiteilijoita tai muuta sellaista. Jotkut ovat vain kiinnostuneita spiritismistä ja muusta. Demonien kutsuminen on kyllä massiivinen virhe keneltä tahansa ihmiseltä. Demoneita ei kannata ikinä kutsua edes leikkimielellä, koska niistä ei pääse sitten eroon.

  Demonit ovat jonkinlaiseen välitilaan lukittuneita sieluja vailla moraalia ja omatuntoa. Heidän elämänsä on tylsää ja mikä tahansa kontakti on arvokas. Jos ihmisen kautta pääsee vielä toteuttamaan itseään musiikin, tai mieluummin kirjallisuuden kautta, niin se kelpaa. Mutta sitten demoni, tai heitä voi olla useampikin, ottaa ihmisen otteeseensa, eikä päästä irti. Henkinen ja fyysinenkin kiusa voi olla jatkuvaa. Et pysty nukkumaan, et pysty ajattelemaan, etkä pysty kyllä oikein kävelemäänkään. He viekoittelevat sinut hauskuudella ja imartelulla ja tuhoavat sitten. Jos tapat itsesi, homma saattaa mennä entistä pahemmaksi.

  En osaa sanoa sen enempää demoneista. Ovatko ne kaikki samanlaisia? Uskon, että suurin osa heistä hyötyvistä viihdyttäjistä ei luo varsinaista yhteyttä heihin, koska joku heitä tästä varoittaa. Mutta tarinoita on varmasti moneen lähtöön. Ja voihan viihdyttäjää auttaa itse Saatanakin, tai joku muu korkeamman tason entiteetti. Joku ufo tai muu sellainen. 

  Kiitokseksi demonien avusta, satanistit omistavat laulujaan heille. The Stone Rosesin ”Love Spreads”, Coldplayn ”Sky Full Of Stars”, Ashin "Shining Light", Apulannan ”Teit meistä kauniin”, Jonne Aaronin ”Ota minut”, Egotripin ”Asfaltin pinta”, Anna Puun ”Ota minut tällaisena kuin oon” ja Mel C:n ”I Turn to You” ovat kaikki lauluja Saatanalle ja muille demoneille. Samuel O'Neill sanoi, että minunkin pitäisi satanistina toimia samoin. Ylistää Saatanaa ja olla hänelle kiitollinen.

  Lukuisat artistit, kuten David Bowie, Bono, Beatlesin John Lennon ja Paul McCartney sekä Jimi Hendrix ja Ozzy Osbourne ovat kertoneet vaatimattomasti olevansa vain kanavia korkeammille voimille. Heitä ei ole haitannut tuoda asiaa ilmi haastatteluissa. Asiasta voi puhua, mutta sen saatanallista luonnetta ei juuri käsitellä. Se on osa rock-mytologiaa. Satanismi määrittää koko kevyen musiikin historiaa, mutta pysyy piilossa kaikkien nähtävänä; hidden in plain sight.

 

  Menestyvät muusikot saattavat toki olla ahkeria ja lahjakkaitakin tekijöitä. He vääntävät laulujaan ajan kanssa. Säveltävät. Sitten välillä laulut vain syntyvät. Näin on laita yleensä niiden parhaiden teosten kanssa. Bono ja Edge kertoivat miten heillä ei ole aavistustakaan, miten 007-tunnari Goldeneye syntyi. Se vain tuli jostain. Samaa sanoi Damon Albarn Sweet Songista. Silti Noel Gallagher ei ole tarvinnut satanismia laulujen kirjoittamiseen. Hänkin vain ottaa kitaran käteen ja laulut tulevat hänen lävitseen. Ilman veriuhreja. Miten tämä on mahdollista?

  Noelilla oli tapana kerskua haastatteluissa, kuinka nopeasti hän kirjoittaa laulunsa. Whatever syntyi viidessä minuutissa. Don't Look Back In Anger neljässä ja Supersonic kolmessa minuutissa. Ja niin edelleen. Alan tekijät kyllä tiesivät, ettei Noel ollut nero, kuten hän itse itseään tituleerasi. Heitä sapetti se, että joku pystyi loistamaan ilman kerhon jäsenyyttä. Ymmärsi Noel itsekin sen, mutta kun homma toimii, niin mikäs siinä.

  Toisista laamannitekijöistä puolestaan The Lemonheadsin Evan Dando on kertonut haastatteluissa, miten vaikeaa laulujen kirjoittaminen on hänelle. Niiden synnyttäminen on tuskalias prosessi, josta hän ei nauti ollenkaan. Ehkä asia on kuten hän sanoo, tai ehkä hän liioittelee. Kaikki on niin suhteellista. Jollekin henkinen työ käy tuskalliseksi, jollekin fyysinen. Joku ei kykene mihinkään luontevasti, vaan kaikki ponnistukset tuottavat niin suurta kärsimystä, ettei hän tee yhtään mitään.

  Saatanaa palvomatta ovat menestyneet käsittääkseni vain The Lemonheads, Metallica ja Oasis. Noel Gallagher tutustui Metallican Lars Ulrichiin ja Evan Dandoon, koska musiikkibisneksen harvat laamannit pitävät mielellään yhtä. Ainoita ei-satanistia huippubändejä edellä mainittujen lisäksi on muistaakseni Three Doors Down. En ole aivan varma oliko se Three Doors Down, Counting Crows vai joku muu vastaava.

 

  Evan Dando on kroonisesti masentunut mies. Koska hän ei halua palvoa saatanaa, piinataan häntä niin paljon kuin mahdollista. Lisäksi satanistit levittävät huhua, että hän on impotentti. Sitä huhua levitti myös okkultistikko Sofia Coppola, vaikka tiesi ettei asiassa ole perää. Sitä en tiedä, onko Metallican jäseniä piinattu? Luultavasti ja koko ajan. Siihen on vaan ollut tottuminen. Aikaa myöten alakuloinen pohjavire kääntyy pelkäksi valkoiseksi kohinaksi, joka ei tunnu juuri missään, kunhan hoitaa hommansa kunnialla. Toisaalta asiat, joiden pitäisi tuottaa suurta nautintoa, eivät tunnu juuri miltään. Mutta jos ei odota mitään, ei myöskään pety.

  Metallican James Hetfield luulee olevansa erityislaatuinen, mutta hän on vain kanava siinä missä Noel Gallagherkin. Myös Hetfield on egoisti, joka kuitenkin toisin kuin Gallagher, osaa jakaa hyvinvointiaan monistaen samalla omaansa. Hetfield on sinut sen kanssa, että hänen työnsä hyödyttää rahallisesti ja välillisesti muitakin. Noelista taas on sietämätöntä, kuinka levy-yhtiöt tienaavat hänen kauttaan. Ja miten ihmiset hyötyvät hänen menestyksestään.

  Hetfieldillä, toisin kuin Gallagherilla, on myös aisapari: Lars Ulrich, joka hoitaa suuren osan Metallicaan liittyvistä asioista. Ulrich saattaa olla salaisesti satanisti ja noitunut itsensä Hetfieldille korvaamattomaksi. Hän on joka tapauksessa elimellinen osa Metallicaa. Gallagherilla ei ollut Oasiksessa toista vastuunkantajaa, vaan hän päätti asiat yksin. Hän sai tehdä kuten halusi ja Oasiksella on oma tunnistettava soundinsa, mutta mielikuvituksettomia Oasiksen levyt ovat. Kokeellisuus ja seikkailunhalu loistavat poissa olollaan. Tärkeämpää kuin uudistua, on Noelille ollut välttää riskejä ja tehdä rahaa. Hän mittaa onnistumistaan myytyjen levyjen kautta.

  Noel ei jaa tekijänoikeuksia, koska haluaa kaikki rahat itselleen. Siksi hän ei halua muiden osallistuvan omien laulujensa kirjoittamiseen. Ei ota pätkiä muilta vaan sanoo, että muiden pitää tehdä itse omat kappaleensa alusta loppuun. Hänelle itselleenhän juuri tuo laulun synnyttäminen on helpoin osa, kun se tehdään hänelle eteen. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisia Oasis Mark II:n biisit olisivat olleet, jos ne olisi tehty ryhmätyönä. Jos yhtyeen muut jäsenet olisivat saaneet parannella Noelin kappaleita. Voi myös spekuloida, että jos Oasiksessa olisi ollut oikeita muusikoita alusta lähtien, olisiko se ollut parempaa musiikkia? Tosin sitten se ei olisi enää ollut Oasis, vaan jotain muuta.

