Samuelin opissa

I

 Heinäkuussa 2010 Samuel O'Neill, hänen veljenpoikansa Chris O'Neill ja pari turvamiestä tulivat oveni taakse. He soittivat ovikelloa ja laskin koko seurueen sisään. Samuel naureskeli, että päästänkö aina ventovieraita asuntooni?

 Olin kuulemma vuosia aiemmin pelastanut Samuelin tyttären hengen hyppäämällä tämän ja kadulla ajavan auton väliin. Nyt muistinkin tapauksen. Se tapahtui Turussa, Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa. Samuel kertoi haluavansa hyvittää asian antamalla minulle suuren summan rahaa. Osoitteeni hän oli saanut Turun poliisilta. Poliisista oltiinkin soitettu minulle aiemmin ja kysytty, saiko osoitteeni antaa "palkkion antajalle"? En ollut antanut suostumustani, joten Samuel oli vehkeillyt sen tietoonsa väkisin.

 Samuel oli jo muutamaa vuotta aiemmin etsinyt turkulaisessa sanomalehdessä olleella ilmoituksella tyttärensä hengen pelastajaa, mutta olin itse unohtanut koko asian. Hän soitti muutamankin kerran siinä välissä, mutta manipuloi minut tietenkin unohtamaan puhelun aina sen päätettyään. Tai sitten muistini pyyhki joku muu.

 Päivää ennen visiittiään kotiini Samuelin seurue yhytti minut sen lähistöltä, kävellessäni Raunistulasta keskustaan. Olinkin ihmetellyt, miksi kotipihassani päivysti joku mies kuin pitäen kirjaa kulkemisistani? Poistuessani pihasta, tuo mies pysäytti minut ja sanoi, että minun pitäisi odottaa vähän aikaa. En jäänyt kyselemään mistä oli kyse. Samuel oli pestannut miehen varmistamaan, että olen paikalla hänen tullessaan vierailulle, jotta hänen ei tarvitsisi turhaan rampata edes takaisin. Samuel oli seurueineen vain käymässä Suomessa, eikä hänellä ollut aikaa odotella milloin olisin kotona. 

 Pian kävellessäni Konsantietä alas, vierelleni ajoi auto, jonka ikkuna laskeutui alas. 

 "Hey! Do you want money!" huusi vanha mies auton ikkunasta samalla kun toinen mies otti minusta valokuvan. Pelästyin, sillä oltiinhan minua vainottu jo vuosikausien ajan Sampo Axelssonin ja kumppaneiden toimesta. Linkutin karkuun. Pian puhelimeni soi. Kähisevä ääni ilmoittautui auton ikkunasta huudelleeksi mieheksi. 

 "Saitko tuon linkutuksen siitä törmäyksestä?" hän kysyi. Vastasin, etten tiedä mitä hän tarkoittaa ja kerroin heidän erehtyneen henkilöstä.

 Nyt he olivat asunnossani. Kaksi turvamiehistä sulkeutui vessaan. Sinne kameroita asentaakseen, kuten sain myöhemmin tietää. Yksi jäi Samuelin ja Chrisin seuraksi olohuoneeseen. Sanoin Samuelille, että turha minun on ilmeisesti heitä pakoilla. 

 "Te löydätte minut kuitenkin." 

 Samuel kysyi, mitä mieltä olin asunnostani? Häiritsevätkö ulkona leikkipaikalla melskaavat lapset minua?

 "Eivät ne kai minua häiritse", vastasin. 

 "Miten niin kai, oletko pedofiili?" Samuel kysyi.

 Suutuin ja uhkasin soittaa poliisit. Yritin pelotella seuruetta kauhukuvilla suomalaisesta sellistä. Nopeasti seurue lähtikin matkoihinsa, kunhan vessaan lukittautuneet kameranasentajat saivat hommansa suoritettua.

 Seuraavana päivänä kävin päiväkaljalla Downtownissa eli nykyisessä Bar Kukassa. Baarin edustalla törmäsin Chris O'Neilliin. Hän katseli kadun vastakkaisen puolen rakennuksen seinässä olevaa patsasta. 

 "Näyttää siltä kuin tuo poika ottaisi suihin tuolta mieheltä", hän totesi kuivasti.

 "Niinpä näyttää", vastasin.

 "Tässähän se tapahtui", Chris sanoi viitaten suojatieonnettomuuteen.

 "Niinhän se oli."

 Keskustelimme hetken niitä näitä. Selvitin hänelle Turun kaupunkikuvan historiaa. Miten poliitikot ja rahamiehet ovat sumplineet vanhat matalat talot nurin, päästäkseen rakentamaan tilalle korkeampia elementtikerrostaloja. Niiden rakentaminen kun on halvempaa ja kannattavampaa kuin vanhojen saneeraus. Eipä Chrisiä tuntunut luentoni kiinnostavan.

 Menimme sisään Downtowniin. Tarjosin Chrisille oluen, mutta kuultuaan sen olevan hanasta, jätti hän sen juomatta. En kysynyt asiasta, mutta Chris kertoi, etten luultavasti saisi Samuelilta penniäkään.

 "Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy", hän sanoi.

 Sanoin, etten ole odottanutkaan saavani mitään rahaa. 

 "Niinhän sinä nyt sanot, mutta kun rahoja vähän aikaa edessäsi heilutellaan, muutat mielesi", hän vastasi. Pian Chris ja hänen seurakseen tullut turvamies poistuivat paikalta.

