REPTILIANIT

 

 

 

 

 

Johdanto

 

  Kun menin Illuminatiin, Samuel O'Neill sanoi että sitten olisin osaksi lisko. Ei se minua haitannut. Ollaan sitten reptilianeja. Vaikka vain osaksi. Samalla tavoin jouduin venyttämään persoonani rajoja, kun Samuel kertoi minun olevan mahdollisesti, jos nyt ei anti-kristus, niin jotain vastaavaa kuitenkin. En minä halunnut olla anti-kristus, mutta minkäs teet? Kai se on sitten pakko. Täytin kuulemma profetiat monilta osin, vaikka en ihan kaikella tavoin. Minut on mm. ympärileikattu, joten olin Samuelin mielestä valmis juutalaiseksi. Kun kysyin eikö anti-kristus tule idästä, Samuel sanoi että itäähän se Suomi on kun täältä Amerikasta päin katsoo.

  Ehkä anti-kristus on sitten sama kuin juutalaisten odottama oma messiaansa. En pitäisi sitä minään ihmeenä. En kuitenkaan tunne asiaa sen enempää, eikä se minua oikeastaan kiinnostakaan. On kuka on. Jos se on se mikä ennustuksissa, niin eihän sitä tiedetä, että se on nimenomaan anti-kristus. Juuri siksihän se saa kaikki puolelleen. Vaikka uskottavampaa on kyllä se, että aikojen lopussa suurin osa ihmisistä on satanisteja, jotka kyllä tietävät että anti-kristus on mikä on, mutta muut eivät. Muut vain ovat vähemmistönä. He pääsevät sitten lopuksi taivaaseen, eli heistä tulee jonkinlaisia "pikku-ufoja". Suurin osa joutuu kadotukseen. Se tuntuu epäreilulta. Mitä sitten tarkoittaakaan.

  Ehkä anti-kristus tulee vasta muutaman tuhannen vuoden päästä. Idästähän hän tulee ja saattaa olla esim. intialainen. Oletetaan, että Intia on parin tuhannen vuoden päästä supervalta. Ja että ihmiset eivät enää juurikaan ajattele, vaan koneet ajattelevat heidän puolestaan. Iso osa maailmanhistoriaa on silloin pyyhitty kokonaan pois. Esim. Raamattua ei kukaan muista ikinä olemassa olleenkaan. Juuri siksi anti-kristuksesta tulee niin suosittu. Koska vanhat profetiat on kokonaan unohdettu.

  Ja miellyttävä hän onkin. Todellinen symppis. Saa kaikki rakastumaan itseensä. Hänen kauttaan alienit tulevat maan päälle ja sitten taistellaan Armageddonin sotaa jonkin aikaa. Juutalaiset luonnollisesti menossa mukana.

 

  Evelyn Rothchildin vaimo Lady Lyn Forester de Rothchild sanoi heti kättelyssä, että he eivät ole sitten mitään liskoja, vaikka en ollut kysynyt koko asiasta. Samuel kommentoi asiaa myöhemmin sanomalla, että sellainen se nainen on: Menee aina asioiden edelle.

  Samalla tavalla satanistit menevät asioiden edelle pilatessaan projektini ja usuttaessaan minut näin kirjoituksiini. He ovat antaneet kertoa itselleen kuinka tulen lopulta kuitenkin voittamaan pelin. On siis parempi piinata minua nyt niin paljon kuin mahdollista. Ottaa tilanteesta kaikki irti niin kauan kuin se on mahdollista. Vaikka tämä johtaakin juuri siihen tilanteeseen, joka heille on ennustettu. Siitä he eivät osaa piitata. Tyhmiä kun ovat, syövät kuormasta. He pelkäävät, että jos he eivät tekisi niin, joku muu tekisi saman joka tapauksessa. Koko satanismi perustuu hyväksikäyttöön. Kaikki käyttävät toisiaan hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Ole siinä sitten järkevä. Minuakin neuvottiin, ettei kannata ottaa irti kaikkea minkä saa. Vain sen verran kuin tarvitsee. Mitä enemmän ottaa, sitä enemmän joutuu antamaan. Kerhon apu ei ole ilmaista.

  Myöhemmin Lady Forester sanoi minulle, ettei oikeastaan haluaisi olla Illuminatissa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, kun oli kerran mukaan hypännyt. Hänestä oli tullut lisko-hybridi, eikä tilanteesta ollut ulospääsyä. Satanismin saralla edes ylin porras, Illuminati, ei ole ihmiselle hyvä diili. Satanismista nauttiakseen olevaisen pitäisi ilmeisesti olla alien eli ns. avaruusolento. Täytyy toki muistaa, että muilla olevaisilla kuin ihmisillä on omat negatiivisesti värähtelevät jumalhahmonsa. Sen ei tarvi olla Saatana, sillä onhan Saatanan lisäksi kaikenlaisia muita vastaavia korkeampia voimia, ja entiteettejä näidenkin yläpuolella. Käsittääkseni Saatanan juttu on erityisesti tämä ihmisten maailma. Voin olla väärässä. Ehkä hän vaikuttaa muissakin maailmoissa.

  Vaikka reptilianit ja muut negatiiviset entiteetit ovat ihmisten yläpuolella, ei niidenkään  elämä niin hienoa ole. Ne eivät nauti elämästä, vaan toteuttavat olemustaan kuin jokin muurahainen. Vapaa tahto on niiden elämässä läsnä, mutta koska ne ovat hyvin vahvasti valinneet itselleen negatiivisen puolen, ei sillä ole paljoakaan merkitystä. Ihminen sen sijaan on vapaa valitsemaan. Se on uskomaton rikkaus, mutta myös hyvin haastavaa. Etenkin kun meidät on tyhmennetty ja ohjattu harhaan. Silti, vaikka olemme reptilianeihin verrattuna tyhmiä, on meillä periaatteessa mahdollisuuksia vaikka mihin. 

  Sitä ihmettelen, että jos kerran Illuminatiin synnytään, niin kaappasiko joku aikaisemmin elänyt Rothschild Lady Foresterin ja otti hänen kroppansa omakseen, vai mikä on homman nimi? Hänhän ei ollut alunperin juutalainenkaan, vaan tavattuaan Evelyn de Rothschildin kääntyi juutalaisuuteen ja otti uskonnon omakseen. Forester vaikutti tulevan piirien ulkopuolelta, vaikka varmasti varakkaasta perheestä olikin. Hän sai valita, mutta valitsi väärin. Sen perusteella miten kriittisen halveksuvasti Samuel ja Chris O'Neill suhtautuivat Lady Foresteriin, vaikutti hän ei-toivotulta ihmiseltä illuminatien keskuudessa. Ehkä juuri tällainen käänteinen psykologia teki koko hommasta kiinnostavaa. Sitä kun usein haluaa juuri sitä, mitä muut sinulta kieltävät. 

  Enhän toki itsekään syntynyt illuminatiksi, vaikka minut mukaan haluttiinkin. Kysyin heiltä miksi he juuri minut haluavat? Sain kuulla sarkastisen vastauksen, että olisi hyvä saada mukaan jotain kilttejäkin ihmisiä. Tiesihän Samuel O'Neillkin, että tulisin nousemaan häntä vastaan. Hän halusi tuhota minut, ja se olisi onnistunut sitä helpommin, mitä syvemmälle satanismiin olisin vajonnut. Illuminatina olisin kaiketi kokenut nopean lopun, enkä olisi lopulta päässyt toteuttamaan itseäni tällä tasolla. Joka tapauksessa minut oltaisiin jossain vaiheessa korvattu kokonaan sillä kloonilla, joka ehti jo vaikuttamaan Suomenkin maaperällä.

  Ihmisyyden menettäminen ei olisi minua silloin haitannut. Vietiinhän minulta syvempi kosketus todellisuuteen jo alle kouluikäisenä fluoritableteilla myrkyttäen. En ole ikinä ollut viisas tai älykäs. Jos jotain älykästä olen sanonutkin, on se ollut joko vahinko, tai jotain hyvin yksinkertaista. Tai sitten jonkinlainen illuusio. Toimiani taustalta ohjailevien ufojen tapa kitata isompia reikiä umpeen. On selvää, etteivät ihmiset ole kovinkaan kummoisia olentoja. Siltä se ainakin näyttää, kun katselee ympärilleen. Mutta voi ihmisenä elää, ei siinä mitään. Minun on kuitenkin hyvin vaikea hyväksyä sitä, että ihmiset annetaan tyhmentää eikä heitä sivistetä, ja sitten syytetään huonoista valinnoista ja typerästä käytöksestä. Ihmisessä on jonkun verran potentiaalia. Miksi sitä ei ulosmitata, vaan nöyryytetään ja sorretaan? Kenties ihmiselämä on rangaistus ja Maa-planeetta vankila.

  En ole lukenut Raamattua, mutta epäilen paratiisin sijainneen onton maapallon sisäkuorella. Helvetti taas on maankuoren sisässä. Aatami ja Eeva häädettiin pois paratiisista, kun he söivät käärmeen (reptilianin) tarjoamaa omenaa. Se oli tiedon hedelmä. Missä se tieto on nyt? Eikö sopimukseen kuulu saada tietää, jos kerran paratiisista joutuu lähtemään? Asuttamamme maapallon ulkokuori on jotain paratiisin ja helvetin väliltä, kuten kaikki tietävät. On maapallolla ihan mukavaakin, mutta paratiisi tämä ei ole. Jotkut elostelijat väittävät, että Thaimaa pääsee lähelle, mutta enpä usko. Siellä on vain pirun kuuma, ja paikalliset katsovat vierailijaa dollarin kuvat silmissään. Viileä ilmasto on parempi. Siellä saa olla rauhassa. Jos tulee kylmä, voi aina laittaa lisää vaatteita päälle.

 

  Elämme siinä mielessä palkitsevia aikoja, että ihminen voi saada haltuunsa mitä tahansa tietoa, ja käsitellä sitä haluamallaan tavalla. Esimerkiksi reptilianeista on internetissä kaikki ihmisen avuin käsitettävä informaatio, jos vaan jaksaa etsiä. Ongelmana on tietenkin suodattaa disinformaatio todellisista faktoista. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarjota tietyt perustiedot ja valmiudet, joiden päälle rakentaa oma käsityksensä näistä kiehtovista luontokappaleista. En tiedä reptilianeista kaikkea, mutta kerron sen minkä tiedän. Sillä mitä sitä salailemaankaan. Agendani on saattaa ihmisten tietoisuuteen kaikki se tieto, jota satanistit yrittävät heiltä salailla. Lisäksi reptilianit kiinnostavat. Ainakin minua.

  Nimitys ”reptiliaani” minua ärsyttää. Englanniksi ”reptilian” menettelee, mutta suomen aani-loppuisuus särähtää pahasti korvaan. Siksi käytänkin termiä ”reptiliani”. Näin vaalin omaani ja reptilianien uskottavuutta. Se on vähän sama asia kuin miksi ”terminaattori” kuulostaa epäkelvolta versiolta sanasta ”terminator”. Sen pitää olla sama suomeksi kuin englanniksi. Voi ehkä lausua puolittain kahdella a:lla, mutta kirjoitusasussa yhden a:n ator-loppuisuus on parempi. Terminaattori kuulostaa joltain maatalouskoneelta tai termostaatilta. Sana himmentää harmittavasti sillä kuvatun hienon ja uhkaavan robotin hohtoa. Toisaalta ”alligaattori” toimii siinä missä ”alligator”. Se on sanakohtaista mikä toimii ja mikä ei.

  Ennen elettiin ihmeiden aikaa. Nykyajan ihminen on niin myrkytetty, ettei hän kykene havaitsemaan ns. ihmeitä. Maailmaa sanotaan kauniiksi, mutta me näemme siitä vain kalpean aavistuksen. Nykyajan länsimainen ihminen voi silti tiettyyn pisteeseen saakka valita olla myrkyttämättä itseään, ja meditaation avulla nousta korkeammalle tietoisuuden tasolle. Emme ole tasa-arvoisia, mutta kaikki on mahdollista. Tulevaisuuden trans-humanismissa koneet ajattelevat puolestamme sulkien tajunnastamme pois kielletyt elementit. Tulevaisuuden yhteiskunnassa on ilman satanismia entistä vaikeampi pärjätä, saati sitten menestyä. Ainakaan ei ymmärrä juuri mistään mitään. Aion itse työskennellä aktiivisesti läpivalaistakseni satanismia. Paljastaakseni tätä salaliittoa ihmisille sen verran kuin pystyn.

 

 

Taustaa

 

  Olen jo pitkään ollut kiinnostunut reptilianeista. Törmäsin aiheeseen internetissä 2000-luvun alussa ja siitä lähtien se on kiehtonut ja kaihertanut mieltäni. Kaikki juontaa juurensa lapsuuteeni.

  "Örkit" – kirjoituksessa kerroin, kuinka edesmennyt raumalainen merikapteeni Antero Vene muuttui Kemira-laivan saunassa vihreäksi liskomieheksi. Ja kuinka monet raumalaiset olivat todistaneet Anteron ihon hohtaneen välillä vihertävänä, hänen ryypätessään lomiaan kotikaupungissaan. Isäni Rauno oli Anteron suojatti.

  Laamannina isä ei olisi ikinä pärjännyt urallaan ilman minusta saatua satanistista hyötyä. Parittamalla minua hän sai itse olla rauhassa. Hän pystyi omaksumaan asiat ja myös muistamaan ne. Rauno oli pohjimmiltaan kuitenkin laiska tomppeli. Kemiran toinen kippari Heikki Toivonen kertoi vuonna 2010 aina ihmetelleensä Raunon kykyä suoriutua laivahommista, kun hänellä itselläänkin oli joidenkin asioiden kanssa tekemistä, ja hän joutui “ottamaan apua” eli syömään rääkättyä lihaa ja tekemään uhrauksia. Olihan Raunolla toki apunaan satanistinen poikaystävänsä, jonka kautta hän pystyi kostamaan vihollisilleen. Se apu ei tietenkään tullut ilmaiseksi, mutta siksihän minut oli keksitty.

  Antero Vene oli todella vihattu Raumalla, mikä on outoa. Niin kusipäistä porukkaa siinä kylässä asuu. Ollakseen niinkin vihattu kuin Vene oli, pitää ihmisen olla totaalinen kokovartalokyrpä ja sitähän Vene todella oli. Kiusasi ja rääkkäsi pieniä lapsia.

  Joskus olimme Veneen ja hänen vaimonsa luona vieraina. He asuivat kahdesta asunnosta yhdistetyssä kerrostaloasunnossa Rauman keskustassa. Jääkaapissa Anterolla oli verta ja epämääräinen möykky punaista lihaa, jota hän söi raakana. Antero tarjosi Raunollekin, ja tietysti minä ja veljeni Kalle jouduimme myös maistamaan lihaa ja verta.

  "Anna mennä vaan. Verta se vaan on", isä sanoi Anteron virnistellessä vieressä.

  Vähän väliä huoneiston ovikello soi. Saman rapun pikkutyttö tuli kysymään jotain Anterolta, joka itketti tätä uudestaan ja uudestaan. Viskiä alati särpivä Antero oli kuningas omassa valtakunnassaan.

 

  Pikkupoikina keräilimme veljeni kanssa He-Man - ukkeleita. Jotkut kutsuivat näitä leluhahmoja motuiksi, joka on kirjainlyhenne lelusarjan alkuperäisnimestä Masters of the Universe. Hahmoja oli vähän joka lähtöön. MOTU-maailmassa esihistorialliset turkis-shortsit ja miekat yhdistyvät saumattomasti avaruusajan kulkuneuvoihin, sekä supervoimiin ja taikuuteen. Kuin Conan-barbaarin ja Tähtien Sodan yhdistelmä. Conanin oikeudet omistava taho haastoikin leluvalmistaja Mattelin oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta, mutta hävisi jutun. Oikeuden mukaan barbaareihin sinällään ei voi omata tekijänoikeuksia.

  Hiimäneissä kaksijalkaiset liskohahmot olivat erityisen hyvin edustettuna. Olihan yksi kolmesta pahan allianssista nimeltäänkin "Snake Men". Heidän johtajansa oli King Hiss, mutta eniten reptiliania näistä hahmoista muistuttivat Tung Lashor ja Kobra Khan.

  Naapurin pojalla oli Kobra Khan. Suureksi aukeavan suunsa vuoksi se muistutti kovastikin reptiliania, mutta hampaita sillä ei ollut riittävästi. Hahmoja oli vähän joka lähtöön: Liskoja, robotteja, kesyjä villieläimiä ja ihmisiä. Niitä markkinoitiin tarinoilla, joita tuli hahmojen mukana pienissä sarjakuvalehdissä. Lisäksi oli animaatiosarjoja, joita ei kuitenkaan näytetty Suomen televisiossa.

  Rauno halusi aina nähdä uudet hiimänit. Hänhän ne yleensä maksoikin. Muistan kun näytin tädiltäni syntymäpäivälahjaksi saatua Tung Lashoria Raunolle ylpeänä. Halusin kuulla mitä hän sanoisi.