  Koska Noelilla on pakkomielle menestyä ja tehdä rahaa, hänen lauluissaan toistetaan kertosäettä kappaleen lopussa niin kauan, että se jää kerrasta päähän. Tämä kuitenkin pilaa laulut pitkässä juoksussa, kun niitä ei jaksa kuunnella kahta minuuttia pidemmälle. Sama pätee toki moneen muuhunkin pop-musiikkiin. Kaikki kerrottavissa oleva on käyty läpi kahdessa minuutissa, ja sitten vain toistellaan samaa uudestaan ja uudestaan.

  Tosiasia on, että joku ufo säveltää Noelin biisit ja kirjoittaa sanoitukset ensimmäiseen ja ehkä toiseenkin säkeistöön. Noelin tehtäväksi jäisi kirjoittaa yksi säkeistö, mutta hän ei viitsi ja siksi niin monet Oasiksen laulut ovatkin muotopuolia. Samaa säkeistöä toistetaan monta kertaa sen sijaan, että tarinoitaisiin usean säkeistön avulla.

  Toista on Hetfield. Hän ahkeroi sanoitustensa parissa viikkokausia saadakseen aikaan siedettäviä heavy metal -sanoituksia. Ei sellaisia ole helppo tehdä. Niiden tulee olla aihepiiriltään synkkiä, sarkastisia ja tietyllä tapaa syvällisiä. Hevi-sanoituksia voi toki tehdä myös punk-hengessä ja Metallicahan itse asiassa tykkää coveroida punk rockia. Se on kuitenkin lähinnä ylimääräistä hassuttelua. Pohjimmiltaan Hetfield on professional-hevari.

  Lukemattomien hevi-genrejen lisäksi on useita erilaisia hevari-tyyppejä. Yksi näistä on professional-hevari, joka saattaa olla osittain myös joko macho-hevari tai kirjastonhoitaja-hevari. Joka tapauksessa professional-hevari tietää. Hän lukee, tutkii ja ottaa selvää. Hänellä on perusteltuja mielipiteitä ja kirjasivistystä.

  Myös brasilialaisen Sepulturan Max Cavalera yritti olla professional-hevari, mutta hänen kielitaitonsa ei riittänyt. Kun Sepulturaa kuunteli 14-vuotiaana, sen sanoitukset ymmärsi hieman kömpelöiksi, vaikka musiikki toisaalta hyvin iskevää onkin. Metallican sanat olivat parempia, mutta niistä laiska koululainen pystyi omaksumaan vain asenteen tekopyhyyttä vastaan. Sepulturalta sai enemmän. "Dead Embryonic Cellsin" inspiroimana sanoin äidille ruokapöydässä, että "en pyytänyt syntyä tänne" kun hän valitti jostain. Se hiljensi hänet.

  Oasiksella on ollut sama ongelma kuin Sepulturalla: Huonot sanat. Noel ei ole professional eikä yritäkään olla. "Little By Little" on esimerkki siitä, miten Noelin käy kun hän yrittää liikaa. Alussa Noel oli kuitenkin viaton. Mutta sitten tapahtui jotain, ja hänestä tuli huono sanoittaja. Sanoitusten kertoja ei ollut enää ekan levyn outcast, eikä tokan levyn nousukas, vaan äijä. Tällainen äijäily vaivaa Oasis Mk2 - ajan kappaleita. Soolona hän on ollut taas hyvä. Noelkin osaa olla sarkastinen, vaikka eihän hän sanoituksiaan kirjoitakaan. Eipä kirjoita kuitenkaan Hetfieldkään, mutta koska on valmis näkemään vaivaa, autetaan häntä paljon enemmän. Vaivaa nähtyään Hetfield myös kuvittelee itse tehneensä tuotoksensa, mikä saattaa hänet ylimielisyyden tilaan, johon Noel pääsee toki muutenkin. 

  Mielenkiintoinen yhteys Oasiksen ja Metallican välillä on F#(m) -sointu. Kirjoitellessaan kappaleita, jotka tulisivat olemaan Oasiksen esikoislevyllä, Noel kuunteli Metallican Master of Puppetsia. Hän inspiroitui levyn nimiraidasta ja lisäsi kolmen soinnun rokkibiiseihinsä F#(m) - soinnun, joka löytyy Rock n Roll Star, Shakermaker ja Cigarettes & Alcohol -kappaleista. Se ei ole käänteentekevä sointu rokin historiassa, mutta raikastava tekijä kuitenkin.

 

  Noelia auttanut ufo ohjasi Noelia myös laulamaan kappaleita levyillä, jotta tämä voisi luontevasti siirtyä soolouralle kun yhtyeen taru oli lopussa. Tärkein osa bändin soundia kun on sen laulaja. Kaiken muun voi vaihtaa. Yhtyeen fanit haluavat kuulla myöhemminkin musiikkia nimenomaan laulajalta. Ufo ohjasi Noelin myös vittuilemaan Phil Collinsille. Eihän Noel silloin tiennyt, että Collins on lapsiinsekaantuja. Kunhan soitti suutaan. Myöhemmin hän oli jo alkaa sääliä Collinsia, kunnes kuuli mikä tämä on miehiään. Jos asia on kuten luulen, ja Noel on tätä nykyä satanisti, saa koko asia uusia käänteitä ja vivahteita. En mene pitemmälle siihen.

  Kun lauluja tulee, ne pitää kirjoittaa ylös. Näin teki Neumann, joka tosin iski kaikki parhaat tekeleensä Dingon kahdelle ensimmäiselle levylle. Kun mahtibiisejä ei enää tullut, oli Dingolla alamäki edessä. Lauluja pitäisi siroitella levyille tasaisemmin. Pitäisi osata malttaa pantata niitä. Versioida ja sovittaa sopiviksi. Noel kirjoitti parhaina päivinään hotellihuoneissa samaan aikaan kun muut bändiläiset olivat baarissa viihtymässä. Alkuvuodesta 1995 hän oli junassa matkalla studioon nauhoittamaan Some Might Say:ta. Juna hajosi ja pysähtyi raiteille neljäksi tunniksi. Noel otti ylähyllyltä kitaran ja kirjoitti Acquiescen.

  Samoihin aikoihin hänen taloudenhoitajansa kertoi hänelle, että sinun ei tarvitse enää ikinä tehdä töitä. Definitely Maybe oli myynyt niin paljon ja kappaleet soineet radiossa. Mutta se olikin huono juttu. Noel lopetti työteliäisyyden samantien. Ei enää kirjoittanut kappaleita junissa ja hotellihuoneissa, vaan veti mieluummin kokaiinia. Olihan hänellä toisaalta jo hyvä varasto lauluja ja iso levykokoelma, josta varastaa lisää.

  Noel kertoi myös, että laulunkirjoittaminen oli aluksi helppoa, mutta on käynyt vuosi vuodelta haastavammaksi. Noelilla se meni pitkään niin, että hän otti kitaran käteensä, selaili ehkä sointukirjaa, etsi yhdistelmiä ja sitten melodiat vain pukkasivat tulemaan hänen päähänsä. Onko se säveltämistä? Joidenkin mielestä ei ole. Damon Albarn sanoi, että Noel ei kirjoita musiikkia, vaan ottaa kitaran käteensä ja rämpyttelee. En tiedä miten Albarn itse tekee biisejä. Itse arvostan Noelin työssä enemmän hänen tapaansa varastaa ja lainata muilta. Suurta osaa Noelin lainoista ei tulla välttämättä ikinä löytämään. Musiikin tutkijat, tai ainakin fanit, tulevat etsimään Noelin vaikutteita vielä kymmenien vuosien päästä selaillen vanhoja musiikkikirjastoja tekoälyn avulla.  

 

  

 

Noel ja ufo

 

  Joku Noelin vanha koulukaveri ihmetteli minulle puhelimessa, kuinka ei ollut ikinä tajunnut, miten Noel pystyi kirjoittamaan sanoituksiaankaan.

  ”Ei hän koulussa vaikuttanut kykeneväiseltä juuri minkäänlaiseen älylliseen toimintaan... Joo, Noelilla oli lukihäiriö. En minä sitä tarkoita”, mies sanoi.

  Hän oli joku satanisti. En muista minkä vuoksi hän oli minuun yhteydessä, mutta jotenkin se liittyi Samuel O'Neilliin. Samanlaista päivittelyä kuulin, kun törmäsin joskus jossain baarissa walesilaisiin tyyppeihin, jotka olivat kotoisin samasta kylästä kuin Stereophonics-yhtye. Nämä walesiläisetkään eivät voineet käsittää, miten Kelly Jonesista ja kumppaneista tuli supertähtiä. Edes kun poikien esikoislevy "Word Gets Around" ilmestyi, eivät he uskoneet bändiin.