 Joidenkin päivien päästä Samuel soitti minulle. Hän kysyi minkälaisia ne suomalaiset sellit sitten oikein ovat? Kerroin niiden muistuttavan halpaa hotellihuonetta, mikä huvitti häntä. Hän sanoi, että oli aikonut antaa minulle suuren summan rahaa. Nyt asiat olivat kuitenkin hieman mutkistuneet. Hän kyseli miksi minulla oli asunnossani sauna? Kerroin, että Suomessa sellainen löytyy yleisesti myös vuokra-asunnoista, mitä hän piti epäuskottavana.

 "Olet jonkinlainen perverssi", hän provosoi saaden minut taas hermostumaan. Katkaisin puhelun, mutta Samuel soitti uudestaan. Ja uudestaan. Välillä vittuillen, välillä rauhaa hieroen. Olin hänelle kuin pitkä ihana leikki, joka oli vasta pääsemässä alkuun.

 En enää ikinä tavannut Samuelia tai Chrisiä. Olin heihin yhteydessä vain puhelimitse. Viimeisen kerran puhuin Samuelin kanssa alkuvuodesta 2011. Hän kertoi sairastuneensa parantumattomasti syöpään ja kuolevansa pian. Kesällä hän sanoi elävänsä vielä ainakin 10 vuotta, luultavasti 20. Chriskin sanoi silloin, että mikäpä Samuelin on ollessa ikämiehenä, kun kaikki menee kuten hän haluaa. Nyt Samuelilla oli toinen ääni kellossa.

 "Olet varmasti iloinen kuullessasi tämän," Samuel sanoi.

 "En ollenkaan", vastasin hänelle. 

 Silloin olinkin vielä pihalla kaikesta. Tätä nykyä olen täynnä kaunaa. Tietämätön olen toki vieläkin. Ympärilleni rakennettu muuri on niin tiivis, että totuuden tihkuminen sen läpi vie aikaa. Henkeähän minusta ei saada lähtemään, mutta kaikenlaista terroria ja kiusaa voidaan tehdä.

 On syytä kysyä ketä eristämiseni hyödyttää? Tavallaan kyse on siitä, että satanistiset asiat - kerho-asiat - eivät saa levitä laamannien tietoisuuteen. Kutsun laamanneiksi ei-satanistisia ihmisiä, jotka eivät kuulu ns. kerhoon.

 Ehdin muutamassa kuukaudessa kuulla paljon satanismiin liittyviä salaisuuksia. Sellaisia joita ei tavalliselle rivi-satanistille kerrota. Saati sitten laamannille, ja sellainenhan olen yhä vieläkin. En ikinä varsinaisesti liittynyt kerhoon. Ja vaikka muistiani kuinka pyyhittiin ja mieltäni myrkytettiiin, minulle kerrotut asiat palasivat aina mieleeni. Joskin osa hieman epämääräisinä.

 Mitä vähemmän ihmiset tietävät kerhosta, satanismista ja muusta, sen helpompi heitä on kiusata ja hallita. Pätee niin laamanneihin kuin satanisteihinkin. Eristämiseni tarkoitus oli ensinnäkin varmistaa, ettei tieto leviä. Ettei kukaan kerro minulle mitään, enkä minä kerro kenellekään mitään. Olihan vieläpä niin, etteivät kaikki satanistit tienneet, että en ikinä liittynyt. Vaikka sen piti olla täysin varma asia.

 Toinen syy oli se valtava mielenkiinto jota herätin. Minusta oli saatava tietää kaikki mahdollinen. Ennustusten mukaan minusta oli tuleva jotain suurta ja mahtavaa. Joskin siihen menisi pitkä aika, enkä enää silloin olisi se aivan sama.

 Kolmas syy oli se, että koska jätin kerhoon liittymisen puolitiehen, minua alettiin vainota ja terrorisoida kaikin mahdollisin tavoin. Ennen vuotta 2010 vainoaminen oli ollut mittavaa, mutta kaappaamalla elämäni päästiin uudelle tasolle.

 Neljäs syy oli rajaton budjetti. Minua oli helppo seurata ympäriinsä kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä, koska mitään rajoja ei ole. Aina voi palkata uusia ihmisiä ja käytössä on lisäksi nykyaikaa edellä olevaa vakoilutekniikkaa, kuten mikroskooppisen pieniä kameroita. Ja kaiken suojana satanistinen omerta. Sekä oma avuttomuuteni satanististen mielenhallintatemppujen suhteen.

 Tätä nykyä vainoamistani hoitaa kymmenittäin ihmisiä päätoimisesti. Freelancer-pohjalta näitä "huoria" on tuhansia. Puhelinnumeroni sekä posti- ja sähköpostiosoitteeni on kaapattu. Minua seurataan minne sitten menenkin. Ihmiset usutetaan kimppuuni ja ympärilleni luodaan erilaisia teatterinäytöksiä. Ruokani myrkytetään ja omaisuuttani tärvellään. Saahan kiusaamisestani saatanallisen hyödyn, jonka varaan vainoamistani johtavat suomalaiset pedofiili-homot ovat elämänsä rakentaneet. He palkkaavat ihmisiä, joita kutsun huoriksi, toteuttamaan tätä irvokasta näytelmää. Heidän tehtävänsä on myös pitää minut katveessa kaikesta siitä informaatiosta, jolla jotkut haluaisivat minua opastaa. Satanisteilla on omat "huoransa" niin Postin kuin muidenkin yritysten palveluksessa. Kuten toki erilaisten virkamiestenkin joukossa.