  ”Tällaiset kuulemma hallitsevat maailmaa. On se karmeaa”, Rauno sanoi hypistellen figuuria. Tietonsa hän oli saanut kaiketi Antero Veneeltä.

  Rauno nimittäin halusi välttämättä minun ottavan Tung Lashorin Kemira-laivalle mukaan ja esittelevän sitä Anterolle. Varmisti vielä, että onhan sinulla Ville se mukana. Minun piti leikkimän hahmolla Veneen läheisyydessä siten, että hän huomaisi sen. Kun Antero ei nielaissut syöttiä, joutui Rauno pakkosyöttämään sen hänelle.

  "Näytäs Ville Anterolle sitä ukkoa", Rauno sanoi.

  Kun Antero sai lelufiguurin vihdoin käteensä, seurasi Rauno vierestä hänen reaktioitaan. Rauno tiesi, että vaikka Venettä ei hetkauttanut juuri mikään, olivat liskot hänelle kuitenkin jostain syystä arka paikka. Siitä en ole varma, muistiko Rauno Kemira-laivan saunan tapauksen?

  Antero katsoi Tung Lashoria. Hän vakavoitui ja hymähti. Sitten hän laittoi hahmon toimistonsa yläkaappiin ja sanoi sen pysyvän nyt siellä. Kyllähän Antero siinä vaiheessa huomasi Raunon naamasta, mistä asiassa oli kyse. Hän sanoi, että ottaa ukon haltuunsa. Tämä harmitti minua. Rauno tietenkin vain levitteli käsiään.

  Pari päivää sain odottaa hahmoa Anterolta. Kun kysyin asiasta, hän ärähti ja ajoi minut tieheni. Sain sen lopulta takaisin, kysyttyäni oikein kauniisti. Antero halusi tietää, oliko Rauno kehottanut minua tuomaan hahmon Kemiralle? Myönsin asian olevan näin. Niin hän oli arvellutkin.

  Siihen aikaan ei ollut internetiä, mutta ala-asteikäiseni televisiosta tullut V oli ylivoimaisesti pelottavin tv-sarja mitä muistan. Jo alkutekstien punaisena hyytävä v-kirjain sai minut suunniltaan pelosta. Kun avaruusliskojen johtajatar Diana sitten nielaisi hiiren Mattin silmien edessä aluksen käytävällä, ei pelko tuntenut mitään rajoja.

  Sarjan tenho laski nopeasti, mutta muisto ensimmäisten jaksojen tunnelmasta on jäänyt ikuisesti mieleeni. Mikä V-sarjassa pelotti niin paljon? Epäilen sen olleen alitajuinen muisto Antero Veneestä. Ehkä siinä on jotain muutakin.

  Ennen Tung Lashoria muistan noin viiden-kuuden vanhana katselleeni Kemira-laivan komentosillalla kun Antero Vene ottaa ruorin haltuunsa. Sitten yhtäkkiä hänen takaansa leijuu hänen päälleen miehenkokoinen käärme. Antero tärisee hieman, kun käärme ottaa hänet kokonaan hallintaansa.

  Kemira-laivan saunassa jouduin veljeni ja isäni kanssa todistamaan, kuinka Vene ensin leikitteli ajatuksella raiskata minut ja veljeni. Istuessani hänen sylissään tunsin hänen jättimäisen peniksensä nousevan allani; se oli suurin piirtein yhtä pitkä kuin käteni. Naureskellen Vene ehdotti isälle, että he raiskaisivat minut ja veljeni, ja heittäisivät sitten ruumiit yli laidan.

  Isä ei suostunut tähän, vaan kehotti minua hyppäämään pois Antero-sedän sylistä. Tämä vain nauroi pilkallisesti käsistäni kiinni pitäen. Sitten Antero alkoi yhtäkkiä muuttua vihreäksi liskomieheksi pelosta täristen. Ensin tärisi Antero ja sitten lisko joksi hän rupesi väriltään, kooltaan ja kasvoiltaan muuttumaan. Liskon ominaisuudessa hänen kasvonsa eivät kuitenkaan näyttäneet enää pelästyneiltä, vaan ennemminkin hämmentyneiltä ja sitten vihaisilta, vain tullakseen lopulta samaa reittiä takaisin ihmismäiseen muotoon. 

  Häijyimmillään lisko ei juuri ihmistä muistuttanut. Sen silmät olivat kuin käärmeellä ja sen kyhmyyntynyt iho oli muuttunut suomuiseksi. Käsissään sillä oli kolme pitkää sormea terävine kynsineen. Kooltaan olio kasvoi parikymmentä senttiä, eikä Vene itsekään ihan pieni mies ollut.

  Kysyin isältä pitäisikö meidän mennä ulos saunasta? Hän vain tapitti tätä tärisevää muodonmuuttajaa.

  "Menkää vaan mutta minä ainakin katson tämän loppuun, kun kerrankin jotain tällaista pääsee todistamaan", isä sanoi.

  Lopulta muodonmuutos palasi takaisin Veneeksi, joka lepäsi lauteiden nurkassa voimattomana silmät ummessa. Isä raotti hänen silmäluomiaan, mutta hän oli jo muuttunut takaisin ihmiseksi. 

  Vielä samana iltana puhuimme isän kanssa asiasta, mutta seuraavana päivänä hän oli sen jo unohtanut, enkä tainnut sitä enää itsekään illalla muistaa.  

  Olin silloin niin nuori, etten osannut häntä pelätäkään, ainoastaan ihmetellä. Myöhemmin opin Venettä kuitenkin pelkäämään, kun hän viinaa saatuaan jahtasi minua ympäri Mouhijärven asuntoamme ollessaan siellä vierailulla. Ensin hän nussi isää, sitten raiskasi äidin, mutta kun oli aika siirtyä minuun, onnistui äiti viemään minut turvaan naapuriin yöksi. Veljeni oli viety jo aikaisemmin yöksi kaverilleen. Isä oli ehkä ajatellut uhrata vain minut. Olisin ollut "vain parasta kunniavieraalle". Yöllinen herkkupala Anteron makuun. Jotta isä saisi Anteron pidettyä puolellaan ja etenisi urallaan. Eihän isä olisi ikinä päässyt minua parittamatta edes perämieheksi.

  Vaikka Antero Vene oli paatunut pedofiili, ei hän voinut niin ajattelematon olla, että raiskaisi minut ja heittäisi laidan yli mereen tai jotain vastaavaa. Mutta eihän se ollutkaan Antero, vaan joku lisko tai muu vastaava, joka valtakirjansa turvin ohjaili Anteroa miten parhaaksi katsoi.  

  Oliko Antero Vene örkki vai reptiliani? Vai oliko hänen isänsä myynyt hänet pahoille voimille niin, että häntä käyttivät monenlaiset oliot sijaiskehonaan? Muistelen joskus jonkun Kemiran miehistön jäsenen päivitelleen, että minkähän näköinen Antero sieltä tällä kertaa tulee?

  

  

 

Yleistä reptilianeista

 

  On vaikea sanoa, miksi reptilianeja on olemassa? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi ihmisiä on olemassa? Joku on saanut idean ja sitten toteuttanut sen. Kyseessä tuskin on vahinko. Tai evoluutio.

  Satanistienkaan keskuudessa reptilianeista ei puhuta. Niistä ei saa puhua. Mitä vaikutusvaltaisempi satanisti, sitä hiljempaa hän pysyy näistä kaksijalkaisista liskopedoista. Yleensäkään vakavan imagon omaavat ihmiset eivät puhu yliluonnollisesta. Joku ikääntynyt viihdyttäjä saattaa kerrata kokemuksiaan enkeleistä, mutta poliitikon suusta ufo-juttuja ei kuule. Sama pätee liike-elämän palveluksessa oleviin ihmisiin.

  Reptilianit nimittäin kontrolloivat maailmaa monella tapaa. Maailmantaloutta ja -politiikkaa Illuminatin kautta ja niin edelleen. Ihmiskulttuurin yksityiskohdat eivät reptilianeja juuri kiinnosta. Ne vetävät suuria linjoja. Ne haluavat säilyttää nykytilan, jossa ihmiset ovat niiden käytössä. Virallisen maailmanselityksen mukaan reptilianeja ei kuitenkaan ole olemassa. Niistä on esittää pelkkiä väitteitä. Ei yhtäkään todistetta.

  Niitä ei saa valokuvata. Valokuvat reptilianeista ovat siis hyvin harvassa. Jos joku toisi sellaisen julkisuuteen, hän ei luultavasti eläisi kovinkaan kauan. Valokuvan omaisia kuvia niistä on varmasti tehty. Mutta jos katsoo krokotiilia, ja kuvittelee sen kuonon lyhyemmäksi, saa melko hyvän kuvan tietynlaisesta reptilianista.

  Reptilianit eivä pidä siitä, että niistä puhutaan. Kaikkialla on kyllä viittauksia niihin. Japanissa "Kappa", Kiinassa "Nian", Balilla "Barong" ja Hindu-mytologiassa "Nagas". Atsteekeilla "Quetzalcoatl" ja Mayoilla "Kukulkan". Euroopassa erilaiset lohikäärmeet, kuten "traakki", "basiliski" ja "Leviatan".

  Tämä tuskin haittaa niitä. Jos haittaisi, miksi lohikäärme-teeman on annettu toistua lipuissa ja vaakunoissa? Ehkäpä suorat viittaukset hivelevät reptilianien egoja. Eiväthän ne pidä ihmisiä juuri minään. Ihmisistä ei ole niille vastusta eikä haastetta. Jos ihmiset kuitenkin yleisesti tietäisivät niistä ja niiden vaikutuksesta, saattaisi joku yrittää tehdä asialle jotain. Yksilöinä ihmiset eivät reptilianeille pärjää, mutta liittoutumalla se saattaa hyvinkin olla mahdollista. Siksi ihmisiltä on myrkyttämällä viety henkiset ominaisuudet pois. Jotta emme näkisi todellista maailmaa ympärillämme. Jotta emme tunnistaisi örkkejä ja reptilianeja ihmisten asuissa.

  Turtlesit sekä kaikenlaiset hevisaurukset ja vastaavat on luotu, jotta tarkempinäköiset lapset eivät pelästyisi reptilianeja niitä nähdessään. Reptilianeja kuuluu pelätä vasta sitten kun niitä ei enää havaitse. Kun niitä ei ole enää olemassa.

  Vaikka kovasti yritetäänkin, ei kaikilta lapsilta kyetä täysin myrkyttämään erilaisia kykyjä ja taipumuksia pois. Ikävuosien karttuessa myrkyttäminen onnistuu silti väkisinkin. Niin kokonaisvaltaista se on. Nykyään on maitohampaisillekin hammastahnaa, jotta myrkyttäminen saadaan käyntiin heti pienestä pitäen. Makeisilla ja hammastahnalla viedään ihmisiltä kykyjen lisäksi terä pois. Heistä tulee kaavamaisia ja tottelevaisia tylsimyksiä. Typeryksiä, joita on sitten helppo muokata haluamaansa suuntaan.

  Osa reptilianien salaisuuden suloa on se täydellinen yllätys ja shokki, jonka ihminen kokee joutuessaan niiden kynsiin. Pelästyessään ihminen erittää jotain tiettyä ainetta, joka on kuin huumetta reptilianeille. Kaikenlaiset negatiiviset tunteet ovat niille mieleen. Siksi ne tuottavatkin mahdollisimman paljon kärsimystä maailmaan. Ihmiset ovat niille ruoan lisäksi nautintoaine.

  Ihmisen liha on reptilianien peruselintarvike. Ihmisestä päästetään veret pihalle, nahka nyljetään ja liha paloitellaan helpommin käsiteltäviksi osiksi. Liha nautitaan raakana, kuten eläimillä on tapana. Samuel O'Neill kertoi, että reptilianien ei tarvitse syödä koko ajan kuten ihmisten. Ne syövät kerran viikossa. Ne eivät napostele, vaikka huvittelevatkin kiduttamalla saaliitaan. Herää kysymys, ovatko reptilianit vaihtolämpöisiä? 

  Reptilianien elämä on muutenkin tavoite-orientoituneempaa. Ne eivät haahuile ympäriinsä hengailemassa ja viihtymässä, vaan tekevät lujasti töitä saavuttaakseen päämääränsä. Ne eivät myöskään nuku kolmasosaa vuorokaudesta, vaan lepäävät muutaman tunnin ja jatkavat sitten toimiaan.

  Reptilianit ajattelevat eri tavalla kuin ihmiset. Reptilianin ajatusmaailma on jana, jolle se asettaa kaikki ne asiat, joiden eteen se työskentelee. Jana kattaa koko reptilianin elämän. Se tietää kuolinpäivänsä. Se ei kuitenkaan halua tietää kuolinsyytään. On parempi tietää pelkkä ajankohta, jotta asiaan pystyy valmistautumaan. Reptiliania ei välttämättä harmita tieto elämänsä päättymisestä. On luonnollista kuolla. Reptiliani ei näe itseään ainutlaatuisena yksilösieluna, vaan psykofyysisena kokonaisuutena, jota on lisäksi paranneltu teknisillä lisäulottuvuuksilla. Kasana lihaa, verta ja applikaatioita. Sen elämällä ei tarvitse olla suurempaa tarkoitusta kuin toteuttaa luontoaan miten parhaiten taitaa. Se on soturi. Eksistentialistinen kriisi on sille tuntematon käsite. Se suhtautuu elämään käytännönläheisesti. Kuolemaansa jo odottava reptiliani saattaa toisaalta kapinoida systeemiä vastaan ja lähteä karkuun. Jos se vain on mahdollista. Reptilianien kulttuuri on näet hyvin hierarkinen. Henkinen terrori ja mielen manipulaatio pitää niskuroivat yksilöt kurissa.

  Ihminen on liian yksinkertainen ymmärtämään tarkasti miten reptiliani ajattelee. Reptilianin ajatusmaailma heijastaa sen kykyjä ja ominaisuuksia, joille ihminen ei vedä vertaa. Toisaalta reptiliani ajattelee suoraviivaisemmin kuin ihminen. Sillä on selvät sävelet. Se ei haaveile ja improvisoi. Se etsii ratkaisuja ongelmiin.

  Reptilianit eivät ikinä paljasta syvimpiä tuntojaan. Ne puhuvat aina taiten ja kätkevät syvimmät ajatuksensa. Ne maskeeraavat kaikkea tekemistään monin kerroksin. Petos on niiden alaa. Ne pystyvät kontrolloimaan vastustajansa mieltä monin eri psyykkisin tavoin ja tätä tarkoitusta varten niillä on myös teknologiaa, joka avittaa heidän jo sinänsä ylivertaisia psyykkisiä kykyjään.

  Reptiliani on joka tapauksessa äärimmäisen vittumainen. Se ei tunne minkäänlaista armoa tai sääliä. Se kiduttaa uhriaan niin kauan kuin siitä saa vähänkin jotain irti. Nauttiakseen sen tuskasta, jota se imee uhristaan kuin vampyyri. Nämä tuntemukset leijailevat ihmisestä ulospäin, eikä niitä saadakseen tarvi koskea ihmiseen fyysisesti. Vaikka reptilianit vittuilevat ihmisille, tosissaan ollessaan ne eivät uhoa. Reptilianin mielestä tyhmintä on paljastaa korttinsa etukäteen. Ja menettää näin yllätyksen elementti.

 

  Reptilianit kuten muutkin korkeamman älykkyyden omaavat lajit kontrolloivat alempia lajeja rakentamalla ja seuraamalla todennäköisesti toteutuvia kausaaliketjuja. Ne laittavat asiat tapahtumaan omalla painollaan ja seuraavat erilaisia aikajanoja tulevaisuuteen, nähdäkseen miten asiat tulevat todennäköisesti etenemään. En ymmärrä asiaa niin hyvin, että voisin kertoa siitä yksityiskohtaisesti, mutta erilaisilla aikajanoilla voi hyppiä eteen ja taaksepäin. Se mitä tekee tänään, on periaatteessa sama kuin se mitä tekee joskus tulevaisuudessa. Sitä on se mitä tekee. Maailmankaikkeus ei unohda. Kaikki teot pysyvät mukana ikuisuuden ja painavat oman jälkensä eteen ja taakse aikajanoja.

  Koska reptilianit eivät pidä ihmisiä yhtään minään, ei meistä kanneta myöskään huolta. Olemme kuin pellolla määkiviä lampaita, jotka kyllä pärjäävät omin nokkinensa, mutta joita voi myös ohjata eri suuntiin. Reptilianien alaisuudessa toimivat illuminatit haluaisivat nähdä ihmiset samalla tavoin. Saadakseen ihmiset janoamaan järjestystä, ne luovat kaaosta, jota sitten näennäisesti torjutaan valvontaa lisäämällä. Illuminati on toki paljastanut kaikki suunnitelmansa ja toimensa erilaisissa kirjoissa ja elokuvissa. Ihmisten halutaan tiedostavan mitä tuleman pitää, mutta hiljaisesti hyväksyvän sen. Muutoin ns. “vapaan tahdon” periaate ei energia-tasolla toteutuisi. Ihmisten halutaan ajattelevan, että heillä ei ole realistista mahdollisuutta vaikuttaa. Että vaihtoehtoja ei käytännössä ole.