  ”Yeah, sanaa leviää kuinka huonoja he ovat”, miehet kertoivat naureskelleensa.

  Kun Stereophonicsista sitten tuli stadionluokan yhtye, olivat he äimänkäkenä. He sanoivat olevansa toki iloisia poikien puolesta.

  ”Mikäs siinä”, yksi sanoi päätään pyöritellen ja muut nyökkäilivät vieressä.

  Noelin ja Kelly Jonesin ero on se, että Kelly palvoo saatana. Se on hänen menestyksensä salaisuus. Noelin ei tarvitse palvoa, koska joku salaperäinen ufo auttaa häntä. Se taas on Noelin menestyksen salaisuus. Mutta kyllä Noelinkin ufon laulukirjasta loppuivat sivut kesken, minkä huomaa hänen ensimmäisen soololevynsä kappaleista. Tiedä sitten, kuka hänen toisen ja kolmannen levynsä kappaleet on oikeastaan kirjoittanut?

 

  Kutsun käsityskykymme yläpuolella toimivia yliluonnollisia entiteettejä ufoiksi. Heitä tavataan kutsua myös alieneiksi, avaruusolennoiksi tai ET:iksi, mutta itse olen kotisivuni kirjoituksissa käyttänyt termiä ”ufo”. Me ihmiset olemme heille eräänlainen muurahaisfarmi. En tiedä minkälaiset lainalaisuudet ufojen ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä pätevät, mutta sen tiedän, että he pitävät etäisyyttä ihmisiin. He eivät haluaisi, että ihmiset tiedostavat heidän olemassaolonsa. Maailmat eivät saa sekoittua. Ihmisten pitää elää ihmiselämää. Se on jonkinlainen rangaistus, niin ainakin luulisin. Vaikka onhan toisaalta myös hienoa olla ihminen. Ainakin jos vertaa eläimiin. Ja oikeastaan ufoihinkin. Ihmisenä elämä on osaltaan kärsimystä, mutta sitä siivittävät onnenhetket ja auvoisa tietämättömyys. Mitä olen Ufolassa eli ns. Taivaassa pari kertaa käynyt, ei sekään niin herkkua ole. Heitä ei siellä masenna, mutta elämä on pelkkää työntekoa; ihmisten ja muiden erilaisten olioiden vahtimista. Siinä ei pääse itse niin tekemään tai esimerkiksi grillaamaan ja ryyppäämään. Voi vain katsoa vierestä.

  Miksi ufot sitten sorkkivat ihmiseloa? Eikö heillä ole parempaa tekemistä? Kaiketi se vain on työ, joka heille on osoitettu. Ufolassakin "otsasi hiessä sinun on hankittava leipäsi". Mutta miksi he eivät tee maailmasta parempaa paikka elää? Olettaen, että ihmisten niin sanottu vapaa tahto on aina muuteltavissa. Ehkä he tekevät sen mitä ehtivät ja viitsivät. Ei kukaan ole kaikkivoipainen. Epätäydellisyyteen on tyytyminen, asia kuin asia.

  Ufoja ovat toki saatanalliset demonitkin. Rajoittuneempia vain. Sekaannusten välttämiseksi en kuitenkaan kutsu heitä ufoiksi, vaan juuri demoneiksi, joita on toki moneen lähtöön. Demonit toimivat saatanallisessa valtapyramidissa ihmistä korkeammalla. Kuten jo aiemmin todettu, he auttavat ihmissatanisteja, jotka puolestaan toimittavat demoneille vastineeksi negatiivista energiaa kiduttamalla toisia ihmisiä. Toki demonit hyväksikäyttävät myös auttamiaan ihmisiä. Kääntävät heidän ajatuksensa päinvastaisiksi. Hyvästä tulee pahaa ja pahasta hyvää. Mitä enemmän apua ihminen demoneilta hamuaa, sen ontompi hänestä tulee. Hän menettää vapaan tahtonsa, luovuutensa ja elämän kiertokulussa vaeltavan sielunsa. Satanistinen diili ei jää ikinä ihmisellä voiton puolelle. Demoni ottaa enemmän kuin antaa. Kaikki menestyvät viihdyttäjät ovat onnettomia. Onnettomampia kuin tavallinen kadun tallaaja.

  Laamannina (ei-satanistina) Noel on säästynyt tältä kaikelta. Hän sai mitä sai, ilmaiseksi. Siksi menestyksestään kovaa hintaa maksavat satanistiset tähtiartistit vihaavat häntä. Mokomakin kiittämätön kusipää. Olevinaan sitä ja tätä; muita parempi.

 

  Noelia auttava ufo huomasi hänet hänen ollessaan vasta pikkupoika. Ufo näki kuinka surullinen poika Noel oli. Kuinka hänen isänsä pahoinpiteli ja käytti häntä hyväkseen. Äiti ei osannut auttaa. Isoveli nauroi vieressä. Pikkuveli ei tajunnut mistään mitään. Noel raahusti isoveljensä vanhoissa, liian isoissa kengissä ja housuissa, ja kärsi änkytyksestä. Hänen ainoa lohtunsa oli musiikki. Hän pakeni julmaa todellisuutta kuunnellen Beatlesin sinistä ja punaista tuplaa huoneessaan. Hän opetteli Beatlesin kappaleita kitaralla. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että koska Noel on vasenkätinen, olisi hänen luonnollista soittaa kitaraakin vasenkätisesti. Noel opetteli sitten soittamaan väärinpäin, mikä näkyy hänen soitannassaan. Murrosikään tultuaan hän kohtasi jo uudenlaisia ongelmia. Tytöt eivät juuri kiinnostaneet häntä, jos kohta eivät pojatkaan.

  Ufo katseli Noelia ja päätti tehdä hänestä tähden. Noelista tuli tämän kyvykkään ja voimakkaan ufon projekti. Vaikka Noel ei olekaan taitava kitaristi tai musiikillisesti kouluttautunut, on hänessä ufon kannalta hyviäkin puolia. Noel on hyvin päämäärätietoinen. Hän tietää mitä haluaa ja keskittyy musiikkiin. Laiska hän on ja uuden edessä pelokas. Noel antaa kuitenkin palaa. Hän ei tunne syyllisyyttä siitä, että asiat tapahtuvat hänelle, vaan ottaa sen hyödyn mikä irti lähtee.

  Parikymppisenä Noel pääsi Inspiral Carpetsin roudariksi ja oppi alan käytännöt. Hän liittyi pikkuveljensä Liamin Rain-yhtyeeseen ja nosti Oasikseksi uudelleen nimetyn ryhmän maineeseen kappaleillaan ja näkemyksellään. Hän sai matkalla apua mm. Johnny Marrilta, mutta olisi voinut hyvin pilatakin kaiken, mikäli ei olisi esim. vaatinut vuoden 1994 debyyttilevy Definitely Maybea äänitettäväksi uudelleen. On niin monta asiaa, jotka voivat mennä pieleen. Osa menikin.

  Oasiksen muut jäsenet olivat mitä olivat, mutta ainakin Noelilla oli lauluja. Hän osasi soittaa kitaraa ja rumpuja, ja tiesi jotain tuottamisesta. Soundillista näkemystä oltiin keikoilla korvattu äänenvoimakkuudella. The Real People:n Griffithsin veljekset antoivat Noelille oppia laulunkirjoittamisessa ja Liamille laulamisessa. Oasiksen debyyttilevy onnistui myös tuottaja Owen Morrisin ansiosta. Ilmestyessään se oli jotain uutta. Rock n Roll Star - kappaleen wall of sound -kitarasoundi oli - ja on vieläkin - nerokas. Columbia ja sen majesteetillisen iso kitaravalli kuin koko bändin tunnusbiisi. Ja kyllähän Oasis on kuitenkin aina ollut bändi, eikä sooloprojekti. Tony McCarrollin rumpalointi oli osa bändin soundia. Kuten sekin, ettei kolmella ensimmäisellä levyllä juuri kuulunut Paul "Guigsy" McGuiganin bassoa. Rytmikitaristi Paul "Bonehead" Arthursin panos taisi olla enemmän henkisellä puolella, mutta sekin on tärkeää. Ja tuli Bonehead esiin kun pyydettiin. Kun Don't Look Back in Angeriin tarvittiin piano-intro, sysäsi Noel tämän tehtävän Boneheadin harteille.

  "I do it", Bonehead sanoi.