 Pedofiili-homot elävät elämääni puolestani. He vastailevat postiini ja lähestyvät eri tahoja myös oma-aloitteisesti. Kaiken tämän päätarkoitus on sabotoida minua, mutta he tekevät sitä osittain myös itseään huvittaakseen. Sitouduttuaan toisaalta toimimaan minua vastaan, on heidän pakkokin tehdä kaikenlaista. Mikä vaan heistä tuntuu hyvältä idealta. He eivät kuitenkaan rahoita projektia, vaan ovat tavallaan itsekin palkollisia. Ovathan he rikastuneet vainoamisellani. Rahat huoriin ja koko huora-projektin pyörittämiseen tulevat ulkomailta, ja saattavat olla niitä samoja rahoja, joita minun piti vuonna 2010 saada, mikäli satanismi olisi kelvannut.

II

Kaikki alkoi kesällä 2005, kun Samuel O'Neillin tytär oli jäädä Linnankatua kirjastolta päin tulevan auton alle Downtown-baarin edessä. Hyppäsin auton eteen ja lensin törmäyksen voimasta keskellä risteystä. Sain jonkinlaisen aivotärähdyksen tai vastaavan, koska päätäni alkoi särkeä. Tulin kuitenkin vielä myöhemmin illalla kaupungille ja sain kuulla, että kyseisen tytön isä halusi tavata minut. Menin Dennis-pitserian perälle, missä hän oli perheineen aterioimassa. Samuel ehdotti, että tilaisin jotain ja odottaisin. Hän olisi halunnut jutella kanssani, kunhan he saavat ateriansa päätökseen. Poistuin kuitenkin paikalta, koska pääni oli kipeä.

  Unohdin koko jutun. En muistanut sitä silloinkaan, kun koulukaverini teatteriopiskelija Jussi Salminen kertoi kokeilevansa onneaan luettuaan lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin edellisenä kesänä amerikkalaisen miehen tyttären hengen pelastanutta miestä. Salminen oli ilmoittautunut tuoksi mieheksi, mutta onnen onginta ei ollut tuottanut tulosta.

 Kuinka kykenin unohtamaan koko asian? Ja miten se sitten kuitenkin myöhemmin palautui mieleeni? Jossain vaiheessa Samuelilla oli ollut aikaisempi kotiosoitteeni, sillä hän oli lähettänyt sinne postia, jonka oli sitten saanut takaisin itselleen. Taisin Denniksessä antaa hänelle ainakin puhelinnumeroni, jonka olin kuitenkin myöhemmin vaihtanut. Unohdin myös kaiken ennen kuin Samuel soitti jälleen kerran. Ja sen jälkeen unohdin taas koko asian.

 Taisi olla loppusyksyä 2007 kun Samuel sattui soittamaan juuri kun olin parin tutun kanssa ulkona tupakalla Turun Yliopistonkadulla Pikku-Torren tienoilla. Hän kysyi mihin sijoittaisin rahat? Mutta mistä minä olisin sen tiennyt? Ja mitkä rahat? Kun ei tullut muutakaan mieleen, käskin hänen laittamaan kaikki kiinni kultaan.

 Ihmettelin mikä homma tämäkin nyt taas oli? Kuinka taas yhtäkkiä muistin tämän amerikkalaisen, joka aina välillä soitteli minulle? Sanoin muille, että ilmeisesti minulla on sata miljoonaa dollaria rahaa tai jotain. Seurueessa mukana ollut Jaakko Parkkari halusi osansa näistä rahoista. Hän teki minulle satanistisen trikin ja kehotti tottelemaan itseään. Sisällä baarissa hän saikin minut allekirjoittamaan käsipaperiin lupauksen antaa hänelle miljoona euroa. Paperiin laittoivat todistajina nimensä Åke Honkanen ja Jani, jonka sukunimeä en nyt muista. Myöhemmin Parkkari peräsi rahojaan, kulkien maanisena perässäni Turun yössä.

 "Se muuttaisi elämäni kokonaan", Parkkari sanoi. Hänen ystävänsä Leo Karhunen oli neuvonut häntä "ottamaan omansa".

 Mutta eihän minulla mitään rahaa ollut. Ja miksi olisin antanut vaikka olisi ollutkin? Parkkari sai Åkenkin penäämään minulta rahaa. Lupasin Åkelle, että vien hänet ja Janin Lontooseen Arsenalin peliin, mikäli ikinä rikastun. Vuotta myöhemmin Åke kyseli naureskellen, että koska mennään? Olin taas unohtanut koko asian. Parkkarin tyttöystävä repi sopimuspaperin, tai en tiedä miksi sellaista käsipaperia voisi sanoa? Jonkinlainen asete ehkä. Olen saanut asiasta aika paljon negatiivista palautetta kavereiltani. Eikä ihme. Mutta samanlaisia rahalahjoituksen kerjääjiä hekin ovat olleet. 

 Tuohon aikaan kulta oli nousussa, joten siihen sijoitetut rahat ilmeisesti moninkertaistuivat. Tai jotain. Joka tapauksessa 2010 saamani summan piti kuulemma oleman 270 miljoonaa dollaria, eli todella paljon. Eihän gentilen edes pitäisi tuollaisia rahoja saada haltuunsa. Samuel kun oli juutalainen. Kyseessä olikin houkutin, jolla vetää minut mukaan satanismiin. En vain halunnut siihen mukaan, koska olen aina ajatellut, ettei sellainen ole minua varten. Touhutessani Chris O'Neillin kanssa "bisneksiä", rahasumma vain kasvoi kasvamistaan. Lopulta se oli kuulemma useita miljardeja dollareita. Olisin ollut Suomen rikkain mies.

III

 Vahvin vuoden 2010 tapahtumia isossa kuvassa määrittävä tekijä oli elämäni jakautuminen kahteen osaan: Toisessa elin työmiehen elämääni tietämättä juuri miljonäärin statuksesta ja satanismista. Toisessa olin yhteydessä eri alojen huippuihin, jotka yrittivät tutustua minuun, samalla kun Samuel O'Neill seurasi tätä näytelmää aitiopaikalta muiden upporikkaiden satanistien kanssa. Tarkoitus oli saada minut mukaan satanismiin. Mieluiten omasta halustani.