  Myös Samuel O'Neill yritti ohjata minua haluamaansa suuntaan. Hän valitteli kun käyttäytymiseni on niin vaikeasti ennustettavaa. Järjenvastaista. Hän halusi saada minut liittymään kerhoon ajamalla minua tilanteisiin, joissa pärjätäkseni tarvisin hänen apuaan. Tarjoamalla mahdollisuuksia, joista en haluaisi kieltäytyä.

  Reptilianit kuten muutkin alienit eivät siis mene kädestä pitäen näyttämään ihmiselle, miten päin kirveestä pidetään kiinni. Jos ne haluavat, että ihminen rakentaa puusta sillan, ne sysäävät tapahtumat liikkeelle eri kulmista toisiaan kohti ja seuraavat sitten asian etenemistä. Usein tilanteet muuttuvat yllättäen. Silloin reagoidaan. Ihminen on reptilianille joka tapauksessa pelkkää karjaa. Alhainen otus jota riistää. Jotain jonka voi syödä.

 

  Ihminen on liian tyhmä ymmärtämään reptilianien teknologiaa. Onhan ihminen liian tyhmä ymmärtämään omaakin teknologiaansa. Nykyajan keksinnöt eivät olekaan ihmisiltä peräisin, vaan örkeiltä, sekä ufoilta, jotka ujuttavat tarvittavat ajatukset ihmisille.

  Reptilianit ovat hyvin teknologia-orientoituneita. Vaikka ne ovat myös älyllisesti kehittyneitä, käyttävät ne apunaan monenlaisia kojeita. Monet näistä laitteista ovat tietyllä tapaa kannettavia. Reptiliani ei sinällään pidä niitä mukanaan, vaan saa ne ilmestymään käyttöönsä jonkinlaisesta varasto-ulottuvuudesta. Reptilianit nimenomaan tunnetaan näistä gadgeteista. Ne tapaavat kehitellä ja valmistaa erilaisia kannettavia laitteita jopa itseään huvittaakseen. Tai ehkä kyseessä on paremminkin luova kehitystyö. Kaikkea kehittämiään laitteita reptilianit eivät välttämättä kykene hyödyntämään toiminnassaan.

  Lentämään reptilianit pystyvät He-Manin voimahaarniskaa muistuttavan liivin avulla. Tämä liivi kumoaa ilmeisesti painovoiman tai vaikuttaa jotenkin magneettisesti. Lentämistä ohjaillaan käsin ja jaloin. Suurin osa reptilianeista käyttää myös fyysiseen kehoon liitettyä tekniikkaa. Joillain enemmän, joillakin vähemmän. Jotkut niistä muistuttavat jopa saman nimisestä elokuvasta tuttua Robocopia.

  Ne pystyvät myös siirtymään paikasta toiseen teleportaalisesti. Näkyy vain välähdys kun reptiliani siirtyy ulottuvuudesta toiseen. Ne pystyvät luomaan myös ilmassa leijuvan ikkunan, josta siirtyä hitaasti ulottuvuudesta toiseen. Ne pystyvät muuntautumaan ihmisen muotoon osaksi tai kokonaan, ja kulkemaan joukossamme juuri kenenkään asiaa huomaamatta.

  Fyysisesti reptilianit ovat vahvoja. Henkisesti vielä vahvempia. Reptilianin ei tarvitse edes koskea ihmiseen tämä taltuttaakseen. Riittää kun ujuttaa tämän päähän tarpeeksi voimakkaan idean, jota ihminen ei tajua vastustaa, koska luulee sitä omaksi ajatuksekseen.

 

  Ovat maa-planeetan reptilianit sitten lajinsa kermaa tai kuonaa, ei niillä ole vaikeuksia ihmisiä vastaan. Niiden teknologiansa on omaamme edellä. Niiden lajiominaisuutensa ovat aivan eri luokkaa kuin ihmisillä ja ne kykenevät kehittämään kykyjään haluamaansa suuntaan.

  Reptilianit ovat Samuel O'Neillin mukaan kotoisin Dragon tähdistöstä. Kuinka kauan sinne matkustaa ja minkälaista siellä on? Vaikea sanoa. En tiedä myöskään, mitä kieltä siellä käytetään. Reptilianin ulkoiset äänet ovat lähinnä örinää ja urahtelua. Niiden kanssa kommunikointi tapahtuu telepaattisesti. On vaikea sanoa, tarvitaanko yksityiskohtaiseen keskustelemiseen kieli? Miten tuoda käsitteitä esiin ilman sanastoa? Ovathan ideat toki olemassa ilman niitä kuvaavia sanojakin. Oletettavasti kehittyneemmät lajit pystyvät kommunikoimaan pelkin ideoin. Enkä nyt tarkoita osoitellen ja elehtien, tai pantomiimi-esityksin ja kuvia piirrellen. Itse muistelen kommunikoineeni reptilianien kanssa telepaattisesti englanniksi, mutta en osaa hahmottaa asiaa tarkasti. Miten kuvailla ideoilla kommunikointia sanallisesti?

  Reptilianeilla on ainakin kahdenlaisia avaruusaluksia. Pienemmät niistä näyttävät ulkoa päin melko pieniltä, halkaisijaltaan noin 10 metriä. Sisältä ne ovat kuitenkin laajoja kokonaisuuksia. Astuessaan sisään alukseen tullaan samalla toiseen ulottuvuuteen. On myös isoja emoaluksia, jotka ovat vaikuttavan näköisiä ulkopuoleltakin. Alustensa lisäksi reptilianit elävät maan pintakerrosten alla. Kehittyneen tekniikkansa avulla ne pystyvät louhimaan nopeastikin laajoja luolastoja. Osa näistä luolista jää vähälle käytölle. Osassa on enemmän toimintaa. Maan alla reptilianien on hyvä olla, sillä ne eivät ilmeisesti kestä pitkiä aikoja auringon valossa. Tai ehkä ne eivät kestä jotain tiettyä säteilyä.

  Hauskana yksityiskohtana Samuel mainitsi valkosipulin. Sen hajua reptilianit eivät voi sietää. Ei se sinällään niitä estä, mutta saattaa hidastaa. Toinen reptilianeihin liittyvä haju on rikin katku. Heraldiikassa esiintyvä myyttinen lohikäärme wyvern, eli suomeksi on traaki, tunnetaan rikinhajuisesta hengityksestään. Kun reptiliani välähtää paikalle tai paikalta pois, saattaa se jättää jälkeensä melko voimakkaankin rikin katkun. Ja missä reptiliani on käynyt kerran, se voi aina vierailla uudestaan.   

 

 

 

Ulkomuoto ja lisääntyminen

 

  Samuel O'Neillin mukaan reptilianit tykkäävät katsella ihmisten tekemiä elokuvia. Ne sanelevat tietyt säännöt, joita ei saa rikkoa. Conan Barbaari (1982) meni kuulemma hieman liian pitkälle. Youtubesta löytyvässä videossa elokuva on tarkkaan analysoitu. Siitä voi vetää omat johtopäätöksensä. Elokuvan ohjaajaa John Miliusta on vaikea pitää tyyppinä, joka olisi tietoisesti lisännyt elokuvaan kaikki hienovaraiset kulttuuriset ja muut viittaukset. Elokuvan dvd:n kommenttiraidalla Milius ei hiiskukaan tästä elokuvan toisesta tasosta. Voi olla, ettei hän ole siitä tietoinenkaan. Ovathan esimerkiksi Metropolis – elokuvan (1927) ohjaaja ja käsikirjoittaja sanoneet, etteivät he tarkoittaneet elokuvalla mitään syvällistä. Se oli vain viihdettä. Asia taitaakin olla niin, että joku ufo käytti näitä elokuvantekijöitä kanavanaan. Heidän kauttaan ideat saivat muodon. Taiteessa yleinen käytäntö. Elokuvien kuvasto on joka tapauksessa hyvä tapa valottaa reptilianien ulkomuotoa. Kuvallisia esimerkkejä löytyy lisäksi tämän kirjoituksen alta.

  Reptilianien iho on hyvin vahva, kova ja paksu. Siitä on vaikea päästä läpi, viiltämällä etenkin. Jos ammut reptiliania kiväärillä, menee luoti sen sisään noin 5 senttiä. Mutta reptiliani ei kuole siihen, koska sillä ei ole varsinaisesti sisäelimiä. Sillä on sisällään iso onkalo, joka on täynnä vihreää limaa. 

  Itse kohtaamillani reptilianeilla on monilla ollut iso sammakkomainen suu, joka kätkee sisäänsä pitkän rivin teräviä ja suhteessa pään kokoon melko suuria hampaita. Sellaisen ei tarvitse paljon suutaan raottaa, niin hampaat tulevat esiin. Todellisen petoeläimen purukalusto. Joidenkin reptilianien kasvot ovat kuin velociraptorin ja suden risteytys. Monet muistuttavat krokotiilia, jonka kuonosta on katkaistu puolet pois. Joidenkin kasvoista tulee enemmän mieleen Turtlesit – Teini-ikäiset mutanttiniljakilpikonnat. Vaikka näiden turtlesien piirteet ovat pehmeämpiä, ovat nekin silti hyvin rumia.

  Tietyt ylempiarvoiset "upseeri"-reptilianit muistuttavat hyvin paljon Star Trekin Xindejä. Tällaiset reptilianit ovat pituudeltaan noin 180 cm. Jotkut ovat enemmän tylppäturpaisen dinosauruksen ja Star Warsin Gamorreanien risteytyksiä. Nämä romuluiset möhköfantit toimivat hierarkian alimmilla portailla. Ne ovat vartijoita ja sotilaita. Niiden pituus vaihtelee kahden ja kolmen metrin välillä. Reptilianeissa on siis suuriakin kokoeroja. Jotkut niistä voivat olla jopa seitsemän metrin korkuisia. Sitä en osaa sanoa, ovatko kyseessä laji- vai rotuerot? Osa reptilianeista vaikuttaa hybrideiltä. Kutsun näitä olentoja reptoneiksi. MOTU-hahmoista Kobra Khan ilmentää heidän ominaisuuksiaan.

  MOTU-tarinoissa Kobra Khan ei ole alkuperäinen Snake Man, käärmemies. Hän on ihmisen ja käärmemiehen risteytys, reptoni. Hän kuitenkin pettää reptonit loikatakseen Skeletorin leipiin. Rauhaa rakastavat reptonit pitävät siis Kobra Khania petturina. Käärmemiehetkään eivät tunnusta häntä omakseen. Muiden erojen lisäksi Kobra Khan on käärmemiehiä pienempi.

  Reptonit ovat siis keskimääräistä pienempikokoisempia reptilianeja. Heidän piirteissään on rutkasti enemmän ihmistä kuin dinosaurusta, sutta tai muuta eläintä. Ehkä reptonit ovat se puuttuva linkki reptilianien ja ihmisten välillä, joiden avulla liskot saadaan lopulta ajettua pois Maasta. Heissä on oltava vielä hyvää jäljellä. Ripaus inhimillisyyttä. Kaiketi he eivät ole alkuperältään Drago-tähdistöstä, vaan saattavat olla juurikin risteytys.

 

  Jos ei jaksa katsella kokonaisia elokuvia, saa reptilianien olemuksesta melko hyvän kuvan Jeepers Creepers 2 – elokuvan aikavälillä 1h 29min – 1h 30min. Elokuvan hirviö on ihonsa pigmentiltä ja tekstuurilta aivan kuin reptiliani. Lukuun ottamatta siis pään muotoa ja silmiä. Jeepers Creepers – hirviöllä on lepakkomaiset siivet. Niin myös joillakin reptilianeilla. Mothman - elokuvassa käsiteltiin samoja siivekkäitä reptilianeja. Ehkä niihin on tuotu lepakon geenejä lisäämään lentokyky. Kaksijalkainen ja kädellinen siivekäs on tuttu hahmo fantasiakirjallisuudesta.

  The Night Before - elokuvassa reptilianin olemus on animoitunakin saatu vangittua melko hyvin pigmenttiä ja ihon tekstuuria myöten. Hahmolta tosin puuttuvat suuret petoeläimen silmät. Lisäksi suun pitäisi olla paljon leveämpi ja täynnä teräviä valkoisia hampaita. Kyseessä on tietenkin kohtaus, jossa Seth Rogenin esittämä hahmo näkee vaimonsa lohikäärmeenä. Aikaväli: 1h 28 min 40 sec – 1 h 28 min 50 sec. Tämä kohtaus tosin viitannee örkkeihin. Rogen saa LSD-takauman ja näkee hetken ajan vaimonsa örkkeyden.

 

  Paitsi suuren suunsa ansiosta, muistuttaa reptiliani myös vartaloltaan monilta osin Teini-ikäistä Ninjakilpikonnaa. Ainoana vaatetuksenaan sillä on usein torson peittävä liivi tai panssari, jonka alle uros tunkee sukupuolielimensä piiloon. Naaraallakaan ei ole kuin yksi reikä alapäässä. Samasta viemärisuolesta tulevat ulosteet ja jälkikasvu. Reptilianin pano on siis aina persepano. Synnyttääkö reptiliani eläviä poikasia vai munia, joita se hautoo? Mitä luultavimmin munia. Nisäkäs se ei tunnu olevan, mutta en ole asiasta varma, sillä onhan munia hautovia nisäkkäitäkin. Komodon varaanin tapaan naarasreptiliani kykenee lisääntymään ilman urosta. Kyseessä on partenogeneesi. Mikäli näin tapahtuu, ovat kaikki jälkeläiset uroksia, mahdollistaen uuden populaation. Tällainen populaatio on kuitenkin herkkä geneettisille ongelmille. Ehkä Telluksenkin reptilianit ovat partenogeneesin tulosta.

  Yhden teorian mukaan täällä olevat reptilianit ovat lajinsa pohjasakkaa. Ne ovat tahallisesti tai vahingossa jääneet tänne muiden matkatessa takaisin Dragon tähdistöön, mistä liskot ovat Samuel O'Neillin mukaan kotoisin. Ehkä tänne on dumpattu kaikkein vähäpätöisimmät surkimukset. Ehkä Maa-planeetta on koko galaksin Siperia, jonne väärintekijät rangaistukseksi lähetetään. Kahdesti reptilianien avaruusaluksella vierailleena en siltikään pysty sanomaan mitään niiden aseistuksesta ja tuhovoimasta. Ihmettelen vain, miksi ne eivät sitten lennä takaisin Dragoon ja ota paikkaansa kaltaistensa seurasta? Ehkä ne ovat kolonna, kaukopartio.

  Ehkä Tellus tosiaan on kuin Siperia tai Australia, jonne karkotetaan kaikki epätoivottu aines. Ehkä tänne on aikanaan jäänyt muutama yksilö, joista on sitten muodostunut nykyinen, parinkymmenentuhannen populaatio. Ehkä itse paholainen on tänne yksin jätetty reptiliani, joka on sitten lisääntynyt partenogeneesin avulla ja terrorisoinut planeettamme jo vuosituhansien ajan. 

  Siinä mielessä teoria linnunradan Siperiasta on hieman kyseenalainen, että reptilianeja on niin monen eri näköisiä. Vaikka ovathan ne toisaalta voineet liittää omia geenejään joihinkin maa-planeetan eläimiin, ja luoda näin eri näköisiä liskoja. Ihmisen kanssa ne ovat luultavasti risteytyneet. Siihen viittaavat ne ihmismäiset liskot, reptonit, joilla tuntuisi olevan jotain myötätuntoonkin viittaavia tunteita. Tämän todisti avaruusalus-vierailuni lihanhaukkaus-episodi, josta lisää myöhemmin.

 

 

  

Sota reptilianeja vastaan

 

  Ehdotin Chris O'Neillille, että ryhtyisimme kapinaan reptilianeja vastaan. Jotain sellaista on kuulemma joskus ollutkin vireillä, mutta projekti on kaatunut liian haastavana. Sellaiset ihmiset jotka reptilianeille jotain voisivat tehdä, ovat kaikki liian lähellä niitä. Sinun pitäisi nähdä niiden alukset, Chris vielä lisäsi.

  Sinällään tulivoimaan perustuva sodankäynti on typerää, eivätkä kehittynemmät lajit sitä siksi juurikaan harjoita. Avaruusalukset ovat valtavia ja monimutkaisia komplekseja, joiden rakentaminen on niin vaativaa, ettei niiden anneta tuhoutua silmittömässä räiskimisessä. Kahden tulivoimaisen aluksen joutuessa kahakkaan, heikompi väistää. Kyse ei ole pelkästään yksittäisen aluksen käytössä olevasta kapasiteetista, vaan laajemmasta kokonaistilanteesta. Kenen liittouma on milloinkin niskan päällä.

  Käsirysyssä ihmistä vastaan reptiliani on voimiltaan lannistavan ylivertainen. Sellainen kolmemetrinen reptiliani on niin ylivoimainen, että vaikka 10 000 miestä yrittäisi tuhota sitä ilman aseita, se tappaisi ne kaikki. Se vain repii kaiken ympäriltään palasiksi. Elleivät he sitten käyttäisi jotain ovelaa suunnitelmaa, jolla tämä ajetaan ansaan.