  Kuka tietää minkälainen Oasis olisi ollut Noelin sooloprojektina? Ehkä enemmän madchester-komppiin nojaavaa jamittelua. Neljän minuutin ja nuotin kitarasooloja. Ehkä Rickenbackereiden helinää. Nythän Columbia on Cloudburstin ohella Oasiksen ainoita baggyyn viittaava biisejä. Hyvin harvoin Oasis on groovannut, tai kokeillut shuffle-rytmejä, jos Wonderwallia ei lasketa. Rumpukoneita ja looppeja olisi mielellään kuullut enemmän, mutta vähemmän sitä kappaleiden lopun kertosäkeen toistoa, millä niin monet Oasis-kappaleet on pilattu. Brittipoppia Oasis on ollut vain yksittäisillä raidoilla. Oasis ei ole ikinä laulanut sössöttävällä britti-aksentilla a la Clash, Kasabian, Arctic Monkeys ja kumppanit. Oasiksen laulut on laulettu “suoraan”, ilman edes puolittaisia puheosuuksia. Saavuttaakseen tietyn särmän, Noel väänsi herkän äänensä Don't Look Back In Angerilla nasaaliksi. Songbird on ehkä ainoa Liamin laulama biisi, jossa hänen brittiaksenttinsa paistaa läpi.

  Bändin signannut Creation levy-yhtiön Alan McGee näki Oasiksen rock-bändinä. Hän olisi halunnut kovempia tempoja ja Bring It On Downin ensimmäiseksi singleksi. Sofistikoituneena Beatles-fanina Noel piti kuitenkin temmot alhaalla. Tämä teki levystä irtonaisen. Sopivan vaihtelevat kappaleet, raikkaat melodiat ja nuorekkaat sanoitukset, sekä kaiken dynamiikan alleen peittävä tuotanto toimivat yhteen. Klassikko oli syntynyt.

 

  Mikä Oasiksen musiikissa on Noelia ja mikä ufoa? Vaikea sanoa. Jätetäänhän maailmassa kaikkeen sattumalle sijaa. Mitä järkeä siinä olisi, jos ihmiselämä olisi pelkkä ulkoa ohjattu simulaatio? Ehkä Noelia auttanut ufo ajatteli, että Noel voisi olla sooloartisti. Se kävisi järkeen, koska hän ei ollut kerhossa. Bändissä ei ole kiva olla laamannina, jos muut ovat satanisteja. Noel ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle yksin. Hän tarvitsi bändin. Samalla Liamista tuli rock-maailman ehkä onnekkain paskiainen. Hänenkään ei tarvinnut liittyä kerhoon. Oasiksen muut jäsenet, Guigsy, Bonehead ja Tony McCarroll sen sijaan olivat satanisteja. Kuten ilmeisesti Gallagherin vanhempi veli Paulkin. Satanismi ei kuitenkaan tehnyt heistä lauluntekijöitä. Boneheadille sanottiin, että hän voisi kirjoittaa lauluja, mutta hän koki ettei se kannata, kun bändissä oli Noel. Mutta jos hän olisi kynäillyt Oasiksen levyille muutaman rallin ja laulanut esim. Bonehead's Bank Holidayn kuten oli tarkoitus, olisivat hänen Oasiksen jälkeiset tekemisensä huomattavasti mielenkiintoisempia. Harva edes tietää, että hän on levyttänyt pariinkin otteeseen tämän vuosituhannen puolella. Bonehead on multi-instrumentalisti, joka olisi Oasiksen jälkeen voinut tehdä soololevyn ja saada sille kerhon tukea, mutta hän ei viitsinyt, koska “Noelin biisit olivat kuitenkin parempia”.

  Oasiksen nostaminen maailmansuosioon oli ufolle ilmeisen raskas tehtävä. Moni muukin haluaa huipulle. Ja moni muu halusi Oasiksen sieltä alas. Vaikka Noel oli kusipäisenä laamannina vihattu ja halveksittu, ei kukaan ole ikinä sanonut juuri mitään pahaa hänestä mediassa. Noel sen sijaan loistaa haastatteluissa, kun kysymykset osuvat hyvin ja juttu luistaa. Siten Noelia ohjaava ja suojeleva ufo on asian säätänyt. Saattaa toki olla, että paskapuhetta on Noelistakin julkaistu, mutta sitten yhtäkkiä noita artikkeleita ei olekaan olemassa. Noelin kuuluisa vittuilu on laadultaan myös kosmista. Ufo käyttää häntä kanavana vittuillakseen Phil Collinsille, James Bluntille ja niin edelleen.

  On toisaalta myönnettävä, että Noel osaa heittäytyä. Kerta toisensa jälkeen hän on tehnyt levyn, lähtenyt kiertueelle ja antanut haastatteluja. Joka kerralla kaikki olisi voinut mennä pieleen. Ehkä siksi häntä on niin paljon autettukin. Noel oli itse melko kypsä koko touhuun jo Be Here Now:n jälkeen, mutta jatkoi Oasista koska ajatteli, että mitä hän sitten tekisi jos ei tätä? Helpompaa olisi ollut jäädä kotiin ihmettelemään.

 

  Ufot pitävät Noelin kaltaisista tarinoista. He pitävät suojatteja. On paljon ihmisiä, jotka voisivat sanoa ja tehdä mitä heitä huvittaa, ja heitä suojeltaisiin. Nämä ihmiset eivät vain tiedä sitä. Eivät ole ikinä koetelleet rajojaan. On paljon ihmisiä, joilla olisi uskomattomia kykyjä, jos he vain osaisivat valjastaa ne käyttöönsä. Heillä ei vain ole mitään käsitystä koko asiasta.

  Ufoille ihmisten maailma on huvituksen lähde. Maailmamme yksityiskohdat ovat isossa kuvassa yhdentekeviä. Ne eivät muuta suurta tarinaa suuntaan eikä toiseen, joten niiden kanssa pelleillään miten halutaan. Todellisuudet ja aikajanat sekoitetaan mennen tullen, koska lopputulos on joka tapauksessa sama. Se mikä on tänään sinulle totta, voi huomenna olla silkkaa valhetta. Ja vielä enemmän: Sinä näet sen mitä sinun halutaan näkevän ja sen pohjalta olet mielipiteesi muodostava. Tarkkailun alla olevan ihmisen kannattaa puolestaan varoa mitä hän itse haluaa, koska hän saattaa saada sen. Sitä vaan herää joku aamu toisenlaiseen todellisuuteen. Uudenlaiseen virtuaalimaailmaan, jossa oma rooli on iso mutta raskas.

  Mielenkiintoiseksi asian tekee se, etteivät meitä kontrolloivat ufot ole todellakaan mitään luomakunnan kruunuja. Jos olisivat, tekisivät he jotain muuta. Ufoja kehittyneemmät lajit kontrolloivat puolestaan heitä ja sekoittavat pakkaa omalta osaltaan. Ihmisen näkökulmasta on kaiken kaikkiaan helppo sanoa, että mikä tahansa on mahdollista. Mikä tahansa on mahdollista, koska kaikki on pelkkää kuvitelmaa. Käytännön tasolla tämä ilmenee siten, että naapurin oksennukselta haiseva pultsari saattaa vuoden päästä olla presidentti. Tai seuraavassa elämässään jurakauden hirmulisko. Ihmisillä on kuitenkin vapaa tahto jota toteuttaa ja siksi elämä on kussakin todellisuudessa melko ennustettavaa. Harva kykenee ylittämään itsensä. Tai muodostamaan toisten ihmisten kanssa vahvan ja tiiviin liiton jota hyödyntää. Koska ihminen on myrkytetty heikoksi, ja koska hän on alun alkujaankin osittain eläin, on saatanan helppo hallita maailmaamme. Positiivinen ja negatiivinen muodostavat tasapainon maailmankaikkeuteen. Ihmisten elämässä tuo tasapaino on kuitenkin saavuttamatonta luksusta. 

 

 

  

Noelin kirous

 

  Vuodesta 1994 aina 1996 syksyyn saakka Oasis kukoisti. Vaikka syksyn 1995 kakkoslevy Morning Glory taipuikin tuotannoltaan radioystävälliseen suuntaan, olivat kappaleet erinomaisia. Bändin railakas imago piti yllä myyttiä kiehtovasta rock-bändistä, jolta voisi odottaa mitä vaan.

  Morning Glory on täynnä keskitempoisia kappaleita. Periaatteessa levy on tylsää aikuisrockia. Ihmiset kuitenkin todella pitivät siitä. Olihan albumin laadukas biisimateriaali toki soitettu ja laulettu hyvin. Noelin lead-kitarointi ei sinällään säväytä, mutta se toimii, laulumelodioita tukien. Liam oli hyvässä vedossa. Albumin paras kappale ei mielestäni ole Wonderwall, vaan Don't Look Back In Anger, sekä myös Champagne Supernova, joka ei ollut single, mutta josta tehtiin video ja jota on soitettu paljon radiossa. Oasiksen kauneus ei ole ikinä ollutkaan taidokkaissa filleissä tai muussa näpräyksessä. Champagne Supernova on biisi, joka vie kuulijansa hetkeksi jonnekin muualle. Parempaan paikkaan, minne ei ikinä pääse kuin hetkeksi käymään, nousuhumalan makeassa juopumuksessa. Champagne Supernovalla Oasis tiesi totuuden ja ihmisten oli helppo uskoa se.