 Erityisen tärkeää asian käsittely on jo siksi, ettei kukaan muu ole käsitellyt sitä. En ole ainakaan missään törmännyt aiheeseen. Siksi asiaa onkin vaikea pukea sanoiksi. Sitä on vaikea käsitellä ilman toimivia käsitteitä. Miten ihmisellä voi olla kaksi erillistä muistia, jotka eivät huomioi toisiaan, vaikka viistävätkin ajoittain samoja polkuja? En sano persoonaa, koska persoona oli molemmissa sama. Kun Samuel O'Neill soittaa, ollaan taas siinä todellisuudessa. Muuten eletään tavallista elämää. Ehkä se liittyy muistamiseen. Kuinka muistomme ovat ketjuja. Kun ketjun alku hajotetaan, on pääsy eteenpäin hankalaa. Ilmeisesti Samuelilla oli käytössään jokin temppu, voima tai kone, jolla naksauttaa aivoni aina taajuudelta toiselle. Enkä nyt tarkoita sitä satanistien hypnoositrikkiä, jolla ihmisen vasemman ja oikean aivolohkon yhteys toisiinsa katkaistaan.

 Jos Samuel niin halusi, en kyennyt laittamaan hanttiin, vaan toteutin hänen käskyjään kuin transsissa. En tiedä vaikutinko hänen käskyjensä alla normaalilta? Näkikö sen silmistäni?

 Muistan esimerkiksi kun kävelin kuin noiduttuna Turun Mehiläiseen. Siellä minulle tehtiin lääkärintarkastus. O'Neillin lahjoma lääkäri katseli minua silmiin ja kysyi: 

 ”Oletko kunnossa? Oletko huumeiden vaikutuksen alainen?” Olin niin poissaolevan oloinen. 

 Hän pudisteli päätään ja jatkoi: 

 ”Ei tämä ihan oikein ole, mutta sain tästä niin hyvät rahat.” 

 Hän ruiskutti käsivarteeni injektioruiskulla ilmeisesti sirun. 

 Samuel sai minut myös uskomaan, että on hyvä idea puhkoa vuokra-asuntoni saunan ja vaatehuoneen väliseen seinään reikä. Ilmankierron parantamiseksi. Töissä raksalla äijät sanoivat, ettei kukaan tee noin. Etenkään vuokra-asunnossa. Mutta ohjelmointi oli vahva. Sanoin työnantajalleni, että haluaisin lainata poravasaraa kämppää remontoidakseni. Hän katsoi minua pitkään. Töistä lähtiessäni otin koneen mukaan hänen jäädessä ihmettelemään, mitä oikein aioin tehdä. Kun pääsin kotiin, istuin neuvottomana saunan lattialle poravasara sylissä. Tuijotin eteeni ja yhtäkkiä nukahdin.

 Ehkä Samuel olisi halunnut sitoa minut vuokra-asuntooni, jotta en lähde karkuun. Seinään tehty reikä olisi tietänyt parin tonnin remonttia, johon minulla ei ollut varaa. Syytä siihen miksi reikä jäi tekemättä en tiedä. Ehkä ohjelmointi petti tai jotain.

 Ihmisten, joiden kanssa olin 2010 tekemisissä, oli vaikea ymmärtää miten koko ajan unohdin itselleni tärkeitä asioita. Piti mennä Lontooseen kirjoittamaan jotain sopimusta, mutta unohdin. Piti käydä Helsingissä tapaamisessa. Unohdin senkin. Tässä ei ole kuitenkaan kyse siitä. Tarkoitan kahta erillistä elämänlinjaa, joista uudempi asetetaan aina välillä vanhan päälle. Vaikka se ei siihen sovikaan. Vanhassa linjassa elämä on turkulaisen sekatyömiehen elämää. Uudessa eräänlaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan ja "kansainvälisen toimijan" elämää.

 Ihmiset ihmettelivät, miksi asuin niin köyhästi? Miksi pukeuduin vaatimattomasti? Miksi en syönyt ulkona? Miksi minulla ei ollut hienoa autoa? Ja niin edelleen. Se oli outoa. Mutta kyllä pyöreä palikka menee neliön muotoisesta reiästä kun väkisin lyö. Toisin päin ei niinkään. Eli rikas voi kyllä esittää köyhää, mutta toisin päin on vaikeampaa. Niinpä ihmiset luulivat minua erikoiseksi ja saidaksi. Eksentriseksi miljonääriksi, joka köyhäilee periaatteesta. Ja pidettiinhän tätä mielikuvaa yllä myös pedofiili-homojen toimesta. Heidän ideansa oli kaiketi se, että alkaisin esittää rikasta. Tai että tulisin pian kuitenkin liittymään. 

 Kun hankin O'Neillin kautta turkulaisesta Tinatuoppi-kapakasta osuuden, luulivat baarin työntekijät vielä vuosia myöhemmin, että minä todella omistin sen kolmasosan baarista. Kävin "Tiniksessä" silloin tällöin, mutta en muistanut olevani sen osaomistaja. Jotkut kaverini, jotka olivat baarin kanta-asiakkaita, eivät hyväksyneet sitä, että heidän alkoholiin sijoittamansa rahat menisivät minulle. Niin kateellinen on ihminen. Ehkä siis parempi, etteivät ihmiset tiedä miten paljon lopulta omistan Tiniksestä. Enhän tiedä sitä itsekään. Tiniksen baarimikkona toiminutta kiilusilmäistä poninhäntää asia tuntui huvittavan ja harmittavan samaan aikaan. Hän kysyi minulta, mitä tekisin jos todella saisin baarin omistukseeni? Sanoin, että antaisin hänelle samantien kenkää. Mies meinasi käydä päälle. Tuo sekopäinen homo olikin kuulemma palkattu Tiniksen baarimikoksi juuri siksi, että erillistä ovimiestä ei tarvita.