  Ajatuksia lukemaan kykenevinä, fyysisesti ja psyykkisesti täysin ylivertaisina olentoina reptilianit kuitenkin havaitsevat asiat nopeasti. Ei voida toisaalta sanoa, ettei mikään jäisi niiltä salaan. Paljonkin jää, sillä ne eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita ihmisten vähäpätöisistä asioista.

  Suurin osa reptilianeista ei ilmeisesti kestä päivänvaloa. Tämä selittäisi sen, miksi ne pysyttelevät lähinnä maan alaisissa luolissaan ja aluksissaan avaruudessa. Se on yksi niiden heikkouksista. Ilmeisesti reptilianit ovat jollain tavalla oman 4. ulottuvuutensa vankeja. Ne eivät pysty omissa kehoissaan viettämään pitkiä aikoja ihmisten kanssa 3. ulottuvuudessa. Ehkä ne on teljetty omaan ulottuvuuteensa, aivan kuten MOTU-tarinoissa.

  Yksi reptilianien heikkous on se ekstaattinen tila, johon reptilianit joutuvat päästessään maistamaan ihmisen pakokauhun tuottamaa entsyymiä. Ne joutuvat tai pääsevät, kuinka vaan, toistietoiseen tilaan, jossa ovat hetken kykenemättömiä puolustautumaan. Liskojen suurin heikkous on kuitenkin niiden loputon ylimielisyys. Ne eivät pidä ihmisiä missään arvossa. Kuitenkin, jos ihmiset lopettaisivat itsensä ja toistensa myrkyttämisen, pääsisimme me tasolle, jolla liskoja vastaan olisi helpompi taistella. Voitaisiin kouluttaa IT-osaajia hakkeroimaan liskojen tietokoneet. Lisäksi kaikenlaiset meediot ja muut henkiseltä kapasiteetiltaan vahvat yksilöt voisivat auttaa kukin tavallaan.

  Raamatun armageddon tuleekin ehkä olemaan taistelu ihmisten ja reptilianien välillä. Oman mausteensa keitokseen tuovat örkit. Ehkä ne poistuvat planeetalta ennen lopullista välienselvittelyä päästäkseen riistämään jotain uutta planeettaa.

 

 

Paholainen ja reptiliaanit

 

  Onko Saatana reptiliani? Ehkä. Onko hän reptilianien johtaja? Ei välttämättä. Ehkä hän on se kymmenmetrinen valkoisena hohtava jättilisko. Ehkä hän on iso lohikäärme. Siivekäs liskopeto, joka kykenee niin halutessaan muuntautumaan mihin tahansa muotoon. Tai ehkä Saatanalla ei ole fyysistä ulottuvuutta siinä mielessä kuin me ihmiset asian ymmärrämme. Minulle paholainen tai hänen viestinviejänsä näyttäytyi South Parkin Saatanaksi muuntautuneena.

   Heräsin keskellä yötä ja nousin istumaan. Siinä se nojasi makuuhuoneeni ovenkarmiin.

  ”Minä olen nyt tällainen, mitä pidät?” peto sanoi

  ”Ihan hieno. Ota jääkaapista jotain jos on nälkä. Vettä tulee kraanasta”, vastasin.

   Hän pudisti päätään.

  ”Mitä oikein haluat?” hän kysyi.

  ”Oikeutta”, vastasin.

  ”Muista, että oikeus menee molempiin suuntiin”, peto sanoi.

   Hän selvästi tutki ajatuksiani ja jatkoi:

  ”Se mitä sinä haluat, ei ole mahdollista.”

  Sitten hän poistui.

  Saatana tai Lucifer ei ole kahlittu yhteen hahmoon, vaan hän voi toimiessaan ottaa minkä tahansa muodon. Ehkä Lucifer ei ole edes kiinnostunut ihmisten maailmasta. On muutakin tekemistä. Muitakin maailmoja. Hänellä on Maassa omat alaisensa, jotka toteuttavat hänen agendaansa. Voi olla toisaalta niinkin, että nimenomaan Tellus ja Kuu ovat juuri se Luciferin valtakunta. Näin voisi ainakin ajatella.

 

 

 

Reptilianit ja Supo

 

  Ufot ovat aina kiehtoneet minua, en tiedä mitään mielenkiintoisempaa. Oikeastaan ihmettelen ihmisiä, joita ufot eivät kiinnosta. Mikä heitä oikein vaivaa? Samuel O'Neill kertoi minulle reptilianeista, koska ajatteli, että kuolen kuitenkin kohta ja koska olin niistä niin erityisen kiinnostunut.

  Suomen poliisi oli hieman aikaisemmin alkanut kuunnella puhelintani Axelsson-Karhunen-jutun tiimoilta. He saivat siis vahingossa kuulla kaikenlaista salattua tietoa. Jossain vaiheessa paljastin asian kokouspuhelussa Samuel O'Neillin, Lyn Forester de Rothschildin ja muiden illuminatien kanssa. En tiedä miksi tein niin? Ehkä lojaaliudesta uutta ystäväpiiriäni kohtaan. Seuraavana päivänä minua kuunnellut poliisi valitti, että olisi halunnut tietää enemmän. Tuskin hän tänä päivänä muistaa yhtään mitään koko asiasta.

  Juuri tästä syystä O'Neill soluttautui Suomen poliisiin ja pyyhki kaikki minua koskevat tiedot virallisista asiakirjoista pois. Olihan Axelssonin keissi kaikessa brutaaliudessaan ja laajudessaan lisäksi liian selvä merkki satanismista. Minulle Samuel ja Chris kertoivat, kuinka olisi kannaltani parempi, mikäli keissistä ei jäisi jälkiä.

  ”Se on noloa sinunkin kannaltasi”, Chris sanoi.

  Kuunnellessaan puhelintani, Päivi Piippo kuuli kun Samuel O'Neill kertoi reptilianeista ja muista alieneista. Päivi kauhisteli asiaa minulle ja sanoi ripustavansa valkosipuliköynnöksiä ympäri asuntoaan. Päivin mielestä oli normaalia vakoilla minua silloin ja sama pätee yhä. Hänet ehdittiin jo siirtää pois kimpustani, mutta hän halusi takaisin keissini pariin. Päiville sanottiin, että hänen kannaltaan saattaa olla huono asia seurata ihmistä, joka tuntee hänet niin hyvin. Päivin mielestä juttuni oli niin mielenkiintoinen, ettei asia häirinnyt häntä.

  On myönnettävä, että Kaartin poliisi sai 2010 Päiviltä apua Axelsson-Karhunen-jutun selvittämiseen, mutta kun koko keissi on tätä nykyä siivottu arkistoista pois, ei asialla ole enää merkitystä.

  Supolaiset kuuntelevat kenen tahansa puheluita niin paljon kuin lystäävät. Lähes kaikki kotimainen tietoliikenne on heidän ulottuvillaan. Kyse ei ole rikollisuuden torjumisesta vaan satanistisen maailmanjärjestyksen turvaamisesta ja edistämisestä. Poliisiviranomaisten vaatimukset teleurkinnan oikeuksien lisäämisestä ovat pelkkää poliittista teatteria.

 

 

 

Helvetti

 

  Helvetti on reptilianien maan alle rakentama tila, jonne kerätään ihmisiä osaksi liskojen satanistista riittiä. Heitä on voitu pitää vankeudessa pitkäänkin odottamassa kohtaloaan, tai heidät on voitu kutsua "bileisiin".

  Itse asiassa helvettejä on lukuisia ympäri maapalloa. Helvetti löytyy ainakin kaikista satanistien kansoittamista suurkaupungeista, kuten Lontoo, New York ja Los Angeles. Sisäänkäynti on yleensä huomaamaton, sijaiten keskustan sivukadulla ja johtaen eri tilojen kautta syvälle maan sisään. 

  Joukko ihmisiä ohjataan tilaan, missä heidät pakotetaan riisuutumaan. He tutisevat pimeässä kylmässä huoneessa, kun ovi heidän takanaan avautuu. Sieltä astuu sisään isokokoinen kaksijalkainen lisko, reptiliani, joka tönii ihmisiä eteenpäin.

  Ihmiset eivät usko näkemäänsä todeksi. Suu auki he vilkuilevat epätodellista näkyä takanaan. Jotain, jonka ei pitäisi olla totta. Näkyä kuin suoraan painajaisesta. Joku oksentaa pelosta. Joku laskee alleen.

  Jo tällaisen pedon näkeminen on ihmiselle voimakkaan pelottava kokemus. Ihmisen negatiiviset tunteet ovat reptilianeille nautintoaine, kuin huumetta. Tästäkin syystä ne pysyttelevät yleisesti piilossa ihmisiltä. Jotta ihmisen kohdatessa reptilianin, shokkiefekti olisi täydellinen. Tällöin ihmisestä erittyvä pakokauhun katku on liskoille mitä nautinnollisin.

  Yli kaksimetrisen petoeläimen pää on kuin lyhytnokkaisella krokotiililla. Muristessaan se raottaa leveää suutaan, paljastaen pitkulaisen päänsä molemmille puolille kaartuvat rivit teräviä hampaita. Sen ilkeät käärmeensilmät kiiluvat pahuutta. Sen pinta on tummanvihreä ja nahkean kyhmyinen. Ruumiinrakenteeltaan se on vahva ja jäntevä, ylävartaloltaan kuin raskaan sarjan nyrkkeilijä. Pitkissä käsissään sillä on neljä pitkää sormea, jotka jatkuvat terävinä kynsinä. Liskon voima ja väkivaltaiset otteet pakottavat ihmisjoukon työntymään ulos ovesta, joka avautuu huoneen toisella puolen.

  Sieltä kajastaa valo ja lämmin ilmavirta. Pakokauhun kangistamat ihmiset vyöryvät kohti valoa ja lämpöä, tullen uuteen tilaan. Nyt he kulkevat pitkin loivasti alaspäin viettävää, viitisen metriä leveää käytävää. He kuulevat eläimellistä murinaa käytävän sivuilta, kulkemaansa tasoa hieman ylempää, kaiteiden takaa hämärästä.

  Joku joukosta tärisee niin, ettei pysty katsomaan ympärilleen, vaan painaa katseensa alas. Pelko nousee hänen vatsastaan ylös, puristaen rintaa kuin valtava paino rintakehän päällä. Hänen hengityksensä on raskas ja pakotettu. Petojen murina katoaa yhtäkkiä ihmisten kirkumisen alle. Häntä tönäistään niin, että hän on kaatua naamalleen. Kompuroidessaan eteensä uteliaisuus vie hänestä voiton. Hän katsoo varovasti sivulleen.

  Aika ja paikka katoavat. Hän ei enää pysty siirtämään katsettaan. Hänen kohtaamansa näky on jotain, mitä ei pitäisi olla olemassakaan. Kuin muistuma hänen alitajuntansa syövereistä. Kuin helvetin portit olisi aukaistu. Eihän hirviöitä ole olemassa. Molemmilla puolilla kaiteiden takana odottaa lisää vihreitä liskopetoja. Ne kahmivat ihmisjoukkoa puoleensa, repiäkseen heidät kappaleiksi ja syödäkseen heidät elävältä.

  Vain pysyttelemällä keskellä käytävää voi välttyä liskojen teräviltä kynsiltä, mutta kaikki eivät mahdu siinä kulkemaan. Ihmiset haukkovat henkeään, itkevät ja oksentelevat shokissa, yrittäen päästä eteenpäin liskoja vältellen. Paikalleen ei voi jäädä, sillä joukon perässä seuraa heidät käytävään työntänyt reptiliani. Tämä erityisen isokokoinen yksilö herättää pyörtyneet yhdellä käden heilautuksella ja työntää heidät sitten taas eteenpäin, alas pitkin käytävää.

  Joukko hupenee pitkin matkaa. Ihmisten voimakkaat epätoivon ja pelon tunteet kiihdyttävät reptilianit ekstaattisen väkivallan huumaan. Ne hamuavat joukkoa sivuilta, ihmisten töniessä toisiaan selästä ja kyljistä. Heikommat jäävät liian kauaksi käytävän keskeltä. Heistä pulppuava veri roiskii toisten alastomat kehot punaiseksi.

  Alhaalla on suuri ympyrän muotoinen sali, missä teurastus saa uudet mittasuhteet. Jäljellä olevia ei revitä ja syödäkään saman tien. He joutuvat todistamaan kammottavaa riittiä, jossa he ovat sekä ateria että viihdyke.

  Heidät häpäistään sodomialla. He joutuvat ryömimään maassa syöden omia ulosteitaan ja irti leikattuja ruumiinosiaan. Pitkittääkseen nautintoaan reptilianit syövät uhrejaan sieltä täältä pitkin kehoa. Ne voivat estää ihmistä pyörtymästä tai joutumasta shokkitilaan. Ne saavat ihmisen ulostamaan suolensa tyhjäksi. Ne kykenevät tukahduttamaan verenvuodon, jotta ihminen kituisi mahdollisimman pitkään tuottaen niille nautinnollista kivun ja pelon huumetta. Lisäksi kidutetun ihmisen vereen erittyy adrenaliinia, joka tekee siitä herkullisemman makuista. Samasta syystähän kissat leikkivät saaliillaan.

  Maatessaan selällään kivipaadella, ihminen näkee ympärillään hääräävät liskopedot. Ne tarkkailevat häntä ahnaasti ja antavat pitkien kynsiensä kulkea pitkin hänen kehoaan. Hän on suunniltaan kauhusta. Se saa häntä irvokkaasti hiplaavan reptilianin sulkemaan silmänsä ja vetämään pitkään henkeä. Sitten lisko havahtuu, avaa silmänsä ja upottaa kyntensä uhrinsa vatsasta sisään.

  Tuska on valtava. Kipuaallot säteilevät vatsan seudulta kohti aivoja. Kipu yhdistyy lannistavaan epätoivoon. Elämäni päättyy tähän. Pian kuolen. Hyvä luoja, anna minun kuolla. Mutta kukaan ei kuule hänen rukouksiaan. Toinen lisko läähättää hänen kasvoilleen ja aukaisee valtavan kitansa ammolleen. Murina taittuu maiskutukseen kun leuat napsahtavat kiinni. Peto haukkaa häneltä nenän ja samalla puolet kasvoista irti.

  Hän toivoo pyörtyvänsä. Hän toivoo heräävänsä unesta. Mutta tämä on liian todellista. Eikä sille näy loppua. Nostaessaan päätään hän näkee liskon mutustelevan hänen varpaitaan terävillä hampaillaan. Hän odottaa kivun aaltoa. Kestää sekunnin ennen kuin se saavuttaa hänen aivonsa. Tuska on suunnaton. Hän vilkaisee ympärilleen ja näkee monta kohtalotoveriaan makaamassa samanlaisilla paasilla. Kenestä enemmän, kenestä vähemmän jäljellä.

 

  Vain aniharvoin selviää ihminen näistä bileistä elävänä. Samuel O'Neill selvisi. Omien sanojensa mukaan hänen koko asemansa satanistisessa hierarkiassa perustuu tähän "onnekkaaseenkin" sattumaan. Uskoako? En oikein tiedä. Ehkä sitten niin.

  Samuel kertoi minulle ottaneensa mallia reptilianeista ja käyneensä toisiin ihmisiin käsiksi. Hän heitteli heitä pitkin poikin ja alkoi syödä shokkiin joutunutta naista elävältä. Eivät hänen hampaansa siihen riittäneet, mutta reptilianien huomatessa hänen aikomuksensa, sai hän apua niiden taholta. Joku raapaisi naisen naaman auki terävällä kynnellään ja Samuel alkoi kaluta tämän kasvoja minkä pystyi.

  Samuel osoitti olevansa sortajiensa vertainen. Hän kertoi tarinansa minulle, yrittäen saada minut omasta tahdostani kokemaan tämän riitin. Kun kuulemma tiesin mitä tehdä, oli minulla hyvä mahdollisuus päästä samaan asemaan missä hän itse oli. Kerroin asiasta Chrisille, joka tyrmäsi Samuelin idean.

  "Tuossa ei ole mitään järkeä", Chris sanoi. "Ei kukaan mene sinne vapaaehtoisesti. Maan alla ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Ihmiselle reptilianin läsnäolo merkitsee välitöntä hengenvaaraa."

  En päässyt selvyyteen siitä, ajoiko Samuel minua surman suuhun vai oliko matka helvettiin hänen mielestään aidosti hyvä idea. Hänestä kun oli moneksi. Myös rehvakkaaseen typeryyteen ja naiiviuteen.

  Jo kerran olin ilmeisesti joutua helvettiin. Lontoossa talvella 2002, keskustan yökerhossa joku nainen ehdotti, että lähtisimme bileisiin. Siinä oli muitakin, en tuntenut heistä ketään. Juttelimme niitä näitä. Eikä aikaakaan kun olimme jo ulkona. Nainen soitteli puheluita ja ohjasti seitsemän hengen porukkaamme pitkin Lontoon öisiä katuja.