  Elokuussa 1997 ilmestynyt Be Here Now lopetti Oasiksen huippuvuodet. Levyn kuunteli läpi ja tiesi, että se oli siinä. Oasis ei pystynyt vastaamaan odotuksiin. Lumous oli kadonnut. Uhoaminen olikin yhtäkkiä noloa. Se ei ollut enää hauskaa. Levyn jäykkä ja väkinäinen kansi kuvasti hyvin sen sisältöä. Biiseistä löytyi kyllä ideaa, mutta kappalerakenteet olivat kaavamaisia ja melodiat tylsiä. Sanoitukset eivät toimineet alkuunkaan. Oasiksen "ota tai jätä" -eetos ei vakuuttanut. Moni jätti. "Ota iisisti" olisi toiminut paremmin, koska siten Oasis näytti itse musiikkiinsa suhtautuvan. Levyn piti alunperin ilmestyä jo alkuvuodesta '97, ja niin olisi ollutkin parempi, sillä mitä pitempään levyä joutui odottamaan, sitä korkeammalle odotukset nousivat. Ollakseen Oasiksen musiikillinen kulminaatio ja samalla bändin uran huipentuma, olisi Be Here Now:n pitänyt sisältää sopivassa suhteessa eeppisiä rock-sävelmiä ja raikkaita pop-helmiä. Mutta esim. Masterplan oli jo heitetty Wonderwallin singlen b-puoleksi. Eivätkä Oasiksen jäsenten soittotaidot riittäneet Fade In-Out:in kaltaisiin rock-jameihin.

  Be Here Now oli myös levy, jonka biisit eivät enää toimineet pelkällä akustisella kitaralla säestettynä. Kun levy ilmestyi, odotin innolla että joku soinnuttaisi sen kappaleet Internetiin. Ja kun ne sitten sinne ilmestyivät, ei auttanut vaikka yritti millä temmolla tai mistä sävellajista. Ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin Live Forever, She's Electric tai Morning Glory. Edes levyn balladit eivät toimineet akustisesti. The Girl in the Dirty Shirt oli melodialtaan hieno, mutta se laahasi, samoin kuin Stand By Me ja Don't Go Away. Lähes koko levy laahasi ja biisit olivat liian pitkiä. 

  Menestykseen nousseilla yhtyeillä on usein yksi levy jota odotetaan isossa mittakaavassa. Sen on määrä säilyttää vanhat hyvät ominaisuudet, ja tuoda silti jotain uutta tilalle. Saavuttaa uusia kuulijoita, mutta pitää vanhat tyytyväisinä. Usein tuo yhtälö ei toimi. Parhaat biisit on jo tehty. Into on mennyt ja on leipiinnytty. Joskus menetetään vanhat kuulijat, eikä onnistuta haalimaan uusia tilalle. Oasikselle kävi Be Here Now:n kanssa jossain määrin näin.

  Noelin ufo pystyi auttamaan Noelin ja Oasiksen huipulle, mutta jossain tuli raja vastaan. Olisi pitänyt uudistua. Ottaa taiteellisia riskejä. Mutta Noel on kuin Sylvester Stallone. Molemmilla on oma rajoittava sapluunansa. Tietty standardi. Kokeellisuus ei kuulu siihen. On tietenkin helppoa olla jälkiviisas, mutta ehkä myös Be Here Now olisi pitänyt äänittää kokonaan uusiksi - Definitely Mayben tapaan. Olihan sen äänimaisema tuskaisen tukkoinen. Siinä missä Owen Morris Definitely Maybella onnistui, meni hän Be Here Now:lla metsään. Definitely Mayben soundi oli muodostunut Phil Spectorin ja Tony Viscontin oppeja hyödyntäen. Sen kompressoitu äänivalli oli aikanaan jotain tuoretta. Grungen jälkeinen uusi rock-soundi. Vähemmän säröä, silti enemmän kokoa. Iltapäiväradioon sopivan Morning Gloryn jälkeen Definitely Mayben soundia yritettiin sitten Be Here Now:lla kehittää eteenpäin. Stadionmaiseen suuntaan. Liika on kuitenkin liikaa, mitä tulee kitararaitoihin. 

  Voidaan silti olla tyytyväisiä, ettei Oasis pilannut ainakaan esikoislevyään liian ilmavalla tuotannolla - kuten The Stone Roses teki. Heidän ensimmäinen pitkäsoittonsa on toivottoman ponneton. Levyllä on dynamiikkaa, mutta iskevä se ei ole. Monien mielestä The Stone Roses taas mokasi kakkoslevynsä, Second Coming. Levystä paljolti vastanneen kitaristi John Squiren katsotaan epäonnistuneen kehittämään esikoislevyn soundia. Kokaiinipäissään hän työsti levyä vuosikaupalla, ja unohti bändin muiden jäsenten mielipiteet tyystin. On ehdottoman totta, ettei Second Comingin biisimateriaali yllä esikoislevyn tasolle. Itse pidän sitä kuitenkin erityisesti tuotannoltaan onnistuneena levynä. Toista on The Stone Rosesin s/t-esikoinen, jonka pilaa juuri liiallinen ilmavuus, sekä 80-luvun kliininen diskanttivoittoisuus.

  Kaiken kaikkiaan The Stone Rosesin kompastuskivi eivät olleet huumeet tai Ian Brownin laulutaito. Bändin kaatoi sen poliittisuus. Laajoja nuorisojoukkoja tavoittavan ja stimuloivan pop-musiikin ei sallita olevan poliittista. Kerho ei pelkää nuorison rappioituvan vaan aktivoituvan. The Stone Rosesit olivat aktiivisia oman asiansa ajajia, siinä missä Oasis lauma kaljoittelevia öykkäreitä. 

  "The powers that be"; käytännössä satanistinen kerho; sabotoi mahdolliset yritykset horjuttaa status quo:ta. Menestyvä muusikko on aina todellista valtaa pitävien narri. Muuten mediassa ei pääse esiin. Tuskin valtiaat silti asemansa puolesta pelkäävät. He eivät vain halua kuunnella vittuilua. Oasiksella ei ollut tätä ongelmaa. Vaikka Gallagherin veljekset eivät kuuluneetkaan kerhoon, ei heitä kiinnostanut sitä myöskään kritisoida. Liioin eivät he olleet yhteiskunnallisesti valveutuneita. Oasiksen laulujen sanoma - silloin kuin sellaista saattoi löytää - oli hedonistinen ja eskapistinen. 

  Haastatteluissa Oasiksen jäsenet pitivät homman simppelinä. Kursailematon yksioikoisuus oli valttia. Vuonna 1996 oli muotia sanoa suoraan. Asioitahan voidaan käännellä ja väännellä, mutta ei siitä välttämättä tule hullua hurskaammaksi. Muut bändit yrittivät imitoida Oasiksen jokamies-mentaliteettia, usein hieman väkinäisesti. Sivistyneempää imagoa ylläpitävälle taidekoulu-porukalle Oasis oli jokseenkin vaikea tapaus. Bändiä olisi ollut helppo vihata, mutta pohjimmiltaan Oasis oli samaa heimoa vaihtoehtobändien kanssa. Samat ihmiset jotka pitivät Oasiksesta, kuuntelivat usein kaikenlaisia kitaravetoisia indie-bändejä. Ja sama toisinpäin. Kultivoituneempaa makua edustavat musiikin harrastajat pitivät usein myös Oasiksesta - kunnes Oasis sitten petti viiteryhmänsä ja möi itsensä. Noel tosin sanoi, ettei ikinä halunnutkaan Oasiksesta mitään indie-ilmiötä, vaan mahdollisimman ison rock-bändin. Kieltäytyessään kehittämästä bändin soundia kokeellisempaan suuntaan, hän kuitenkin aliarvioi yleisönsä. Esimerkiksi Radiohead uudistui OK Computer - levyn myötä, mutta ei unohtanut hyviä kappaleita. Myöhemmillä levyillä heidän muodonmuutoksensa jatkui yhä, ja bändi on säilyttänyt eheytensä.