 Jonkun mielestä pahin viholliseni eivät ole minua vainoamaan palkatut ihmiset, vaan vanhat ystäväni, kaverini ja sukulaiseni. Kukaan heistä ei ole auttanut minua, vaikka niin voisi toivoa. En syytä heitä siitä, etteivät he auta minua. Eihän laamannia oikein voi auttaa. Syytän heitä ainoastaan kuppaamisestani. Jokainen heistä tulee vielä katumaan tekojaan, mutta sama se sitten on. Ei se minua nyt lohduta.

III

 En yhtään ihmettele, etteivät ihmiset usko Samuel O'Neilliin. Tiedän hänen kuitenkin olleen todellinen hahmo, vaikka hänestä ei Internetissä luekaan mitään. Ihmiset kuvittelevat Googlen olevan jonkinlainen kaikkitietävä apuri, mutta todellisuudessa se harhauttaa yhtä paljon kuin opastaa, luoden valheellisen käsityksen maailmasta. Ja ehkä Samuel otettiin tästä todellisuudesta pois samalla tavoin kuin Turun entisen kaupunginjohtaja Aleksi Randellin brunette vaimo ja lapset otettiin pois. Samuel oli totta ja olemassa, kunnes häntä sitten yhtäkkiä ei ikinä ollut ollutkaan olemassa.

 Chris O'Neill ei kuollut, mutta vuoden 2010 jälkeen hän muuttui. Hän oli yhä käynyt yksityiskoulua Sveitsissä, mutta nyt hän puhui yhtäkkiä jenkkiaksentin sijaan brittiläisellä korostuksella. Chrisin oikea isä ei ole Paul O'Neill, eikä Samuel O'Neill. Chris kuitenkin piti Samuelia isänään. Chrishän on illuminaatti, joka jälleensyntyi O'Neillin perheeseen. Asiasta lisää myöhemmin.

 Rahanjakaminen tapahtui alkusyksystä 2010. Minut haluttiin liittää satanistiseen kerhoon vaikka väkisin. Niin tapahtuikin, mutta en kuitenkaan ollut varsinaisesti siinä sisällä. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. Sain tietää, miten massiivinen ja koko maailman läpäisevä asia satanismi on. Minulle opetettiin hypnoosi-trikki ja monta muuta asiaa. Olin jonkin aikaa onneni kukkuloilla, kun minuun sitä ennen läpi elämäni kohdistettu mielen terrori loppui. Olin keveämmällä mielellä. Olin sisällä. 

 En kuitenkaan suostunut lyömään tarvittavia veriuhreja pöytään. Tätä Samuel vaati. Siksi hän piti minut yhä oudossa kaksinaisessa tilassa, jossa en muistanut kunnolla, miten asiat todella olivat. Lopulta hän antoi minulle vaihtoehdoksi joko liittyä ja saada noin 2 miljardia dollaria rahaa tai kuolla. Valitsin jälkimmäisen.

 Olisiko se ollut Chrisin idea, että kun minusta ei elämässäni tullutkaan mitään merkittävää, saatoin kuitenkin toimia mesenaattina ennen lusikan lentämistä nurkkaan. Chris sitä ainakin ehdotti. Ehkä se oli lopulta sellainen ufo-juttu. Kukaan ihminen ei ehkä koskaan saa tietää, kenen idea rahanjakaminen lopulta oli. Kaiketi sen perimmäinen tarkoitus oli vittuilla minulle.

 Jaoin (myöhempien arvioideni mukaan) yli miljardi dollaria lähinnä suomalaisille, mutta myös ulkomaisille muusikoille ja muille luovan alan tekijöille kuten kirjailijoille ja näyttelijöille. Lisäksi urheilijoille ja entisille urheilijoille. Etenkin jääkiekkoilijoille. Raumalaisille ja muillekin. Päivästä riippuen lähes kenelle tahansa. Kun sana alkoi kiertää ja suomalaiset kuulivat miljoonia olevan jaossa, alkoi puhelimeni soida. Jouduin kuulemaan uhkailua, maanittelua, imartelua ja vittuilua. Monet luulivat että olen pelkkä tahdoton välikäsi, jolle voi ilmoittautua mikäli raha kiinnostaa. Eihän se ihan niin mennyt.

 Jotkut soittajista eivät menneet itse asiaan. He kiertelivät ja kaartelivat, kysellen kuulumisia ja rupatellen niitä näitä. En välttämättä aina muistanut koko rahanjako-asiaa, sillä 2010 muistiani pyyhittiin päivittäin. Se tuli kyllä mieleen, jos asia nostettiin esiin. Mutta soittelijat eivät tienneet tätä. He olivat varmasti valmistautuneet soittoihinsa, mutta itse en pitänyt puhelintani auki päästäkseni rahaa jakamaan.

 Moni soitti kuitenkin väärään aikaan. Herätti minut krapulaiseen aamuun tai jotain vastaavaa. Jotkut rahananojista jäivät ilman siis huonon ajoituksen takia. Oliko se sattumaa vai ei? Ehkä joidenkin kohdalla oli, joidenkin ei. Sellainenhan maailma on. Siinä on sattumalle sijaa. Suuret linjat vetää joku ufo, mutta yksityiskohtia voi ihminenkin muokata. Uskon monen satanistin myös jättäneen kysymättä rahaa minulta, koska he olivat aiemmin kiusanneet minua.