  Käännyimme sivukujalle. Siellä oli ovi, josta menimme sisään ja portaat alas. Portaiden alapäästä lähti hissi alas. Sieltä karun eteistilan kautta klubihuoneistoksi sisustettuun tilaan, missä oli juomia tarjolla. Odottelimme porukalla jonkun tarinoidessa tunnelmaa yllä pitääkseen. Nainen lähti käymään jossain. Hän kertoi tulevansa pian takaisin, kuten sitten kävikin.

  Emme kuulemma saaneet tulla sisään bileisiin yhtenä ryhmänä, vaan yksitellen. Jäin viimeisenä klubihuoneeseen siemailemaan drinkkiäni kun ilkeä aavistus täytti mieleni. Jotain oli pielessä. Halusin ulos.

  Menin eteistilaan. Huomasin että ovi portaikkoon oli jäänyt auki. Säntäsin sinne ja aikani kivuttuani löysin oven, jonka takaa jonkinlaisen taukotilan. Siellä mies ja nainen, joille jouduin selittelemään miten olin päätynyt sisään rakennukseen. He yrittivät pidätellä minua, mutta pääsin livahtamaan ulos huoneesta käytävään. Sieltä pääsin ulos kadulle. Vedin viileää ulkoilmaa keuhkoni täyteen ja kipitin taksitolpalle.

 

 

Kohtaamisia

 

  Kysyin Chris O'Neilliltä, onko hän ikinä tavannut reptiliania? Hän sanoi, ettei yleensäkään halua olla samassa tilassa extra terrestrialien kanssa. Zeta Reticulin tähdistön harmaan rodun edustajaa hän oli kätellyt. Reptilianin hän oli nähnyt lasin läpi. Chris ei kokenut luontevaksi tehdä tuttavuutta alieneiden kanssa.

  "Kättelet grayta, ja hän tietää sinusta kaiken", Chris sanoi. Muuten hän kuvaili harmaita yllättävän pienikokoisiksi ja kertoi niiden kammoavan suuria ihmismassoja. Gray pystyy kaiketi  psyykkisesti kontrolloimaan pientä joukkoa ihmisiä, mutta johonkin senkin voimat loppuvat. Chris sanoi lisäksi, että ET:t ovat yleisesti ottaen kovia politikoimaan. Siis juonittelemaan, valehtelemaan ja manipuloimaan. Sekä Samuel että Chris pitivät ihmistä mitättömyytenä extra terrestrialeihin verrattuna. Samuel kertoi harmaiden olevan kotoisin Zeta Reticulin tähdistöstä. Niistä oli kuulemma ollut paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Nekään kun eivät anna ihmisille arvoa, eivätkä pidä kiinni sovitusta.

 

  Koska sitä niin halusin, sain myös tavata yhden harmaan. Heräsin keskellä yötä siihen, että asunnossani oli joku. Laitoin valot päälle ja siinä se seisoi, keskellä olohuonetta. Telepaattisesti kommunikoiden se pyysi vähentämään valaistusta. Ohjasin sen istumaan keittiön pöydän ääreen. Istuin sitä vastapäätä. Yritin kysellä jotain pientä, mutta se vastasi joka asiaan, että et sinä kuitenkaan ymmärtäisi.

  "You're too stupid to understand", se sanoi. “Humans are just too stupid to understand anything."

  Nousin tuolistani ja lähestyin sitä. Kokeilin sen isoa mustaa silmää kädelläni. Se nosti kättään ja tunsin valtavan kivun silmissäni. Paineaalto heitti minut seinää vasten. Kun nousin, se oli vielä siinä, mutta sanoi lähtevänsä.

  Luokseni saapui myös Zeta Reticulin - tähdistön toisen lajin edustajia. Niitä kutsuttiin Samuelin mukaan nimellä "engineers" eli "suunnittelijat".

  Taas heräsin keskellä yötä. Joku halusi kommunikoida kanssani.

  "Avaa ovi, olemme parvekkeella", soi pääni sisällä englanniksi.

  Ihmettelin, että kuka kumma siellä voisi olla? Kun pääsin hereille, menin avaamaan parvekkeen oven. Sisään tuli kolme noin 190 senttistä, pitkäkaulaista ja hopeanharmaata alienia. Ne olivat hyvin hoikkia ja pitkäraajaisia. Niiden kaula ja pää muistuttivat Steven Spielbergin E.T. - tieteiselokuvasta tuttua otusta. Ne tulivat sisään.

  Kun seisoimme ympyrässä keskellä huonetta, nojasin tuttavallisesti yhden olioista hartiaan. Hän kielsi koskemasta itseään. Olin niin innoissani tavatessani niitä, että heittäydyin lapsekkaaksi, enkä osannut olla asiallinen.

  "Do you have a problem?" yksi niistä kysyi.

  Ajattelin heidän tarkoittavan, että haluanko vittuilla niille?

  "No, no problem at all", vastasin

  Yksi heistä katsoi yläviistoon outo virne naamallaan.

  "Kai me sitten lähdemme", hän sanoi. Ja he poistuivat.

  Seuraavana päivänä sain kuulla, että Samuel oli pyytänyt suunnittelijoita tulemaan ja parantamaan ongelmani, eli pienet kivekset. En tiedä miten he olisivat ne suurentaneet. Ehkä se on mahdollista. Myöhemmin minulle kerrottiin, että jos suunnittelijat olisivat suurentaneet kivekseni, he eivät olisi kuitenkaan sitä ilmaiseksi tehneet. Silloin minun olisi käytännössä pitänyt liittyä Kerhoon ja niin edelleen. Yrittiväthän reptilianitkin suurentaa pallejani. Asunnossani 2011 talvella vieraillut lisko pisti kiveksiini jotain. Seuraavina päivinä minua vaivasi aivan hillitön panetus. Esineste, jota tihkui runsaasti, haisi todella pahalta. 

 

 

 

Lisää kohtaamisia

 

  Talvella 2011 heräsin eräänä yönä outoon murinaan. Raotin silmiäni ja näin kun reptiliani runkkasi penistäni ihmismäisellä kädellä. Muuten liskona pysytellyt hahmo oli muuntanut oikean kätensä ihmisen kädeksi, joka nyt lypsi jäykkää kaluani. Pian laukesinkin. Liskon vyölle ilmestyi kuin tyhjästä hieman tupakka-askia isompi laatikko, josta se otti pienen säiliön ja laittoi siemennestettäni sinne. Sitten lisko laittoi säiliön takaisin vyötäröllään roikkuvaan laatikkoon, joka katosi näkyvistä.

  Ranteessaan sillä oli jonkinlainen kone, jota se näppäili pitkillä kynsillään aivan Predatorin tapaan. Se nousi pystyyn ja käänsi päänsä minua kohti. Suljin nopeasti silmäni. Kuulin murahduksen. Uteliaisuuden riivaamana minun oli pakko vielä katsoa. Näin kun reptiliani seisoi minuun selin asunnossani, muutaman metrin päässä itsestäni. Sitten se katosi jättäen pienen sinertävän välähdyksen jälkeensä.

 

  Ensimmäinen kohtaamiseni reptilianien kanssa päätyi kuolemaan – reptilianin kuolemaan.

  Kesä 2010. Heräsin keskellä yötä. Näytti siltä kuin joku eläin tutkisi minua nuuhkien kasvojani ja ylempää vartaloani. Nousin ylös. Tajusin ettei kyse ole mistään eläimestä, sillä kimpussani häärivä hahmo seisoi kahdella jalalla.

  Otin sitä painiotteella kaulasta kiinni. Ajattelin että kyseessä on taas joku Samuel O'Neillin tai Sampo Axelssonin jekku, jolla minua yritetään pelotella. Luulin kyseessä olevan kumiasuun puettu ihminen. Retuutin sitä pimeässä huoneessa. Suljin sen pään oikean käteni lukkoon ja hamusin vasemmalla kädelläni hahmon takaselkää, etsien kumiasun paidanhelmaa. Sellaista ei löytynyt. Käsituntuma hahmoon oli nahkeahko. Sillä oli selässään ja myös muualla vartalossaan kyhmyröitä.

  Se alkoi kuitenkin suuttua. Outoa murinaa pitäen retuuttamani hahmo repi päänsä irti otteestaan. Se murisi ja karjui eläimellisesti tönäisten minut selälleen ruokapöydälle. Huomasin ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Se oli vahva kuin mikä. En kyennyt laittamaan lainkaan hanttiin tumman hahmon alkaessa kuristaa minua. Yritin estää käsilläni, mutta yritykseni jäi täysin ponnettomaksi.

  Huomasin hahmon kädet hyvin jänteviksi. Erityisesti sormet. Niitä näytti olevan neljä kumpaakin kättä kohden. Pitkistä ja jäntevistä sormista lähtivät terävät kynnet. Hahmon suu aukeni leveäksi kidaksi, paljastaen riveittäin teräviä hampaita. Pedon henki haisi kamalalta. En osaa kuvailla tuota hajua sen tarkemmin. Silloin tajusin sen olevan todellinen. Se oli reptiliani. Pelästyin ja aloin haukkoa henkeäni. Näytti siltä, että loppuni on käsillä. Huusin täyttä kurkkua odottaessani pedon viimeistelevän minut. Se piti vasemmalla kädellään minua kurkusta kiinni ja veti oikean kätensä taakse. Aivan kuin jännittääkseen sen tappavaan iskuun.

  Yhtäkkiä peto päästi irti minusta. Sen silmät menivät sirrilleen ja se heilui euforisen näköisenä edessäni. Ymmärsin hetkeni tulleen. Nyt tai ei koskaan. Löin liskoa naamaan. Ei vaikutusta. Se oli yhä kuin pilvessä, keinuen edessäni tyytyväisyyttään. Löin toisen kerran. Ja kolmannen. Nyt sain liskon hieman perääntymään. Taoin sitä molemmilla nyrkeilläni, kunnes sain sen maahan. Nyt se oli tuntui olevan taas täysin hereillä, mutta jossain määrin pöllämystynyt iskuistani.

  Saatuani liskon maahan, aloin takoa sitä oikean käden kyynärpäällä otsaan ja silmien alueelle. Siinä tuntui olevan pehmeää. Liskon liikkeet vaimenivat. Se korahteli enää vain epämääräisesti. Isku iskulta kyynärpääni hajotti liskon ihokudoksen, tehden sen naamasta veristä limamössöä. Hakkasin liskoa, kunnes se tuntui täysin elottomalta.

  En kuitenkaan aikonut ottaa riskiä sen heräämisestä. Hain keittiön kaapista isoimman kokkiveitseni ja aloin takoa sillä liskoa rintaan. Hakkasin parikymmentä iskua veitsellä, joka tahrautui kauttaaltaan vihreän liman peittoon. Yritin pestä tuota ainetta pois, mutta se oli niin tahmeaa, ettei astianpesuaineesta ollut mitään apua. Saippuavillalla en kokeillut, se taisi olla lopussa. Jätin veitsen pöydälle. Menin katsomaan liskon ruumista. Se oli eloton. Yritin siirtää sitä, tuloksetta. Se painoi varmasti yli 100 kiloa, vaikka ei ollut minua yhtään pitempi. Vantterampi toki.

  Sitten ovikelloni soi. Ei helvetti, mietin mielessäni. Mitähän tästä nyt tulee? Hetken pelkäsin joutuvani vankilaan, kunnes järkeilin ettei eläinten tai kaksijalkaisten liskopetojen tappamisesta varmaankaan joudu lusimaan. Ja reptilianihan se oli. Sitäpaitsi se oli itsepuolustusta.

  Menin ovelle ja kurkistin ovisilmästä. Siellä näytti olevan pari jotain vanhaa naista.

  ”Onko siellä kaikki hyvin”, kuului porraskäytävästä.

  ”On, on! Kaikki hyvin”, vastasin.

  ”Avaa ovi, tai me soitamme poliisit”, naiset vaativat.

  Avasin oven. Käytävässä oli kolme naista, joista kaksi tunnistin naapureikseni. En ollut ehtinyt asumaan asunnossa tuolloin kuin muutaman kuukauden, joten varmaan kolmaskin oli joku naapuri, jota en vielä tuntenut.

  ”Mitä sinä täällä oikein teet keskellä yötä? Kuuluu ihan kamalia ääniä”, yksi heistä sanoi.

  "Niin", toinen jatkoi vieressä.

  Kerroin etten tee mitään ihmeellistä ja että olen yksin.

  ”Mitä ne äänet oli? Onko kimppuusi hyökännyt joku eläin? Ei ne ihmisen ääniä olleet.”

  ”Kunhan itse sekoilin”, vastasin vaivautuneena.

  ”Tapatko sinä jotain eläimiä asunnossasi?”

  ”En.”

  Tämä ei riittänyt naisille. He vaativat päästä sisään katsomaan että kaikki on kunnossa. Ihmettelin tätä ja sanoin ettei se käy. Mutta he olivatkin kytänsoittajia. He sanoivat soittavansa poliisit, jos en päästä heitä sisään. Vastasin, että he voivat soittaa poliisit jos haluavat, mutta etten tulisi päästämään heitä sisään.

  ”Olin itse asiassa juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä!” toivotin ja suljin oven. Jostain syystä en uskonut heidän tilaavan poliiseja, mutta jos niin kävisi, olisipa siinä sitten niilläkin ihmettelemistä. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään, mikä hinku naapurin naisilla oli päästä asuntooni sisälle? Ehkä he ovat jonkun sortin petoja itsekin.

  Olin likainen, naarmuinen ja verinen. Yhtäkkiä tunsin oloni erittäin väsyneeksi. Ajattelin selvittäväni asian seuraavana päivänä. Rojahdin patjalle ja nukahdin melkein saman tien.

  Sitten heräsin taas. Olin selvästi nukkunut jo jonkin aikaa. Vieressäni seisoi taas joku lisko. Tällä kertaa paljon suurempi. Se katsoi minua pitkään. Huomasin sen kommunikoivan kanssani telepaattisesti. Se viestitti haluavansa tietää mitä oli tapahtunut.

  Telepaattinen kommunikaatio tapahtui englanniksi. Se oli jotenkin outoa. Tajusin mitä lisko tarkoitti ja sitten omat aivoni ilmeisesti käänsivät viestin suomeksi. En kuitenkaan kyennyt puimaan tapahtunutta sen enempää. Juuri heränneenä kerroin hänelle vain näin käyneen. Lisäkysymyksiä lisko ei esittänyt. Se kaiketi luki mieleni ja teki siitä omat johtopäätöksensä tapahtuneesta.

  Tämä lisko oli hieman edellistä isompi ja jäntevämpi. Vessan valo oli jäänyt päälle ja huomasin uuden liskon edellistä rumemmaksi. Se hääräsi jotain pienessä keittiössäni. Nousin ylös. Jostain syystä en pelännyt enää yhtään. Lisko kysyi olinko ottanut kuvia? Kielsin ottaneeni. Se kysyi oliko minulla kamera ja missä se oli? Kerroin missä kamerani oli, mutta että akkulaturi oli hukassa, eikä sitä siksi saanut päällekään. Lisko löysi kameran pahvilaatikosta ja räpläsi sitä aikansa jättäen sen sitten pöydälle.

  ”Sinä et tule selviämään tästä”, sain kuulla. Tappamani toisen liskon ruumis retkotti yhä huoneen nurkassa.

  Reptiliani kierteli asuntoani. Se otti kirjahyllystä käteensä kaimaanipäisen kirjeveitseni ja tutki sitä.

  “Ei hyvä”, se sanoi.

  Se toi kirjeveitsen kurkulleni.

  "Minun pitäisi tappaa sinut. Mutta en tapa sinua heti, vaan kidutan sinut kuoliaaksi", se sanoi.

  Kirjahyllyssä oli myös miniatyyrikokoinen amerikanlippu salkoineen. Reptiliani suoristi lipun.

  “Tämä on meidän liittolaisemme. Tai ei tämä, mutta tämän takana oleva.... Mitä mieltä olet tästä maasta?” se kysyi.

  Heilutin päätäni: “Onhan se ihan hyvä.”

  “Ei ole”, reptiliani vastasi. “Kiina on parempi.”

  ”Otatko jotain juotavaa”, kysyin liskolta. ”Jääkaapissa on.”

  Lisko murahti ja avasi jääkaapin oven.

  ”Siinä on olutta.”

  Lisko otti pullon käteensä. Kysyin voisiko hän antaa sen minulle? Ensin hän ei suostunut, mutta uskoi sitten kun kerroin avaavani pullon, jota hän ei osannut avata. Saatuani olupullon auki, ojensin sen reptilianille. Se haistoi tuotetta ja murahti.

  ”Tällä me ja ne pidetään teidät säyseinä”, se viestitti ja antoi pullon takaisin minulle. Otin siitä huikat, ikään kuin todistaakseni, ettei juoma ollut myrkkyä tai muuten epäkuranttia.

  "Kuka on ne?" kysyin.

  Se mietti hetken ja sanoi, että sillä ei ole väliä.