  Tyylillisesti Oasis saavutti huippunsa Be Here Now:n ensimmäisen singlen "D'You Know What I Mean?" musiikkivideolla. The Stone Rosesin aikoinaan lanseeraama löysien farkkujen ja isojen takkien yhdistelmää oltiin saatu hiottua eteenpäin. Alkuaikojen nuhjuiset markettimallit olivat tehneet tietä laadukkaammille vaihtoehdoille. Kirkkaat värit ja alaspäin levenevät lahkeet toki jätetty menneisyyteen.

  Singlejen b-puolet saivat monet ihmiset todella tykästymään Oasikseen. Ne olivat jotain puolisalaista, fanien juttu. Monet singlejen b-puolista olivat mahtavia. Toki monet myös luonnosmaisia: Vain puoliksi kirjoitettuja tai tuotettuja. Tuntui että Noel tuhlasi hienojen laulujen aihiot. Heitteli niitä b-puoliksi eikä kirjoittanut lisää sanoja. Ei hionut lauluja, vaan antoi niiden olla sellaisia kuin niistä nyt sattui tulemaan. Joskus tuntui myös siltä, että Noel sijoitti albumeille sellaiset biisit, joiden sanoituksista hän piti. B-puoliksi ja luonnoksiksi jäivät ne, joihin hän ei onnistunut kirjoittamaan itselleen mieluisia lyriikoita. Voi myös kysyä miksi esim. (What's the Story) Morning Glory:lla on vain 10 biisiä? Sitten on pari sellaista välijuttua. Ja silti albumin singlejen b-puolilla kahmalokaupalla uusia biisejä. Biisejä, kuten Round Are Way, Headshrinker ja Underneath The Sky.

  Singlejen b-puolia yhdelle levylle koonnut Masterplan (1998) olisikin pitänyt olla levy, jolla parhaat b-puolet on uudelleen soitettuna ja tuotettuna. Silloin se olisi ollut paikkaansa puolustava julkaisu. Kokoelman alkuperäinen tarkoitushan oli tuoda sinkkujen b-puolet halvalla ja helposti myös amerikkalaisten ja japanilaisten fanien ulottuville. Levy julkaistiin kuitenkin myös Euroopassa ja se myi kaikkiaan yli 3 miljoonaa kopiota. 

  Oasiksen neljäs studiolevy Standing on the Shoulder of Giants (2000) piti pitämän sisällään myös kokeellisempaa materiaalia. Oasis oli ennakkotietojen mukaan ottanut vaikutteita The Beta Bandilta ja Led Zeppeliniltä. Mitä saatiin? ”Go Let It Out” oli Oasiksen versio Beta Band -kompista. ”Fuckin' in the Bushes” muistutti etäisesti Zeppelinistä. Noel sanoi haastattelussa, että tulevaisuudessa Oasis suuntaa levyn viimeisen kappaleen ”Roll It Overin” viitoittamalla tiellä. Minkä vuoksi? Kukaan ei tiedä.

  Luvattua kokeellista materiaalia edusti introbiisi "Fuckin' in the Bushes" muhkeine rumpulooppeineen, sekä levyn paras kappale "Who Feels Love?". Bassokitara pääsi vihdoin esiin, kun bändin alkuperäinen basisti oli eronnut. Etenkin "Who Feels Love?":lla, johon Noel kirjoitti myös hienon sanoituksen Thaimaan lomallaan, herättyään eräänä aamuna harvinaisen hyväntuulisena. Hän näki ikkunasta apinoita ja muita hauskoja eläimiä kiipeilemässä pihapuissa aamuauringon valossa. Aikaisemmin hän oli tavannut hengellisesti virittyneitä ihmisiä ja munkkeja, jotka elivät iloisina pikkukylissään. Tämä kaikki vaikutti häneen syvästi ja hän koki onnen hetken; universaali rakkaus kosketti häntä.

  Be Here Now:n jälkeen Noel uudistui. Hän lopetti kokaiinin ja ryyppäämisen. Hän hylkäsi vanhat pedaalit ja vahvistimet, ja osti säkillisen uusia laitteita. SOTSOG on kuitenkin vain puolillaan hyviä biisejä, eikä se huonompi puoli kestä juurikaan tarkastelua. Edeltäjäänsä verrattuna levy on kuitenkin irtiotto menneisyydestä. Silti Oasiksen käyrä oli tasaisessa laskussa. Miehistönvaihdokset söivät bändin imagoa. Rytmikitaristi Paul "Bonehead" Arthurs ja  basisti Paul "Guigsy" McGuigan jättivät yhtyeen kesken SOTSOG:n äänityksiä. Musiikillisesti sen ei olisi pitänyt haitata, päinvastoin, mutta rockissa kyse onkin usein fiiliksestä.

  Studiossa Noel sai homman toimimaan ja soitti itse kaikki kitarat ja basso-osuudet, kuten oli toki tehnyt monta kertaa ennenkin. Mutta livenä Oasis ei ollut enää entisensä. Boneheadin ja Guigsyn tilalle pestattujen sinänsä edustavien Gem Archerin ja Andy Bellin sijaan Oasis olisi kaivannut sekopäistä uutta verta. Jotain mielipuolista desperadoa, joka olisi inspiroinut bändiä uuteen iskuun, ja lopulta kenties kaapannut koko bändin ja julistanut olevansa Oasis. Bell ja Archer kun eivät tuoneet mukanaan mitään muuta synergiaa kuin tiedon siitä, että satanistinen konserni sai heidän nimissään ujutettua Oasiksen levylle mitä sattuu. Oasis mk.2 oli muukalaislegioona, jonka uudet jäsenet pelasivat yhtä varman päälle kuin Noel itsekin. Niin voi toki tehdä, mutta sitten on turha tulla jälkikäteen selittämään, että olisin halunnut tehdä enemmän, jos vain olosuhteet olisivat olleet suotuisammat.

  Viides levy Heathen Chemistry (2002) oli kauttaaltaan tasapaksua keskitien rokkia. Levy on Oasiksen tylsin ja huonoin. Sen toki oletettiin tarjoavan uutta, kokeellisempaa Oasista. Tuskin kukaan kuitenkaan yllättyi, kun sellaista ei saatu. Levyn avausraita The Hindu Times kuulosti demona hyvältä, mutta Noel halusi normalisoida sen ja viivästytti singlen julkaisua. Uusien jäsenten kappaleet eivät säväyttäneet.

  Kiertueen jälkeen rumpali Alan White erosi yhtyeestä. En jäänyt häntä kaipaamaan, sillä on hänen syytään, että Oasis ei nojannut enemmän rumpukoneisiin ja luuppeihin, mikä olisi sopinut bändin soundiin ja biiseihin. White tapasi myös "shuflata", eli hieman hämmentää Oasiksen vanhojen biisien komppeja. Ei niin saa tehdä. Supersonicin komppi on se mikä se on. Siksi se kuulostaa hyvältä. Samaan tapaan The Stone Rosesin rumpali Reni pilaa I Wanna Be Adoredin livenä. Eikö hän ymmärrä, että se ei ole mitään jazzia?

  Vuosi vuodelta Oasiksesta tuli yhä nolompi bändi. Jossain vaiheessa häpesin itsekin omaa Oasis-diggailuani. Oasista ei kuunneltu ikkunat auki ja täysillä. Pidin silti Oasiksen lippua salossa, usein tosin puolitangossa. Odotin heidän julkaisevan vielä jotain merkittävää. Olivathan he olleet minulle aikansa mielenkiintoisin yhtye. Mutta talvi oli pitkä, kylmä ja pimeä.

  Liam palkkasi Death In Vegas – kaksikon tuottamaan Oasiksen kuudetta studioalbumia. Nyt oli lupa odottaa jotain uutta. Noel kuitenkin tuhosi nauhat ja levy äänitettiin uudelleen. Ehkä Death in Vegasille oltaisiin maksettu maltaita Oasiksen levyn pilaamisesta. Luultavasti. Julkaistu äänite Don't Believe the Truth (2005) ei tarjonnut Oasikselta mitään kokeellista. Samaa vanhaa. Pari 60-luvun rumpukomppia. Noel ei enää saanut kirjoitettua lauluja liukuhihnalta. Vuosi vuodelta vesi hänen kaivossaan tuntui laskevan.

  Oasiksen viimeiseksi levyksi jäänyt Dig Out Your Soul (2008) oli iso positivinen yllätys. Sen monipuolinen soundi ja erinomaiset biisit valoivat uskoa Oasiksen tarinaan. Albumi hyvitti kaksi edeltäjäänsä. Ei sekään silti kokeellinen ollut. Kuitenkin aavistuksen psykedeelinen. Mutta yhtyeen taru oli lopussa. Noel oli kaiketi päättänyt jo hyvissä ajoin tekevänsä soololevyn. Erotessaan bändistä hän varmasti ajatteli, että voisi saman tien siirtyä kokonaan soolouralle.