 Mesenaattius on paskaduuni. Ainakin jos jaat vastikkeetonta rahaa kahden miljoonan euron stipendeinä. Yritin kyllä olla kohtelias, enkä ylimielinen. En kuitenkaan aina ollut hyvällä tuulella, enkä muutenkaan pidä kaikista ihmisistä tai heidän musiikistaan. Tai mitä nyt sitten tekivätkin. Monet kokivat asemani vääryydellä hankituksi. Vaikka lähtölaskentani kohti kuolemaa oli alkanut, he jaksoivat kiukutella ja kadehtia. Vaikka mistäpä he olisivat sen voineet tietää. Vaikka olisivat kuulleet, eivät olisi välttämättä uskoneet.

 Ensin jaoin rahaa suosikkiartisteilleni ja sitten heidän suosikkiartisteilleen. Annoin monen taiteilijan päättää kuka olisi stipendin arvoinen tai sen tarpeessa.  Moni ilman rahaa jääneistä vaati saada tietää, miksi en ollut antanut rahaa heille? Heidän mukaansa en niinkään jakanut rahaa, vaan ennemminkin jätin sitä joillekin antamatta. Ne ketkä saivat, eivät halunneet kaikkien saavan. Ne ketkä eivät saaneet, ajattelivat päinvastaisesti. Niin myös Kauko Röyhkä. Olisihan raha muuttanut hänen elämänsä. Hän kun oli kyllästynyt kituuttamiseen. Sanoin etten halua antaa hänelle mitään, koska hän on saatananpalvoja. Hän kielsi satanisminsa. Puhui jostain luonnonuskonnosta, mutta ei sellainen hevonpaska minulle mene läpi.

 Samuel O'Neill kehaisi, että syyllistin Röyhkää hienosti, mutta kehui myös Röyhkää mielenkiintoiseksi tyypiksi. Ilmeisesti Röyhkä oli ottanut askeleita syvemmän okkultismin suuntaan, mutta perääntynyt sitten viime metreillä. Hänestä olisi kuulemma voinut tulla kovan luokan tekijä. Minulle Röyhkä selitti, miten hänen minuun kohdistamallaan satanistisella piinalla ei ollut mitään merkitystä. Minusta ei kuitenkaan saataisi henkeä pois, enkä toisaalta tulisi enää liittymään. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Kiduttaminen on kiduttamista. Hän selitti myös miten minun olisi pitänyt jakaa rahaa kaikille musiikki-alan meritoituneille tekijöille. Enhän jakanut omia rahojani. Sanoin, että ehkä hänen jäämisensä ilman ei ollut minun ideani. Hänen mukaansa se oli kuitenkin minun syytäni. Sanoin etten ole hänelle mitään velkaa. Röyhkän satanistinen aisapari, turkulainen DJ Dread Lion, joutui myös selittelemään minulle, miksi oli piinannut minua vuosien ajan. Olin hänen kohteensa kuulemma siksi, että olin kirjoittanut hänen taiteilijanimensä tietämättäni väärin järjestämäni tapahtuman mainosjulisteeseen.

 Se harmittaa, että annoin rahaa myös Egotripille. Kuulin Dave Lindholmilta, että kitaristi Knipi Stierncreutz on kovan luokan satanisti, joka kiduttaa ihmisiä huvikseen. Molemmat ovat niitä harvoja suomenruotsalaisia, jotka pääsivät kauttani rikastumaan. Egotripin laulaja Mikki kertoi bändin kyllä yrittäneen tehdä musiikkia ilman satanismia, mutta ei siitä oikein mitään ollut tullut. Vaikka sama se on suurimmalla osalla näistä rokkareista.

 Dave Lindholm kertoi piinanneensa minua aikaisemmin, kuultuaan miten olin tehnyt hänestä pilkkaa päivittelemällä "mihin tää pallo on oikein menossa". Se oli tietenkin tekosyy. Enkä edes pilkannut häntä vaan Jiri Nikkistä. Ja yksityisesti, en julkisesti. Mutta kaikki mitä sanon pitää kannella eteenpäin. En saisi sanoa mitään. Oli lisäksi pakko ihmetellä, miten niin monet olivat tietäneet minut jo vuosia ennen 2010 tapahtumia? Millä ilveellä minusta oli tullut jo hyvissä ajoin suosittu kohde satanistiselle terrorille? Kauttani on kuulemma mahdollistettu lukuisten erilaisten produktioiden onnistuminen. Saatankin olla tämän maan isoin satanistinen hyödyke, mitä tulee viihdeteollisuuteen ja ehkä muuhunkin teollisuuteen. Kuinkahan moni yritys on toisaalta kaatunut, kun minusta hyötyä raapinut henkilö on sattunut kuolemaan? 

 Monet sellaisetkin, joita ei voida ainakaan taiteilijoina pitää, saivat kauttani rahaa. Lopulta taisin myöntää rahaa lähes kenelle tahansa. Ja taisin tosiaan olla, jos ei nyt tahdoton, niin välikäsi kuitenkin. Tajusin näet myöhemmin, että rahaa saivat pelkästään satanistit. Mitä vittumaisempi tyyppi, sen enemmän rahaa hänelle irtosi.