  Lisko näki tatuoinnin kädessäni. Se tarttui käteeni ja esitti haukkaavansa palan kyynärvarresta. Ammollaan auki sen suu oli valtava. Koska suu taittui sivuilta sisään päin mennessään viistosti ylöspäin, näytti lisko siltä kuin se olisi hymyillyt tai virnuillut. Sen silmät eivät kuitenkaan näyttäneet tunteita. 

  Lisko piti suutaan auki käteni päällä, mutta ei kuitenkaan haukannut. Hyvä niin. Sitten se yhtäkkiä työnsi minut kasvot jääkaapin ovea vasten ja piti siinä niskasta työntäen. En kyennyt liikkumaan.

  Nopea se oli liikkeissään. Yritin kääntää päätäni, mutta tuloksetta. Pian tunsin jotain kovaa ja terävää perseessäni. Tuntui kuin sinne oltaisiin tungettu käpyä. Se perkelehän raiskasi minut.

  Toimitus oli ohi puolessa minuutissa. Lisko päästi irti minusta. Katsoin taakseni ja näin kun se kyyristyi hieman sujauttaakseen elimensä rintapanssarinsa alle. Se ei ollut iso, eikä näyttänyt ihmisen siittimeltä. Röpeliöinen liskonkyrpä muistutti vuorimännyn kerkkää. Pituudeltaan se jäi alle kymmenen sentin. En tiedä laukesiko reptiliani suoleeni tai minkälaista sen sperma on, mutta seuraavana päivänä huomasin persettä pyyhkiessäni verta.

  Laukesi tai ei, näytti lisko olevan jälkiekstaattisessa tilassa. Vähän kuin se toinen muutama tunti aikaisemmin. Huomasin kokkiveitsen jääneen pöydälle. Hemmetti, nyt on tilaisuuteni.

  En kuitenkaan tehnyt mitään. Katsoin paikalleni jähmettyneenä liskoa, joka heilui alle metrin päässä edessäni. Jälkikäteen se harmitti. Miksi kivetyin tärkeällä hetkellä? En anna sitä ikinä itselleni anteeksi. Olisin saanut tapettua toisenkin liskon.

  Reptiliani on siis täysin mahdollista surmata. Orgasmin jälkeen tai pelon huumetta juuri impanneena se on toistietoisessa tilassa. Silloin se on heikoimmillaan. Liskoa pitää lyödä päähän, mieluusti terävällä esineellä ja monta kertaa. Uskoisin sen myös pyörtyvän yhdestä kovasta iskusta tylpällä esineellä, jonka jälkeen sen voi viimeistellä terävällä, kudokseen sisään tunkeutuvalla esineellä. Niiden pää saattaa olla hyvinkin pehmeää kudosta. Kun saa hyvän alun, on loppu helpompaa. Ehkä naama on reptilianin heikoin kohta. Siinä kudos on sienimäistä ja hetteröistä. Tai ehkä heikoin kohta löytyy rintapanssarin alta. Miksi reptiliani muuten sellaista käyttäisi?

  Pian minut raiskannut lisko keräsi itsensä kokoon ja alkoi taas suorittaa toimiaan. Kättään heilauttamalla se sai vihreän liman tahrimat kaapistot ja lattian puhtaaksi. Vierailusta ei jäisi mitään jälkiä, se piti siitä huolen. Huomasin taas olevani erittäin väsynyt ja menin pitkälleni sänkyyn. Nukahdin.

  Seuraavana päivänä olin unohtanut koko asian. Ihmettelin miksi käteni olivat naarmuiset ja kaulassani ruhjeita? Ulostaminen teki häijyä. Yölliset tapahtumat palasivat mieleeni kun Samuel O'Neill kertasi niitä minulle. Olihan hänellä suora kuvayhteys asuntooni.

 

 

Liskovideon lumo

 

  Lisko ei tiennyt että asuntoni oli täynnä Samuel O'Neillin kameroita. Olihan siellä tuottaja Joel Silverinkin asentama kamera, mutta tämä taisi asentaa omansa vasta myöhemmin. Kuinka voikin olla, ettei reptiliani huomannut Kikewatchin kameroita? En tosiaan tiedä. Olemattoman pieniähän ne kamerat ovat, mutta silti. Surmaamani naaraan perään lähtenyt uros varmaankin skannasi ajatukseni, mutta koska en itse ollut kameroista sillä hetkellä tietoinen, ei hänkään saanut tuota tietoa itselleen.

  Tappamani lisko oli kuulemma ollut kasvuiässä olevan naaras. Siksi se oli ollut hieman pienempi ja heikompi. Tätä hakemaan tullut taas täysikasvuinen uros. Naaraat ovat pienempiä ja pyöreämpiä, urokset hieman pidempiä ja jäntevämpiä. Aivan kuten ihmiset.

  Samuel sanoi ettei kukaan ollut surmannut reptiliania sitten 60-luvun. Ihmisen tiedettiin riistäneen sellaiselta hengen kaikkiaan vain kolmesti. Ehkä hän piti tätäkin yhtenä merkkinä siitä, että minä olisin ollut jonkin sortin juutalaisten anti-kristus.

  George Lucas oli innostunut videosta. Hän tiesi ufoista muutenkin todella paljon. Hän kyseli minulta jotain, mutta olen ehtinyt unohtaa mitä. Oli niitä muitakin, jotka videota minulle puivat. Joku suomalainen halusi sen keittiöveitsen omakseen. Sen saatuaan hän alkoi pelätä, että reptilianit tulevat tappamaan hänet. 

  Kysyin Samuel O'Neilliltä, onko Englannin kuningatar Saatana? Hän naurahti. Sitten ehdotin JK Rowlingia. Johan tärppäsi. Pian Rowling soitti minulle. Hän sanoi, että te ihmiset ette saa tappaa reptiliania, koska reptilianit pitävät itseään jumalina ihmisiin verrattuna. Rowling puhui me-muodossa viitatessaan reptilianeihin, joten ehkä hän sitten on yksi niistä. Outo juttu. Ei kai se niin voi olla, että Saatana on reptiliani?

  Saatana oli siis ottanut ihmishahmokseen kirjailija JK Rowlingin. Minun piti mennä nussimaankin Rowlingia, mutta tämä sanoi, että se taitaa sittenkin olla liian villiä touhua sinulle. Rowling kertoi myös, että minusta voisi tulla lähes mitä vaan. Hän kehotti unohtamaan elokuvat, ja keskittymään sen sijaan kirjallisuuteen.

  "Kirja on enemmän kuin elokuva, ajattomampi."

  Hän sanoi voivansa auttaa minua kirjoittamaan hienon romaanin.

  "Sielusi", hän vastasi, kun kysyin mitä hän halusi vastineeksi.

  Sitten hän naurahti ja lisäsi: "No, ei sentään. Mutta ei sinusta ole siihen, mitä sinulta haluaisin."

  Rowling kertoi myös, että Led Zeppelin on hänen suosikkiyhtyeensä. Ei niinkään musiikkinsa takia kuin muista syistä. Jäi myös mieleen mitä Rowling sanoi Coldplayn Chris Martinista:

  "Tekee niin lällyä musiikkia, mutta on valmis ihan mihin vaan, eikä pillitä tai inise."

  

 

 

Veitsi

  

  Joku suomalainen oli kuullut kokkiveitsestä ja halusi sen itselleen. Samuel O'Neill ei sitä halunnut. Monestihan rikkaat haluavat itselleen kaikenlaisia harvinaisia esineitä. Mies soitti ja kysyi, suostuisinko vaihtamaan veitsen uuteen? Ei se minua haitannut. Seuraavana päivänä hän oli ovellani samanlaisen Fiskarsin veitsen kanssa.

   Muutaman päivän kuluttua Samuel soitti kertoakseen, että reptilianit halusivat veitsen itselleen. Hän toki tiesi, että se oli vaihdettu. Sitten eräänä yönä heräsin ääneen, joka kysyi, missä veitsi on? Sanoin, että veitsi oli keittiössä. Avasin silmäni. Hämärässä valossa valtava vihreä lisko tulee minua kohti veitsen kanssa.

  "Oliko se tämä?" se kysyi minulta.

  "Ei. Joku otti alkuperäisen veitsen."

  "Miksi?"

  "Ehkä se on matkamuisto, artefakti."

  Olento oli vihainen. Se tiesi selvästi, mikä matkamuisto oli. Mutta hän oli vain suorittamassa tehtävää. Ei veitsi häntä itseään kiinnostanut.”

  "Kenellä se on?" se kysyi.

  "En tiedä hänen nimeään. Kysy Samuel O'Neilliltä."

  "Kuka hän on?"

  "Hän on keskuudessanne tunnettu mies."

  Se ei tiennyt Samuelia. Se tarttui kurkkuuni ja kysyi uudelleen, missä ja kenellä veitsi oli? Mutta en minä tiennyt, ja se kyllä aisti sen.

  Seuraavana päivänä soitin veitsenvaihtajalle. Minulla oli vielä hänen puhelinnumeronsa, vaikka en tiennytkään hänen nimeään. Hän selitti, että hän oli vain kauppias. Olin hieman näreissäni. Olinhan itse rahaton. Sanoin hänelle, että reptilianit voivat löytää kenet tahansa mistä tahansa. Hän pelkäsi henkensä puolesta. Sitten unohdin koko jutun. Pyyhkihän Samuel O'Neill muistiani tuona kesänä joka päivä.

  Eräänä yönä heräsin taas. Se oli sama reptiliani, joka oli jo käynyt luonani aiemmin. Se oli keittiössä.

  "Missä veitsi on?" se kysyi minulta.

  "Sinun pitäisi tietää, että se ei ole täällä", sanoin.

  "Täällä sen pitäisi olla", se sanoi.

  "Se vaihdettiin toiseen veitseen", sanoin.

  "Kuka vaihtoi?”

  "En tiedä hänen nimeään. Voit nähdä hänet videolla..."

  Yhtäkkiä lisko tajusi, että asunnossani oli piilokameroita. Se luki ajatuksiani samanaikaisesti telepaattisen keskustelun kanssa. Se karjui kuin dinosaurus ja katosi jättäen sinisen välähdyksen peräänsä.

  Seuraavana päivänä Samuel soitti kertoakseen, että veitsi oli vaihdettu takaisin. Että alkuperäinen veitsi oli taas kotonani. Kerroin hänelle, että yksi liskoista etsi sitä. Hän vain nauroi, mikä oli outoa. Luulisi, että kuvaamista kavahtavat reptilianit eivät sallisi ”Kikewatch”-kameroitakaan. Samainen veitsi oli hallussani vielä yli 10 vuotta. En tiedä missä ne nykyään on. Ehkä jossain kierrätyskeskuksessa. 

 

 

 

Reptilianiseksiä

 

  Reptilianien vierailut asunnollani eivät jääneet tähän. Olen joutunut myös naarasliskon raiskaamaksi.

  En ole laittanut päivämääriä ylös, mutta kerran heräsin yöllä sängystäni mukavan seksuaaliseen olotilaan. Raotin silmiäni. Taas lisko runkkaa minua. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ota spermaa talteen, vaan saatuaan minut juhlakuntoon hyppää satulaan.

  Hän ratsastaa villisti. Vaikka hän onkin hirviö, olen kiihottunut. Pian laukean. Lisko jatkaa vielä päälläni hytkymistä. Sitten hän käpertyy kainalooni ja laittaa päänsä rinnalleni. Alan yhtäkkiä pelätä häntä. Ei helvetti mikä möhkö. Tuollainen teini-ikäistä niljakilpikonnaa muistuttava kamala hirviö.

  Lisko nostaa päätään ja vetää ilmaa sieraimiinsa. Hän haistaa jotain. Ymmärrän ettei hän saa tajuta minun pelkäävän häntä. Pakotan itseni mukavoitumaan. Suljen silmäni. Lisko haistelee vielä ilmaa, mutta laskee päänsä takaisin rinnalleni. En enää pelkää. Nukahdan. Kun herään, hän ei ole enää siinä.

  Aamulla ihmettelen mitä on käynyt. Minulla on jonkinlaisia muistikuvia. Alapääni on tahmainen. Tunnen tarvetta käydä pesulla. Kun myöhemmin tutkin asiaa, tajusin että parempi olikin. Ratsastihan lisko minulla junttaamalla valtikkani viemärisuoleensa. Ihmettelen miten olen voinut kiihottua moisesta? Minut oli kaiketi manipuloitu.

  Ja miten tuollainen naarasreptiliani oikein koki asian? Oliko sekin manipuloitu? Miksi se laittoi päänsä rinnalleni? Eihän eläinmaailmassa toimita niin. Oliko se jonkinlainen ihmisen ja reptilianin hybridi? Mitään ihmismäistä sen ulkonäössä ei ainakaan ollut.

 

 

 

Aluksella käynnit

 

  Kaksi kertaa olen käynyt reptilianien avaruusaluksella. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun ne ensimmäistä kertaa tulivat asuntooni ja onnistuin surmaamaan toisen niistä.

  Keskustelin Samuelin kanssa reptilianeista. Halusin tietää niistä lisää. Kyselin onko niiden kanssa mahdollista tehdä yhteistyötä? Samuel sanoi, ettei kukaan halua niiden kanssa samaan tilaan. Ne eivät anna ihmishengelle mitään arvoa ja saattavat tappaa ihmisen tuosta vaan ilman syytä. Reptilianit ovat arvaamattomia petoja, jotka huitovat toisiaankin hetken mielijohteesta ja taistelevat huvikseen verissä päin. Reptiliani voi elää 250-vuotiaaksi, mutta vain harva näistä verenhimoisista pedoista saavuttaa vanhuuden päivät. On suurempi todennäköisyys kuolla muiden reptilianien tappamana. 

  Sain kuitenkin vakuutettua Samuelin siitä, että voisin toimia liskojen parissa. Halusin oppia niiden saloja. Minkälaisia aluksia niillä on ja mitä ne yleensä tekevät? Halusin päästä niistä perille. Halusin lisäksi, että reptilianeilla olisi tukikohta Suomen maanperän alla ja sieltä suora pääsy helvettiin. Joku kysyi mitä ihmettä oikein ajoin takaa? Halusin Suomesta merkittävän paikan.

  Eihän Samuel minuun uskonut, mutta laittoi jostain syystä asian alle pyörät pyörimään. Tukikohta oli tulossa jonnekin eteläiseen Lappiin tai Koillismaalle. Omasta mielestään hauskana pilana Samuel kertoi reptilianeille että olen pilotti, joka haluaa heiltä oppia. Samuel ajatteli, että pääsenpä tuostakin eroon.

 

  Minut herätettiin keskellä yötä. Sänkyni vieressäni seisoi kaksi gamorrean-tyyppistä reptiliania. Ne eivät oikeastaan näyttäneet liskoilta, vaan pelkästään hirviöiltä. Ne olivat selvästi jonkinlaisia sotamiehiä. Rintapanssarinsa nauhoista niillä roikkui erilaisia pieniä kojeita. Ne vaikuttivat luotettavilta. Minun silmääni ne molemmat näyttivät melko samanlaisilta. En osannut heti tehdä eroa niiden välillä.

  "Sinun täytyy tulla parvekkeelle. Emme voi siirtää sinua seinän läpi", toinen niistä sanoi.

  "Puen ensin päälleni", vastasin.

  Toinen yritti estellä, mutta toinen sanoi, että se sopii.

  Sain alushousut ja t-paidan puettua.

  "Tuo riittää", toinen niistä sanoi.

  Menin ensimmäisen kerroksen parvekkeelleni ja hyppäsin kaiteen yli nurmikolle. Sitten minut nostettiiin molemmista käsistä ylös taivaalle. Noin 200 metrissä reptilianit ilmestyivät näkyviin.

  Oli heinäkuun yö. Taivas tumman sininen. Koska matkustimme jonkinlaisen kuplan sisällä, en tuntenut oloani kylmäksi. En edes kun saavutimme stratosfäärin ylimmät kerrokset. Pystyin kommunikoimaan saattajieni kanssa telepaattisesti. Kysyin kojeista. Siinä oli kuulemma aseita ja radio. Rintapanssari mahdollisti lentämisen.

  Kysyin, miten ase toimii? Reptiliani sanoi, että näkisin sen avaruudessa.

  Koko matka vei muutaman minuutin. Näkymät olivat henkeäsalpaavan upeat. Reptilianithan voivat teleportata itsensä minne tahansa, mutta ehkä ihminen ei kestä sitä ja siksi matka piti taittaa lentäen.

  Sitten pysähdyimme. Leijuimme avaruudessa, tai mikä sfääri nyt olikaan. Maapallon kaarevuuden pystyi erottamaan selvästi. En voi sanoa, että se oli pyöreä, mutta kaareva se ainakin oli. Olisimme voineet olla 1000 tai 5000 kilometrissä. Minun oli sitä vaikea sanoa.

  ”Miksi pysähdyimme”, kysyin.

  ”Suojakilpi,” minulle kerrottiin. ”Tarvitsemme luvan päästäksemme läpi.”

  Toinen reptilianeista näytti ottavan yhteyden johonkin. Pian pääsimme taas liikkeelle. Olimme ohittaneet Maata ympäröivän suojakerroksen.