  Kuitenkin sama kokeellisuuden vältteleminen jatkui. Noel Gallagher's High Flying Birds - levyllä (2011) oli yksi tanssittava raita, mutta kokeellisena sitä ei voi pitää. Sitten Noel palkkasi Amorphous Androgynous – kaksikon tuottamaan toista sooloalbumiaan Chasing Yesterday (2015). Ulos laitettiin perinteisempi levytys ja kokeellisemman version masternauhat Noel tuhosi, jotta kukaan ei saisi kuulla sitä.

  Julkaisematon levy tuskin oli huono. Kyse onkin kirouksesta, joka varjosti Oasista ja heittää nyt samanlaisen varjon Noelin soolouran päälle. Noel on kirottu. Hän ei pysty uudistumaan musiikillisesti. Master-nauhojen järjetön tuhoaminen on selvä merkki siitä. Hän kävi niin lähellä julkaista jotain todella psykedeelistä ja kokeellista – ja ei sitten kuitenkaan. Satanistinen kirous piti Noelia otteessaan ja hän oli tuomittu vellomaan omalla mukavuusalueellaan. The Right Stuff on Chasing Yesterdayn ainoa AA:n sellaisenaan tuottamana jäänyt laulu. Hyvinkin perinteinen tuotannoltaan. Ja todella hieno kappale. Vielä parempi on - henkilökohtainen suosikkini - Riverman. Noelin soolouran paras. Ei voi sanoa ehdottomasti paras, koska hyviä on niin paljon.

  Ehkä joku pitää saksofonia rohkeana instrumenttivalintana, mutta se kuten muutamat levyn kappalerakenteet on pöllitty suoraan Primal Screamilta. Noel varastaa häpeilemättä, eikä peittele jälkiään. Hän haistelee trendejä ja luottaa melodioihinsa. Hän luo uutta soundia rakentamalla kerroksia oasismaisuuden päälle. Yhä jatkuva varastaminen on varmasti myös Noelia ohjailevan ufon omasta kannanotosta. Ei musiikkia voi omistaa.

  Oasiksen livenä ja levyllä esittämät cover-kappaleet kertovat paljon siitä, miten turvallisuushakuisesti Noel pelaa: Hän nuo esitettävät laulut on kuitenkin valinnut. Oasis on coveroinut Beatlesia, Rollareita, David Bowieta ja Who:ta. Se ei vaadi paljon mielikuvitusta. High Flying Birds on esittänyt mm. All You Need Is Lovea encorena. 

  Mielenkiintoisempia ovatkin Noelin varkaudet. Hän varastaa ja plagioi laajalla rintamalla. Varastaa kuulemma bändeiltä, jotka eivät ole päässeet levyttämäänkään. Varastihan toki Liamkin Damn Seagullsilta, tai ehkä paremminkin lainasi. Noel on kuitenkin omaa luokkaansa. Mutta hän osaa varastaa ja sämplätä tyylillä. Omasta mielestäni hänen ehkä paras varkautensa on Cliff Richardin “Devil Woman”, josta hän teki The Turning – kappaleen. Cliff Richard ei kirjoittanut sitä itse mutta omistaa sen oikeudet. Hän ei silti haastanut Noelia oikeuteen, koska on pedofiili. Pedofiilit pelkäävät usein yhteenottoja ja konflikteja. Alitajuisestikin, sillä he häpeävät itseään. Toisaalta he saattavat olla yliaggressiivisia ja hyökkääviä. 

  Noelin kuten Oasiksenkin levytykset on tungettu täyteen kaikenlaista taustaääntä. Yleensä kitaran vinguttamaa yhtä nuottia tai sointua. Indie-soundia on haettu tunkemalla stereokuva täyteen hälyä. Se on Owen Morrisin ja Noel Gallagherin luoma Oasis-soundi, jonka Noel otti omakseen myös soololevytyksissään, koska ei halua kuulostaa valtavirralta. Samasta syystä The Charlatans pilasi Us and Us Only - levyn soundin. Eka miksaus kuulosti liian hyvältä. Sitten se sotkettiin “indiemäiseksi”. Noel on soolourallaankin onnistunut pysyttelemään vaihtoehtoisena; indie-soundissa. Hänestä ei ole tullut Stingiä tai Phil Collinsia. (What's the Story) Morning Glory oli Noelin yritys myydä paljon levyjä ja hän onnistui siinä. Sen jälkeen katu-uskottavuus on ollut hänelle tärkeää.

 

  Oasiksen fanina, väistämättä myös Noelin soolotuotantoa diggaavana, sitä on kuin adventisti. Odottaa kynttilä kädessä jotain, joka ei välttämättä koskaan saavu. Vaikka voisihan sitä toisaalta sukeltaa jonnekin fuusiojazzin syövereihin. Sieltä sitä kokeellisuutta löytyy. Mutta ei sellaista hinkkaamista jaksa. Rajansa kokeellisuudellakin. Se nyt vaan on niin, että kaiken maailman spektraalinen musiikki soveltuu lähinnä kultivoituneimpien musiikinharrastajien korville. Ja olihan minullakin paljon suosikkeja kevyen musiikin eri rintamilta. Harvan näistä artisteista ja bändeistä levyjä kuitenkaan varsinaisesti odottelin. Dovesin uutta levyä taisin joskus odottaa. Ja Bob Dylanin. Mutta Noel Gallagherin uudet julkaisut kiinnostivat enemmän. 

  Sitten kolmannella High Flying Birds - levyllään Noel Who Built The Moon (2017) lunasti nuo odotukset. Tuottaja David Holmesin avustuksella Noel rakensi soolouralleen yhä nousevan käyrän, joka antaa odottaa uusia mestariteoksia. Ensimmäinen NGHFB - levy oli kaikessa perinteisessä ilmaisussaan erittäin hyvä. Toinen pisti paremmaksi joka osa-alueella ja kolmas näytti Noelin viimein syntyneen uudelleen. Soolourallaan Noel onkin pystynyt huomattavasti parempiin suorituksiin kuin suurimmalla osalla Oasiksen levyistä. Lukuunottamatta niitä kahta ensimmäistä. Ehkä kyse on hänen liittymisestään kerhoon. Satanismi tuo uutta virtaa Noelin työhön, monellakin tapaa. Hän pystyy myös nauttimaan työstään ja olemisestaan aivan uudella tavalla. Toki pilvi tämän hopeareunuksen keskellä on iso, mutta eihän Noel ole enää Noel, vaan pelkkä klooni. Mitä väliä sillä on? Musiikki kun paranee vuosi vuodelta.

  Kun Noelia katsoo nykyään esiintymässä, hänestä huokuu vapautuneisuus. Oasiksen aikoina hän ei selvästikään nauttinut olostaan ja soittaminen oli hieman vaivalloista. Liikkuminen kömpelöä ja eleet väkinäisiä. Noel ei päässyt satanistien terroria pakoon. Hänen apurinsa auttoi häntä vain tiettyyn rajaan saakka. Lähinnä toteuttamaan asioita. Ei niinkään kestämään niiden seurauksia. Nykyään hänellä on tuhansia tyyppejä joita kiduttaa puhtaalla omallatunnolla. Kostoksi.

  Entinen laamanni-Noel kertoi tavanneensa pari kertaa tyypin, joka oli kertonut koko elämänsä perustuvan hänen terrorisoimiseensa. Tuo tyyppi kertoi pitävänsä Noelista todella paljon. Rakastavansa häntä. Kun Noelilla menee huonosti, hän nauttii. Samaa sanoi minulle se helsinkiläinen mainosmies, joka on terrorisoinut elämääni 90-luvun lopulta saakka. Hän naureskeli, miten paljon pitää minusta ja miten hauska sälli olen. Miten paljon minusta onkaan ollut hänelle hyötyä. Kunhan olen onneton. Jos iloitsen, hän puolestaan kärsii.

 

 

 

 

 

 

Liam ja Beady Eye

 

  Ruisrockissa 2010 Oasis esiintyi ilman Noelia. Seuranani festivaalialueella oli vanha kaverini Turre, joka paljastui myöhemmin örkiksi. Keikan jälkeen Turre sanoi, ettei olisi halunnut nähdä “Liamia”, kuten hän asian ilmaisi tekemällä lainausmerkit ilmaan. Turre oli nähnyt Oasiksen Knebworth Parkissa 1996, mutta seisoi silloin niin kaukana lavasta, että joutui seuraamaan keikkaa videoruuduilta. Nyt Liamin näki parinkymmenen metrin päästä. 