 Ehkä jokin saatanallinen taho oli lopulta päättänyt, kuka saa ja mitä. Olihan minullakin siinä tekemistä ja sanomista, mutta aikani rahaa jaettuani en enää välittänyt kuka sitä sai. Aloin itse asiassa tympääntyä koko juttuun. Ei sillä, että olisin kaivannut sympatiaa, mutta en minä vittuiluakaan jaksanut kuunnella. Enhän minä kenellekään mitään velkaa ollut. Siltä ihmiset saivat asian kuulostamaan: "Anna, anna! On tehtäväsi antaa rahaa. Se on kohtalosi. Eivätkä ne edes ole sinun rahojasi."

 Ja vitut. Se on loppu nyt, sanoin mielessäni. Kaikella on rajansa. Korotin jakamaani kahden miljoonan euron "perussummaa" ylöspäin päästen 30 miljoonaan euroon. Sitten kävi kuten olin ounastellutkin ja O'Neillit puuttuivat peliin. Ei yhdelle ihmiselle saa antaa liikaa, Chris sanoi. Enhän itsekään olisi voinut saada kuin korkeintaan muutaman kymmenen miljoonaa haltuuni, ellen olisi kääntynyt juutalaiseksi. Kun en ryhtynyt satanistiksi, menetti juutalaisuuskin merkityksensä.

 Sitä ennen lukuisat suomalaiset yhtyeet ja artistit pääsivät rikastumaan kauttani. Halusin olla laajakatseinen. Rahaa saivat myös monet bändit ja artistit, joiden tuotannosta en erityisemmin välitä. Tuomari Nurmio vaikutti ylimieliseltä kusipäältä. Hän sanoi, ettei koe saavansa minulta mitään, vaan viittasi kerhoon. Annoin hänelle saman rahan kuin muillekin. M.A. Nummiselle en antanut. Joku raja sentään. Chris ihmetteli, miksi yleensä jaan rahaa artisteille joista en pidä?

 "Eikö tämän pitänyt olla sinun testamenttisi?"

 Olihan minulla aluksi lista, mutta en enää pian jaksanut miettiä sellaista. Niinhän se on, että rahaa on hyvä jakaa ihmisille, jotta heillä sitä olisi. Ei kuitenkaan ihan kaikille. Nöyrillä kävi parempi säkä kuin vaateliailla. Ehkä siksi olen itsekin köyhä. En osaa olla nöyrä. Sitä en tullut ajatelleeksi, että olisi parempi antaa vain muutamalle kuin monille, mutta sitten kuitenkin pitäisi antaa mieluummin kaikille vähän kuin joillekin paljon. En myöskään silloin tiennyt, että suurimmat menestyjät ovat lähes poikkeuksetta suurimpia satanisteja. Jos olisin tiennyt, en olisi jakanut euroakaan yhdellekään heistä. Mutta tämä meni nyt tällä kertaa näin. Toista kertaa ei tule, sillä koko juttu oli mielestäni Saatanan kiusaa minua kohtaan. Eihän rahan jakamisesta ollut minulle mitään muuta kuin haittaa.

 Jotkut luulevat yhä, että kauttani on mahdollista saada rahaa. Tämä johtunee siitä, että vainoamistani hoitavat pedofiili-homot antavat nimissäni ymmärtää, että tämä voisi olla mahdollista. Olen myös monta kertaa kuullut, että minut nähdessään on vaikea olla ajattelematta, miten minusta voisi hyötyä? Välillä joku tuleekin baarissa kysymään, onko se vielä mahdollista? He varmaan ajattelevat, että "eihän sitä tiedä, vaikka olisikin". Mutta ei se ole. Rahanjakaminen kesti noin kuukauden loppukesällä 2010. Siitä on jo aikaa.

 Seuraava kysymys kuuluu usein:

 ”Jakaisitko vielä rahaa, jos se olisi mahdollista?”

 Turhautunutta vittuilua. Jakaisitko itse rahaa, jos se olisi mahdollista? 

 "Yrittäisit edes", he sanovat. Ehkä he ovat vain huoria työssään.

 Ja miten yrittäisin? Ei ole mitään numeroa mihin soittaa. Vainoamistani hoitavat pedofiili-homot toki antavat ihmisten ymmärtää, että rahan saaminen kauttani on mahdollista. Ja varmasti monet muutkin ovat esiintyneet nimissäni ja kiusanneet rahaa janoavia taiteilijoita, viihdyttäjiä ja muita tekijöitä.

 Minulle on myös sanottu, että mokasin koko homman. Joku antoi Turussa kadulla käteeni listan kaikista niistä, joiden pitäisi vielä saada rahaa. Huora vei sen heti kädestäni. Ja kyllä se moka oli koko juttu. Eikä ollut silti edes minun ideani - vaan Chris O'Neillin - lopettaa koko projekti. Mutta jos nyt tulisi mahdollisuus jakaa jälleen rahaa, antaisin sitä kaikille Suomen laamanneille ehkä kymppitonnin per laamanni. Ja kehottaisin tuhlaamaan rahan saman tien, ennen kuin joku ne vie. Yleisesti laamannien kohtelu saatanallisina hyödykkeinä ja ö-luokan kansalaisina on suurin ihmisoikeusrikkomus mitä ihmiskunnan historia tuntee. Heille olisi mukava suoda jotain mitä rahalla saa. Ja kaikki kauttani rahaa saaneet satanistit usutettiin kimppuuni, mutta laamanni ei tunne mustaa magiaa.

 Vuosien varrella olen kysynyt rahaa saaneilta ihmisiltä jotain takaisin ja törmännyt kivimuuriin. Lopulta ymmärsin, ettei minulle voi antaa rahaa tai muutakaan. Se ei ole mahdollista. Jos joku onnistuukin ojentamaan käteeni setelin, ottaa hän sen kohta takaisin. Se on sellainen yliluonnollinen juttu. Joidenkin mielestä tämä on vitsi. Että yllyttäisin jotakuta antamaan minulle setelin.