  ”Hei, katso tuonne”, sanoin nähdessäni kirkkaita valoja kaukaisuudessa.

  ”Avaruusalus”, reptiliani sanoi minulle.

  ”Sääli tuosta suojakilvestä”, sanoin. ”Olisi hienoa, jos ihmiset näkisivät mitä täällä avaruudessa todella tapahtuu.”

  ”Parempi se on teille näin,” reptiliani vastasi.

  ”Todellakin”, toinen sanoi ja jatkoi: ”Paljon parempi, eikä pelkästään teille...”

  Suojakerroksen ulkopuolella avaruus näytti kuitenkin melko samalta. Maata kiertäviä satelliitteja näkyi siellä täällä. Reptilianit sanoivat, että ne eivät ole tärkeitä. Reptilianit pystyivät vaikuttamaan satelliittien liikkeeseen kättä heilauttamalla.

  ”Voitteko näyttää, miten nuo aseet toimivat?” kysyin.

  Reptiliani ampui pistoolillaan suojakilpeen. Tehokas laukaus. Osuessaan kilpeen, se levisi energia-aalloiksi joka suuntaan.

  ”Pääseekö mikään tuon suojan läpi?” kysyin.

  En saanut vastausta. Sen sijaan reptiliani kysyi, halusinko kokeilla asetta? Ammuin sillä muutaman kerran. Sitten jatkoimme matkaa.

  Pian saavuimme perille. Avaruusalus leijui edessämme. Ulkoapäin se näytti pieneltä, halkaisijaltaan noin 10 metriä. Emme joutuneet odottamaan kauan, kun sen sivulle ilmestyi ovi, joka aukesi. Minut heitettiin sisään. Reptilianit menivät itse seinän läpi.

  Tulimme hämärästi valaistuun huoneeseen. Se vaikutti jonkinlaiselta varastolta. Hopean värisiä laatikoita ja muuta tavaraa seinustoilla. Seinien ja laatikoiden materiaali ei ollut terästä tai muuta metallia. Se antoi hieman periksi ja oli pinnaltaan nahkea.

  Vaatteet käskettiin ottaa pois.

  ”Kapteenin määräys.”

  Riisuuduin ja kävelin isompaan huoneeseen. Nyt huomasin selkeästi, että sisältä alus oli aivan eri koko luokkaa kuin ulkoa.

  Minut jätettiin halkaisijaltaan noin 40 metrin kokoiseen, ovaalin muotoiseen huoneeseen. Keskikohdaltaan sen katto oli kuudessa metrissä ja seinät sivuilla kolmisen metriä korkeat. Kaikki pinnat olivat metallihohteisia.

  Kokoiseni reptoni tuli hakemaan minut tästä huoneesta. Hän ilmaisi olevansa oppaani. Kävelimme tilan halki ovelle. Se avautui sivuille johtaen käytävään, jonka päässä oli toinen samanlainen ovi. En meinannut pysyä reptonin perässä. Hänen normaali etenemisensä oli huomattavasti omaani ripeämpää. Jouduin koko ajan korottamaan askeliani pysyäkseni hänen tahdissaan. Kokeilin kädelläni käytävän seinää. Se oli samaa hopeanväristä, oudon nahkeaa materiaalia. Koputin pintaa. Ei ääntä.

  Tulimme samanlaiseen isoon huoneeseen, mistä opas minut alunperin noukki. Huoneen reunaan, minusta ja reptonista vajaan parinkymmenen metrin päähän oli kasattu paloiteltuja ihmisen ruhoja. Erotin etäältä jalkoja ja käsiä. Yhtäkkiä ruhojen vieressä avautui ovi. Sisään astui noin kaksimetrinen vihreä lisko. Toinen samanlainen tuli seinän läpi. Ne kävivät ruhojen kimppuun, ahmien niitä kaksin käsin suihinsa. Seurasimme kauempaa tätä näkyä oppaan selittäessä samalla jotain, mitä en nyt muista.

  Toimitus oli ohi nopeasti. Alle minuutissa liskot saivat syötyä itsensä kylläisiksi. Ihmettelin tätä, sillä olinhan kuullut niiden ruokailevan mahdollisesti vain kerran viikossa. Luulisi toimituksen silloin kestävän hieman kauemmin. Ehkä niillä oli vain kova kiire.

  Kävelimme ruhojen luokse. Julma näky. Käsiä, jalkoja ja torsoja. Läheltä katsottuna ne muistuttivat parman kinkusta. Melko isoja paloja. Verta ei tippaakaan. Iho nyljetty pois.

  Opas käski minun syödä lihaa. Käänsin katseeni häntä kohden. Hän katsoi takaisin. Ymmärsin. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi missään nimessä nauttinut tästä käytännöstä. Se nyt vain kuului asiaan. Otin jostain jalanpätkästä kiinni ja puraisin varovasti.

  "Ota kunnolla vaan", opas sanoi.

  Haukkasin päättäväisesti sitkeää lihaskudoksen palasta ja sainkin pienen kimpaleen lihaa suuhuni. Ei se sietämätöntä ollut, raakaa lihaa silti. Pienenkin palasen jauhaminen hampailla tuntui kestävän ja opas kävi kärsimättömäksi. Pian hän sanoikin, että jo riittää. Tuntui siltä, kuin hän olisi osoittanut kohtaani myötätuntoa, vaikka kuulemani perusteella reptilianit pitävät ihmistä pelkkänä hyödykkeenä.

  Seuraavaksi menimme huoneeseen, mistä alusta ohjattiin. Opas selitti ummet ja lammet, mutta en ymmärtänyt juuri sanaakaan. Toki selvitys tuli englanniksi, mutta en hallitse lentoalan sanastoa, enkä muutenkaan ymmärrä lentämisestä mitään. Lentokokemukseni rajoittuu Atari ST:llä pelattuun Falconiin.

  Edessäni oli ikkuna, kooltaan kaksi kertaa neljä metriä. Ulkona näkyi avaruus. Myös Kuun näki. Se näytti aivan erilaiselta kuin Maasta käsin. Se oli keltainen ja hyvin epätasainen, geoidi. Kuin peruna. Kuun pinnalla pilkotti valoja ja isoja mustia pisteitä. Kysyin niistä.

  "Ne ovat rakennuksia."

  "Kuka siellä asuu?"

  Opas katsoi minua kuin vähämielistä.

  "Kenen sinä luulet siellä asuvan?" hän kysyi.

  En tiennyt. Näin jälkikäteen arvioisin, että siellä asuu reptilianien lisäksi harmaita, mantiksia ja lukemattomia muita negatiiviisia olioita. 

  Huoneen lattiasta nousi noin metrin korkuinen suorakaiteen muotoinen palkki. Kysyin, mikä se on?

  "Siihen voi nojata", opas sanoi.

  "Miksi se on niin matala?" kysyin.

  "Että siitä saa hännän yli", opas sanoi.

  Hännän... En voinut olla tirskumatta ja katsoin toiseen suuntaan.

  "Mutta eihän sinulla ole häntää", sanoin.

  "On minulla, mutta se on hyvin pieni", opas sanoi.

  Jouduin taas katsomaan toiseen suuntaan.

  "Tiedän, että naurat. Parempi kun lopetat sen", opas sanoi.

  Hän veti ikkunan eteen kanttiinsa 30 senttiseen läpinäkyvä muovisen taulu, jossa oli vaakaviivoja. Opas veti näkymättömistä taulun eteen ja päälle erilaisia numerosarjoja ja merkkejä, tai siltä ne ainakin näyttivät. Hän vain nosti kättään ja sen viereen ilmestyi keltavihreänä hohtava hologrammi, jota hän sitten siirteli haluamaansa suuntaan. Kysyin häneltä muovilevystä. Hän kertoi, ettei sillä ole oikeastaan suurtakaan merkitystä. 

  Sen verran ymmärsin, ettei aluksia välttämättä tarvitse ohjata ollenkaan. Niitä ohjaavat tietokoneet. Keinoälyä reptilianit eivät halua käyttää kuin koemielessä. Keinoäly on niiden mielestä kamala ajatus. Samuel O'Neill kertoi myöhemmin, että reptilianit ovat testanneet keinoälyä robotilla, jota ne kiduttavat ja raiskaavat. Vaikka robottia sattuu, se ei ikinä ole sama asia kuin ihmisen tai muun luonnollisen olennon kanssa. Hyöty on siis pienempi kuin riski.

 

  Aluksen tietokoneelle syötetään yhtälöitä, kun halutaan määritellä aluksen lentoreittiä tarkasti. Muuten se on itseohjautuva. Alusta voi myös lentää ajatuksen voimalla, mutta helppoa se ei ole.

  "Periaatteessa kaikki on matematiikkaa", opas sanoi.

  Hän jatkoi puhumalla yhtälöistä, kiertoradoista, energiasta ja ennakoinnista.

  "Tietokoneista yleisesti ottaen en ymmärrä paljoakaan", opas sanoi.

  Jossain vaiheessa kyllästyin. Yhtälöistä ja muista tipuin kärryiltä heti kättelyssä, mutta lopulta en ymmärtänyt enää sanaakaan. Ajattelin myös, että mitä pikemmin kerron totuuden, sen helpommalla pääsen.

  ”Muuten. En ymmärrä tästä juuri mitään”, sanoin.

  Opas keskeytti selvityksensä ja katsoi minua kohti hämmästyneenä.

  ”En ymmärrä lentämisestä ja tietokoneista yhtään mitään”, jatkoin.

  Opas suuttui. Jo valmiiksi lievästi turhautuneena hän koki aikaansa hukatun:

  "Mikset sitä heti sanonut?"

  "Sanoinhan nyt", vastasin hänelle.

  Emmehän päässeet vielä kovinkaan pitkälle, ja ehdin jo tippua kärryiltä.

  Opas suuttui toden teolla. Tuntui kuitenkin kuin jokin olisi estänyt häntä vahingoittamasta minua. Kimpaantuneena hän otti minua kädestä kiinni ja vei eteenpäin toiseen huoneeseen, missä yhtäkkiä nukahdin.

 

  Toinen vierailuni oli lyhyempi. Minut oltiin haettu keskellä yötä kotoa, mutta en muista siitä mitään. Heräsin siihen, kun kaksi reilusti yli kaksimetristä gamorreania ohjaa minua käsivarsista kiinni pitäen pitkin käytävää. Ovi edessämme avautuu hissinoven tavoin sivuille ja astumme huoneeseen. Pian eteeni tulee itseni kokoinen häijyn näköinen reptoni, joka tuijottaa minua vihaisesti silmiin. Yleensä reptilianit ovat vihreitä, mutta tämä on kauttaaltaan hopean värinen. Siellä täällä kullan värisiä niveliä tai muita liikkuvia osia. Robottipuvun rintaan ja oikeaan ranteeseen on upotettu tietokoneet. On vaikea sanoa, mihin lisko loppuu ja mistä kone alkaa, sillä se ei näytä puvulta tai haarniskalta. Vaan, että se on yksi kokonaisuus.

  Pystyn hädin tuskin pitämään pokkaa. Seisoin alasti siinä aluksen käytävällä. Kaksi monsteria pitelee käsistäni kiinni ja reptoni tuijottaa minua verestävillä silmillään. Hän ottaa palleistani kiinni jänteikkäillä sormillaan ja puristaa. Tunnen kuinka hänen terävät kyntensä pistävät kiveksiäni. Käännän päätäni alakenoon nähdäkseni mitä hän tekee. Reptoni kääntää toisella kädellään leukani ylös ja jatkaa tuijottamista.

  "Pelottaako", se kysyi.

  "Ei", vastasin.

  "Valehtelet."

  "Kyllä sinuakin vähän pelottaisi, jos olisit minä."

  "Jos minä olisin sinä, en tulisi tänne."

  Yritin vastata jotain, mutta se käski pitää suuni kiinni. Se haistoi minua.

  "Olet hyödytön", se sanoi ja hymähti. Sitten katselmus oli yhtäkkiä ohi.

  Samat vartija-liskot saattoivat minua kuplassa halki avaruuden kohti ilmakehää. Menimme suojakilven ohi. Näkymät olivat jälleen huumaavat. Tulimme jonkinlaisen pilven sisään. Liskot lensivät keskittyneen näköisinä. Yhtäkkiä välähdimme pois jostain. Pysytin näkemään kotikaupunkini Turun alapuolellamme. Olimme parin sadan metrin korkeudessa öisellä taivaalla. Leuto tuuli puhalsi kasvoilleni. Liskot laskeutuivat alas ja tiputtivat minut pihanurmelle. Kömmin siitä sitten parvekkeen kautta sisälle asuntooni.

 

 

 

Sijaiskehot ja kloonit

 

  Ihminen voi vierailla avaruudessa itse tai vaihtoehtoisesti sijaiskehossa. Itse olin omassa kehossani aluksella. Onko sillä sitten merkitystä, kävinkö siellä itse vai minusta tehty kopio? Ainakin reptilianien aluksella olisi turvallisempaa vierailla sijaiskehossa. Silloin muistot eivät kuitenkaan ole yhtä aitoja. Yksi lyhyt vierailu aluksella tuskin kuitenkaan jättää ihmisen lihasmuistiin mitään jälkiä. Näin ollen kotonaan nukkuvan alkuperäisen ihmisen aivojen kopiointi kaiketi riittää.

  Ihminen muistaa koko kehollaan. Muistia on hermostoissa, lihaksissa ja kaikkialla ihmisen kehossa. Tarvitaan tietenkin aivot, jotka kontrolloivat muuta kehoa. Sijaiskehon kautta tajuntaan tallentuneet muistot häiritsevät ihmistä. Ne eivät asetu luontevasti osaksi muuta tajuntaa. Chris O'Neill kertoi, kuinka Samuel vihasi toimia sijaiskehossa. Siitä tuli epämääräinen ja likainen olo. Ei Chris itsekään pitänyt sijaiskehoista. Hän sanoi, että sellaisen kanssa toimiessa tulee vain pää kipeäksi. Sijaiskehon ei tarvitse tietenkään olla kopio omasta ulkomuodosta. Se voi olla minkälainen hyvänsä, mutta mitä erilaisempi se on suhteessa omaan kehoon, sitä oudompi sen nahoissa on toimia. Ilmeisesti se on epämiellyttävää joka tapauksessa.

  Chris kertoi myös "halleista", joissa superrikkaat tai muuten satanistisessa hierarkiassa korkealla olevat voivat sijaiskehoissa taistella keskenään. Esimerkiksi miekoin, pistoolein tai vaikka paljain käsin.

 

  Kuten sijaiskehoja, on myös klooneja. Klooni on oma yksilönsä. Se muistuttaa alkuperäistä niin paljon kuin mahdollista. Klooni voidaan tehdä samantien kopioimalla ihminen yksi yhteen. Toinen vaihtoehto on hieman monimutkaisempi, ja kestää työn jäljestä riippuen viikon tai kaksi. Reptilianit kykenevät kloonaamaan ihmisiä. Illuminati käyttää niiden palveluitaan hyväkseen.

  Ihmisen solut uusiutuvat epigeneettisesti, joten vanha ihminen on geneettisesti eri kokonaisuus kuin nuori. Epigeneettiset muutokset näkyvät kloonissa, mutta ravinto ja elinolosuhteet muokkaavat ihmisen kehoa todella paljon, eivätkä solutason muutokset välttämättä aiheuta epigeneettistä kehitystä. Näin ollen klooni ei muistuta alkuperäistä niiltä osin kuin tämän keho on elämän varrella muuttunut.

  Jos siis halutaan näköinen ja kokoinen, pitää kloonin olla tuore. Ihminen pitää kopioida yksi yhteen sen hetkisestä olomuodosta. Eli jos lihavasta ihmisestä halutaan nopeasti kopio, saadaan sellainen tuossa tuokiossa, eikä valmistettua kloonia tarvitse ruveta lihottamaan erikseen.

  Kloonin tai sijaiskehon valmistamiseen tarvitaan kuitenkin materiaalia. Kloonin luut ja lihat eivät synny tyhjästä. Samalla tavalla kuin puuseppä muokkaa puuta, muokkaa reptilianien kloonimestari niitä aineita, joista kloonin keho koostuu. Kyse on alkuaineista kuten happi, vety, hiili ja kalsium. Lihaa voidaan siis valmistaa kloonaamalla, ja reptilianit tekevätkin niin. Klooni-liha ei kuitenkaan ole samanlaista kuin oikea liha. Siitä puuttuu riistan maku.

 

  Kloonilta puuttuu suurin osa muistoista, koska muistot ovat ketjuja ihmisen aivoissa. Suurin osa niistä on näkymättömissä, pelkkinä aineettomina ideoina, jotka saavat muotonsa kun ovi niiden luo avataan. Yksi muisto avaa tien toisen luo. Vaikka jokainen muisto on periaatteessa olemassa, voivat ne muuttua ja niitä voidaan muokata.