  “Avaruus-Liam”, Turre sanoi virnuillen. Hän tiesi, etten ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.

  En tiedä minkä näköinen mörkö Turre itse on, enkä tiedä Liamistakaan, mutta muistelen jonkun kuvailleen Liamia siniseksi ja naamastaan kyhmyiseksi. Noelille oltiin kerrottu, että Heathen Chemistry - levyn kansikuvasta tunnistaa örkki-Liamin. Noel siis kyllä tiesi, mutta ei voinut puhua asiasta, eikä hänellä ollut oikein käsitteitäkään asian kuvailemiseen. Hän kertoi, miten Liam näytti todella oudolta kun tämän näki LSD:n vaikutuksen alaisena. Hän ei oikeastaan halunnut tietää asiasta enempää. Patsy Kensit tiesi myös, ettei Liam ole ihminen. Hän tiesi "they"-porukan ja myös sen, ettei koko asiasta saa puhua. Kensit kertoi, miten Liam oli aina välillä uskomattoman terävä, mutta taantui sitten hyvin nopeasti, aivan kuin olisi muistanut mitä hänen pitää olla ja mitä ei.

  Liamin kehon on siis kaapannut olio joista lisää toisessa kirjoituksessani “Örkit - Stem”. Kutsun näitä olioita örkeiksi. Kesällä 2010 örkki-Liam sai kuulla, että paljastaisin ihmisille mikä hän on. Hän soitti ja pyysi etten tekisi niin. Hän sanoi, että minun pitäisi yrittää ymmärtää häntä. Hän oli halunnut vain kokeilla miltä tuntuu olla rock-tähti. Kyllä minun pitäisi se tajuta. Örkki oli kaapannut Liamin jo hyvissä ajoin ennen Oasiksen suurinta suosiota. Noelin luulisi tietävän koska se tapahtui. Veljekset kun yleensä tuntevat toisensa. Örkki kertoi alunperin ajatelleensa jättää Liamin melko nopeasti, mutta jäi sitten tähän pysyvästi kiinni. Kun hän kerran irtautui Liamista pitemmäksi aikaa, hän huomasi ettei oikea Liam pysty oikein mihinkään. Tämä oli menettänyt otteensa elämään, eikä omannut enää minkäänlaista omaa tahtoa.

  “Ymmärrä minua”, örkki-Liam sanoi. “Ei tämä niin hauskaa ole. Joutuu esittämään idioottia, eikä voi sanoa mitään järkevää.”

  Kuten Oasis: Supersonic – dokumentissa kerrotaan, Liamia lyötiin vasaralla päähän kun hän oli vasta teini-ikäinen ja se aihetti hänelle aivovamman, minkä johdosta hän on vähämielinen. Ei Liamin kaapannut örkki voinut muuttua älykkääksi, vaan hänen piti pitää kiinni alkuperäisen Liamin hahmosta. Kaikki örkit ovat näyttelijöitä. Pahimpana asiana örkki piti kuitenkin sitä, ettei Liam ollut liittynyt kerhoon. Se teki hänestä vielä entistä tyhmemmän ja avuttomamman, ja rajoitti hänen elämäänsä hyvinkin paljon. Örkithän ovat saatanallisia olioita, mutta kyllä sellainenkin voi esittää laamannia.

  Kun Liam ryhtyi kirjoittamaan lauluja, hänen aikaansaannoksilleen naureskeltiin. Dig Out Your Soul – levyn “I'm Outta Time” oli kuitenkin jo hyvin hieno ja sävykäs kappale. Mutta kuka sen on kirjoittanut? Örkki-Liam kertoi minulle, että hän ei halua ryhtyä liian tuotteliaaksi, eikä olla liian kyvykäs. 

  “Se ei vaan käy laatuun. Sitäpaitsi viihdyn jouten”, hän sanoi.

  Satanismi ei ole Liamia, kuten ei moni muukaan asia. Mitä todellinen Liam nyt sitten ikinä onkaan? Sitä on vaikea sanoa. Mutta on mielenkiintoinen kysymys, saisiko örkki-Liam henkistä apua saatanallisilta demoneilta lauluja kirjoittaakseen vai ei? Onhan hän itse satanisti, mutta hänen hahmonsa Liam taas ei ole.

  Standing on the Shoulders of Giants - kiertueella Liam kärsi flunssasta. Kyetäkseen suoriutumaan keikoista, hän otti lääkärin suosittelemaa astma/nuha-lääkettä, ja huomasi että se ei pelkästään normalisoinut hänen ääntään, vaan paransi sitä. Niinpä hän alkoi käyttämään lääkettä säännöllisesti, minkä seurauksena hän menetti lauluäänensä. Myöhemmin hän on saanut ääntään takaisin, johtuen kaiketi terveellisemmistä elämäntavoista. Tai voi olla, että siinä on jokunen lammas teurastettu, vaikea sanoa. Mutta kun Liam lähti 2017 soolokiertueelle, oli hänen pakko skarpata. Ei ollut ketään kenen taakse piiloutua. Onkin huomionarvoista, että soolona molemmat Gallagherin veljekset ovat parhaimmillaan. Onhan Noelinkin High Flying Birds huomattavasti parempi ja mielenkiintoisempi yhtye kuin mitä Oasis oli ikinä 2000-luvulla.

  Kun Noel halusi minut bändiinsä, hän kertoi miten roudarit ovat oma heimonsa. Ja että miten he osaavat olla vittumaisia ylimielisille soittajille. Ja miten roudarit ovat tehneet kaikille Oasiksessa tai sen mukana kiertueella soittaneille jonkun vittumaisen jekun, joka piti vain kestää. Kaikille muille paitsi Noelille – ja Liamille. Noel ihmetteli roudareita ja heidän outoja tapojaan. Miksi Liam ei saanut paskaa? 

  Ruisrockissa 2000 istuimme Turren kanssa ennen Oasiksen keikkaa kaljateltassa. Oasiksen roudarit tuijottivat Turrea. Joku kävi hänen jutullaan. Kyllä örkki örkin tuntee. Kuinka moni ihminen Oasiksen ja Noelin ympärillä on örkki? Onko Noelkin tätä nykyä örkki? Ja ovatko Andy Bell, Alan White, Bonehead ja kumppanit örkkejä? Aika näyttää. 

  Oasiksen hajottua 2009, Liam Gallagher, Andy Bell, Gem Archer ja Chris Sharrock perustivat Beady Eye:n. Se tuli ehkä liian nopeasti Oasiksen jälkeen. Eikä bändi tehnyt selvää pesäeroa Oasikseen, paitsi nojaamalla tukevammin 60-luvulle. Ensimmäinen albumi Different Gear, Still Speeding (2011) ei säväyttänyt. Toinen BE (2013) oli huomattavasti parempi ja monipuolisempi, mutta jostain syystä se ei kiinnostanut ihmisiä, etenkään USA:ssa. Ehkä levy oli huonosti markkinoitu. Oltaisiin tarvittu “skandaali” tai jotain muuta markkinointia. Mutta eivät Gem Archer ja Andy Bell olleet Oasiksen aikoinakaan antaneet mielenkiintoisia lausuntoja. Liamin sanomiset eivät ole ikinä olleet järin ihmeellisiä. Ehkä Beady Eye:lta puuttui todellinen johtaja. Liam vältteli työntekoa, ja muut jäsenet eivät osanneet ottaa asioita hoitaakseen. Kyllä BE olisi ansainnut osakseen suitsutusta.

  Keikoillaan Beady Eye vältteli Oasiksen materiaalia. Ehkä pelästyneenä Beady Eye:n huonosta menestyksestä Liam päätti soololevynsä Liam Gallagher (2017) kiertueella luottaa enemmän Oasiksen hitteihin kuin oman levynsä biiseihin. Se on suuren yleisön mieleen. Miksi? Ehkä säälistä, en tiedä. Voiko satatuhatta kärpästä olla väärässä? Soolona Liam tekee Live Nation - diilin siivitttämänä Britanniassa ja muuallakin stadionluokan konsertteja. Beady Eye soitti muutaman tuhannen hengen saleissa.

  Ja onhan se niin, etteivät ihmiset ole kiinnostuneita muista kuin Liamista ja Noelista. Ei niillä muilla ole niin väliä. Beady Eye:n retroilun flopattua Liamin levy toteutettiin modernimmalla otteella. Se oli sliipattua ja tylsää indie-rokkia, siinä missä Beady Eye toisella levyllään nousi selvästi Oasiksen huonoimpien levyjen yläpuolelle. Tällä hetkellä (7/2018) Liam valmistelee toista sooloaan.