  Siksi klooni on mieleltään hauras. Se voidaan ohjelmoida muistamaan tietyt asiat ja tietty tarina. Mutta sille ei kyetä ohjelmoimaan tarinaa, joka olisi ehyt ja sisältörikas. Tarinaa jonka muistot riittäisivät palvelemaan kloonia sen esittäessä itseään ja muodostaessa käsityksiä eri asioista. Tapahtumia joiden kautta se voisi vivahteikkaasti hahmottaa todellisuutta. Vaikka kloonin tarina olisi kuinka monipuolinen, on se silti väistämättä kaavamainen.

 Tästä syystä kloonin ideat eivät sävyty moniulotteisiksi yhdistyessaan hänen elämänkokemuksiinsa. Ne ovat pelkkää teoretisointia. Kloonin ajatusten muoto ei kestä venyttämistä. Se on tuuliajolla, kun se haastetaan luovuutta vaativiin tehtäviin. Mekaaniseen päättelyyn se kykenee, sekä yhdistelemään ajatuksia ja muistoja toisiinsa. 

  Laajoilla tiedoilla varustettu klooni voi menestyä väittelyssä. Sen huumorintajuttomuus kääntyy myös helposti vahvuudeksi. Jäyhä kopeus luo vaikutelman ammattitaidosta ja periksiantamattomuudesta. Tämä ei kuitenkaan aina riitä. Kun tilanne käy monimutkaiseksi, kloonilta hajoaa pakka. Silloin sen on vetäännyttävä.

  Sama pätee monta ihmiselämää läpikäyviin illuminateihin. He saavat muistot mukaan vanhoista elämistään ja lisäksi tietopaketin massoilta salatuista asioista. Tietopaketti pitää sisällään myös tietynlaisen asenteen ja proseduurin. Prosessin seurauksena illuminatit eivät enää kykene luovaan ajatteluun. Illuminateja kontrolloivat ns. negatiiviset entiteetit haluavat pitää heidät ruodussa. Samalla tavoin kuin illuminatit haluavat pitää valtiot ja kansat ruodussa. Negatiivisten järjestelmä on pyramidi, jossa ylemmiltä tasoilta riistetään alempia. Pyramidin huipulla kenties itse Lucifer, joka lopulta kerää kaiken haluamansa energian itselleen.

  Chris O'Neill kertoi minulle asiasta. Hän oli ollut edellisessä elämässään merimies. Kun kysyin häneltä, miten hän oli sattunut syntymään upporikkaaseen O'Neillin sukuun, kertoi hän olleensa onnekas. Tiedä häntä, mutta O'Neillit eivät ole yksi satanistisista sukupuista. He ovat kuriositeetti. Kaavamaisena illuminatina Chris ei kyennyt keksimään sutkautuksia. Hän pyysi minulta vitsejä, jotta pystyisi loistamaan illanvietossa ystäviensä seurassa. En minä ole mikään vitsimaakari.

  Kesällä 2010 Samuel O'Neill kertoi minulle liian monta salaisuutta. Olin uhka satanistiselle maailmanjärjestykselle. Minun oli kuoltava. Samuel päätti, että minusta tehdään klooni, joka kenties jatkaa elämääni vähemmän riskialttiina versiona. Ehkä Samuel olisi hypännyt tuon kloonin nahkoihin kuoltuaan. Ainakin kaikenmaailman hinttarit halusivat nussia sitä. En tiedä miten klooni tehtiin, mutta huomionarvoista on se, että kloonillani on iso kyrpä ja isot kivekset, toisin kuin itselläni. Chris ihmettelikin sitä, kuten ehkä joku muukin.

 

  Kloonille voidaan luoda elämäntarina, mutta johonkin muistot loppuvat. Ihmisen muistot jatkuvat ja venyvät eri suuntiin. Jos ihminen on elänyt vaihtelevaa elämää, on hänellä paljon erilaisia muistoja. Jos hänen elämänsä on ollut jokapäiväisen tasaista, on hänellä tanakka perusta, jolle rakentaa ja jolla seistä.

  Kloonin aivoitukset ovat onttoja, niistä puuttuu henki. Ne ovat kuin puolittaisia muistoja. Kuin klooni olisi elänyt kaksiulotteisessa tilassa, vain seuraten ikkunasta mitä ulkona tapahtuu. Hänen muistoistaan puuttuvat aistikokemukset ja erilaisten ihmiseltä näkymättömiin jäävien vaikuttajien luoma vivahteikkuus.

  Klooni kykenee toki luovaan ongelmaratkaisuun, mutta vaativat ja monimutkaiset tehtävät tuottavat sille vaikeuksia. Säveltämään se ei pysty. Tai kirjoittamaan romaania. En tarkoita säveltämisellä sitä, että varastaa laulunpätkät jostain muualta. Tai sitä, että päähän putkahtaa melodia ja siihen sopivat sanat. Vaan että luodaan sävellys elementeistä, jotka sopivat keskenään yhteen.

  Kyllähän klooni toki romaanin saa kirjoitettua. Hyvin kaavamaisen tosin. Sillä ei ole nyanssin tajua. Ei käsitystä asioiden hienovaraisista merkityksistä, jotka aukeavat eri suuntiin muodostaen fraktaalista entropiaa. Tällaiseen klooni hajoaa. Se yrittää synteesiä. Muuten sillä loppuvat palikat kesken. Olemassa olevia palikoita se voi vain käännellä 2-ulotteisesti, kuin Tetristä pelaten. Se ei ota palikkaa käteensä ja väännä sitä haluamaansa muotoon.

  Ihmiseltä on vaikea pyyhkiä muistoja pois juuri niiden ketjumaisuuden takia. Muisto on aina toisen takana. Se liittyy johonkin toiseen muistoon. Itsessään sen ei tarvitse olla olemassa. Toinen muisto mahdollistaa sen olemassaolon. Ihmiseltä voidaan pyyhkiä muistista kaikki tiettyyn asiaan liittyvät muistot. Jos niihin asioihin liittyviä muistoja voi kuitenkin yhdistää jostain muualta, saattaa jo pois pyyhitty muisto palautua mieleen. Ihmisellä voi olla jokin kontakti pyyhittyihin muistoihin, josta pyyhkijät eivät ole tietoisia.

  Siksi satanistien olisi kannattanut lähettää minut kauas pois Suomesta. Pois kaikkien sellaisten ärsykkeiden ääreltä, joista voin johtaa ja muodostaa jo mielestäni poistuneita muistoja. He eivät kuitenkaan halunneet suoda minulle uusia kokemuksia, vaan nähdä minun mieluummin riutuvan työttömänä turkulaisen köyhälistön edustajana.

  Olen huomannut, että satanistit yrittävät kovasti estää minua saamasta mitä haluan. Se on heille hyvin tärkeää. Tärkeämpää kuin heidän oma etunsa pitkällä tähtäimellä. Satanistit ovat näet antaneet oraakkelinsa kertoa itselleen, että minä voitan joka tapauksessa. Tämän vuoksi he keskittyvät vain piinaamaan minua niin paljon kuin mahdollista. Jos haluan työpaikan, estetään minua sellaista saamasta. Jos haluan olla työtön, aletaan tyrkyttää työpaikkoja.

  No, nythän minun kannattaisi esittää haluavani jotain mitä en todellisuudessa halua. Käyttää käänteistä psykologiaa. Turhaa se olisi. Saadaanhan minut satanistisilla trikeillä vilpittömyyden tilaan. Antamaan umpirehellisiä vastauksia satanistien kysymyksiin. Enkä muista näistä tapahtumista mitään. Ainakaan minun ei pitäisi muistaa. 

  Aina he eivät kuitenkaan tiedä mitä kysyä. Siksi he kysyvätkin yleisellä tasolla: Mikä sinua hävettää? Mitä halajat? Mitä pelkäät? Mistä asiasta et haluaisi puhua? Satanistien uhrin on siis parempi välttää häpeämästä mitään. Hävettävät asiat saadaan kyllä selville. Monet ihmisten hävettävinä pitämät asiat ovat lopulta täysin samantekeviä. Se on lähinnä asenteesta kiinni.

  Ihmisen asenteet ja mielipiteet eivät välttämättä ole kiveen hakattuja. Tunnelmat vaihtelevat. Siksi jotkut satanistit eivät kysy tarkkoja kysymyksiä, vaan pyytävät kuvailemaan tuntemuksia yleisesti. Poimivat vastauksista haluamaansa informaatiota.

  Saadakseen tarkkoja vastauksia, tulisi satanistien kysymystenkin olla spesifejä. Vastauksen sisällyttäminen kysymyksen asetteluun kertoo toisaalta vahvasta ennakkoasenteesta, jota pyritään edelleen pönkittämään. Tällöin ei oletetakaan saaman uutta tietoa. Yleensä haetaankin vain jotain negatiivista, eli vittuillaan.

  Vastaukseni yleisen tason kysymyksiin heijastelevat aina silloista olotilaani. Ne eivät välttämättä kerro minusta kovinkaan syvällisesti. Yleisellä tasolla haaveilen kahdesta asiasta: Taloudellisesta riippumattomuudesta eli rahasta, sekä terveydestä, eli säilyväni nuorekkaana näin keski-iän kynnyksellä.

  Pelkoni ja häpeän tunteeni liittyvät yleensä riittämättömyyden tunteeseen, jota poden jossain määrin kroonisesti. Saan itseltäni luvan ottaa rennosti, kunhan olen täyttänyt mittani, mitä sitten yritänkin toteuttaa. Mikään ei kuitenkaan riitä.

  Vitut, voin ajatella. Elämä jatkuu joka tapauksessa. Itsepetoksella on kuitenkin lyhyet jäljet. Luultavasti satanistien terrorin masentamana en pääse murheen alhosta ylös, ellen lunasta paikkaani näillä kirjoituksilla. Vaikka eteneminen onkin toki hidasta. Olisi satanistien etu jättää minut rauhaan, mutta loputtomassa kusipäisyydessään he eivät pysty siihen. Niin se on. Joku kärsii kiltteydestä, joku jostain muusta.

  Satanistit yrittävät saada minut näyttämään idiootilta ja varmaan siinä jossain määrin onnistuvatkin. Enhän pysty puolustautumaan heidän panetteluaan vastaan, kun en ikinä kohtaa sitä. En ole ikinä nähnyt yhtäkään herjakirjoitusta tai törkykuvaa itsestäni internetissä. En tiedä puheluista joita nimissäni on soiteltu. Kirjeistä ja viesteistä, joita nimissäni on lähetelty. Kuinkahan moni on luullut käyvänsä kirjeenvaihtoa kanssani, ja näin paljastanut salaisuuksiaan vainoajilleni.

  Minut on onnistuttu melko täydellisesti eristämään muista kuin satanisteista. Eivätkä satanistit kerro minulle ikinä missä mennään. Se on ehdottoman kiellettyä. Jos taas törmään esim. lomamatkalla ihmiseen joka ei ole satanisti, sabotoidaan yhteydenpitoni tämän ihmisen kanssa manipuloimalla viestintääni hänen kanssaan. Yhteydenpitoani ihmisiin toki sabotoidaan, vaikka nämä kerhossa olisivatkin. Ja jos eivät ole, vedetään heidät siihen mukaan heidän mahdollisesti luettuaan kotisivuani. 

  Koska en pysty huijaamaan, keskityn totuudellisuuteen. Agendani on olla mahdollisimman rehellinen ja totuudenmukainen. Se on myös itsesuojelumekanismi. Kun lähes kaikki elämänlankani ovat jääneet solmimatta; kun lähes kaikki on auki; tiedän ainakin eläväni vain yhtä totuutta. Eri asia on, uskooko minua kukaan.

  En tuputa juttujani ihmisille. Ei näitä ole pakko lukea. En yritä hieroa omaa versiotani totuudesta kenenkään naamaan. Kukin eläköön omaa todellisuuttaan. Ei se ole minun syytäni, että maailma on täynnä virheitä. En ole täällä pelastamassa maailmaa siltä itseltään. Haluan vain ihmisten tietävän. Kun ihmiset tietävät enemmän, he myös ymmärtävät enemmän. Silloin heiltä voidaan vaatiakin enemmän.

  Jos ihmiseltä viedään kaikki muistot pois, ei hän käsittääkseni ole enää sama ihminen. Hänet voitaisiin yhtä hyvin nimetä uudelleen. Säilyvätkö ihmisen taidot ja taipumukset, mikäli hänen tietonsa viedään häneltä pois? En tiedä. Monet tieteiskirjailijat ovat käsitelleet aihetta.

  Koska illuminatit saavat harjoittaa toimeksiantajan roolissa kloonaustoimintaa, ovat he äärimmäisen kiinnostuneita identtisistä kaksosista. Kirjoitan asiasta lisää myöhemmin.

 

  Olen ehkä itsekin kopio. En tosin reptilianien toimesta.

  Keväällä 2014 pysäköin autoni Turun Aerotien päähän ja nousin ruumiistani. Jäljelle jäi se ihminen, joka olen minä. Alkuperäisestä tuli "ufo". Siltä minusta ainakin tuntuu. Muistikuva asiasta on todellinen. Koko juttu voi toki olla myös pelkkää mielikuvituksen tuotetta.

  Olen joka tapauksessa hyväksynyt osani pistokkaana. En pidä siitä, mutta minkäs teet?

  Minut on rauhoitettu, eikä kimppuuni käydä. Se on se hinta, jonka satanistit joutuvat maksamaan eristämisestäni. Kiusaamiseni on johtanut kerho-disclosureen, jonka piti muka olla jotenkin mahdotonta. En ymmärrä miten tällainen äärimmäinen salailu on voinut onnistua tähän asti?

  Kun tekee itsestään kopioita, alkavat ne elää omaa elämäänsä täysillä. Eivät ne välttämättä tiedä miten rajattu heidän olemassaolonsa on. Jos tietäisivät, eivät viitsisi esittää omaa rooliaan. Niinhän minullekin on käynyt. En haluaisi enää näytellä, vaan ohjata ja käsikirjoittaa.

 

 

 

Sionistit ja reptilianit

 

  Reptilianit käyttävät juutalaisia hyväkseen. On helpompi yrittää hallita maailmaa yhden jengin kautta. Sionisteja ja reptilianeja yhdistää himo kultaan. Sionisteilla kyse on uskonnosta. Heidän uskontonsa on raha, johon kulta on ennen liittynyt vahvastikin. Sitten juutalainen pankkiiri keksi, ettei kullan ja rahan tarvitsekaan liittyä toisiinsa. Rothschildit määrittelevät silti yhä kullan arvon ja kontrolloivat sen kauppaa. Reptilianeille kulta merkitsee enemmän. Joku sanoi, että sen avulla ne kulkevat ulottuvuudesta toiseen. Mutta Samuel O'Neill sanoi, että ne vain sattuvat pitämään kullasta sen koristeellisuuden vuoksi. Ehkä molemmat väitteet ovat osittain totta.

  Kun Samuel kysyi minulta mihin investoisin rahani, kerroin haluavani mahdollisimman paljon kultaa. Sijoittamisen lainalaisuuksista ja bisnesmaailmasta tietämättömänä koin sen selkeäksi ratkaisuksi. Kulta vaikutti sopivan yksinkertaiselta tavalta varmistaa sijoitusteni arvon säilyminen. Kultamarkkinoita hallussaan pitävät Rothschildit eivät kuitenkaan pitäneet ajatuksesta, että hallussani oli kultaa 1,3 miljardin dollarin arvosta.

  Samuel ja Chris O'Neill ehdottivat, että antaisin kullan reptilianeille. Vastineeksi ne auttaisivat minua pyrkimyksissäni. Mitä sitten tulisinkin tekemään. Bisnekseni tulisivat onnistumaan uskomattoman hyvin, jolloin saisin entistä enemmän rahaa. Näin tehtiin. Saavuttamani hyöty olikin nopea ja kiistaton. Yhtäkkiä kaikki mitä tein onnistui. Sijoitus kuittasi itsensä nopeasti takaisin. Se oli kannattava investointi. Joskin riskibisnes, kuten Chris sanoi.

  Saimme myytyä sähköautojen akkuja valmistavan yrityksen kiinalaisille räikeään ylihintaan. Kiinalainen neuvottelija vain voivotteli mahtini edessä ja kysyi haluaisinko mennä heille töihin? Hän ymmärsi jotain mitä minä en. Hallussani oli suunnaton mahti. Näkymätön henkinen voima. Psykologinen yliote.

  Yritin ohjata taloudellista menestystä myös Suomeen. Investointeja ja sen sellaista. En tiedä oliko siitä mitään hyötyä. Enhän minä ymmärrä liike-elämästä mitään.

 

 

 

Agenda

 

  Olen ottanut itselleni tällaisen tiedottajan roolin. Joku antaa minun kirjoittaa mitä haluan, koska haluaa näpäyttää niitä, jotka ovat pilanneet kaikki muut yritykseni edetä elämässäni.

  Perimmäinen tarkoitukseni ei ole vittuilla. Tämän kirjoituksen huumori on sisäsyntyistä ja sen tarkoitus on keventää tunnelmaa. Ovathan reptilianit hyvin pelottavia otuksia. Niistä puhutaan kuiskaillen, jos puhutaan ollenkaan. 

  Sanotaan että vähäeleisyys on tyylikästä. Tässä tapauksessa se ei onnistu. 

 

 

 

 

Muokattu: 8/24