 "Et kuitenkaan pysty", sanoisin.

 Ja saatuani setelin juoksen pakoon. Mutta ei se niin ole. Ja vaikka seteli löytäisi tiensä käteeni, ottaa antaja sen kohta takaisin. Tai sitten joku vähintään vie sen. Jos minulle annetaan kadulla tai missä vaan jotain, tulee jostain äkkiä huora ja nappaa sen. Huoriahan kontrolloivat pedofiili-homot, joita taas kontrolloivat ufot. Lopulta kaikki kohtaamani vääryys on heidän syytään. He eivät voi sanoa mahdollistavansa minulle realistisen oikean elämän, koska sitä se ei ole. Ei ole ikinä ollutkaan. Vuoden 2010 jälkeen elämäni on ollut jonkinlaista "maagista realismia". Siinä on komiikkaa, mutta itseäni se ei huvita.

 Lopulta voidaan sanoa, että ne jotka saivat rahaa, voivat olla kiitollisia minulle. Ja ne ketkä eivät saaneet, saavat syyttää itseään. Kun jaoin rahaa, monet sanoivat: Mikset anna vaan kaikille? Tietenkin he tarkoittivat lähinnä itseään ja ystäviään. Kaikille ei kuitenkaan voinut antaa. Kahden miljoonan euron lahjoittaminen maksaa veroineen 2,6 miljoonaa. Sen summan kun kertoo tuhannella, ollaan jo 2,6 miljardissa. Tuskin olisin voinutkaan jakaa enempää kuin maksimissaan 5 miljardia. Eli vajaa 2000 ihmistä olisi saanut sen 2 milliä. Kuka sen sitten päättää kuka tuohon porukkaan olisi kuulunut? Nythän onnekkaita suomalaisia oli arviolta  400-500. Näistä taiteilijoita ja viihdyttäjiä ehkä puolet. Ulkomaisia rahansaajia oli alle 100. Suomalaisten mielestä ulkomaille ei olisi pitänyt antaa, vaan kaikki kotimaahan. Mutta rahanjakaminen olisi kyllä loppunut melko nopeasti, jos olisin tehnyt siitä jonkun Suomi-palkinnon. Ulkomaille rahaa meni lähinnä amerikkalaisille ja brittiläisille rock-bändeille. Myös muutama ruotsalainen sai rahaa. Ruotsissa taidettiin luulla, että oikeastaan rahat kuuluvat myös heille. Ja sitenhän suomalaisetkin ajattelivat: että minun kuuluu ajatella suomalaisten etua. Olenhan minä sitä ajatellut. Kuka muu voi väittää jakaneensa tämän maan kansalaisille yli miljardi euroa käteistä rahaa? Eikö siinä ole jo aika paljon? Mitä olen saanut vastineeksi? En mitään. 

 Rahanjakoasiaakin voisi jatkaa monta sivua. Luetella kaikki ketkä tulee mieleen. Mutta siitä on jo niin paljon aikaa, että antaa olla. Ei tunnu muutenkaan hyvältä kirjoittaa ihmisten nimiä tänne, mutta jos en itse kerro totuutta tapahtuneista asioista, satanistit vääristelevät ne mennen tullen. He ovat käsikirjoittaneet oman pelkkiin valheisiin perustuvan tarinansa elämästäni. Sitenhän Sampo Axelssonkin teki jo ennen vuotta 2010. Hän usutti jonkun kirjoittamaan kirjan minusta. Pedofiili-homot, joiden nimiä en siis tiedä, jatkavat siitä mihin Axelsson ja kumppanit jäivät. 

 Mediassa minut on vaiettu kuoliaaksi, jotta en saisi vihiä oman elämäni eri vaiheista ja siitä mitä minusta puhutaan. Jotta jäisin haamuksi, jonka historia pala palalta mitätöidään. Joudun jahtaamaan menneisyyttäni sitä kotisivullani julkistaen. Jos jollain on parempia ideoita, olen kuulolla. Yhteydenotto sähköpostitse tai puhelimitse ei kuitenkaan ole mahdollista. Enkä pääse lukemaan mitään minusta nettiin kirjoitettua. Jotenkin se estetään. Minua seurataan sekä fyysisesti että ruudun kautta 24/7. Asuntoni ja paikat joissa tapaan käydä on kameroitu ja huorat tulevat perässä minne kuljenkin. Toki pedofiili-homot pääsevät kauttani jyvälle myös kaikista niistä, jotka yrittävät ottaa minuun yhteyttä. Pedarit käyvät kirjeenvaihtoa nimissäni ja vastaavat minulle tarkoitettuihin tekstiviesteihin. Sekä myös puheluihin. 

 En ymmärrä miksi minua ei vaan laiteta hengiltä? Eikö se olisi kaikista yksinkertaisinta? Mikä siinä niin vaikeaa on, saadaanhan presidenttejäkin murhattua? Ja jos minua ei saada hengiltä, onko minua järkeä kiduttaakaan? Eikö kanssani kannattaisi tehdä diili? Vai onko niin, että hyödytän satanisteja juuri tällaisena kuin olen? Saahan kiusaamisestani kuulemma aivan erikoisen hyvät kiksit ja suuren hyödyn. 

 Koko showta toisesta maailmasta seuraavat ufot (joista lisää muissa teksteissä) pitävät homman kasassa työntämällä sieltä ja vetämällä täältä. Ihmisten maailma on yksi iso vitsi, jossa logiikalla ei ole sijaa. Kaikki on keinotekoista ja muutettavissa. Mitä enemmän ihminen oppii ja tietää ns. isoista asioista, sitä välinpitämättömämpi hänestä tulee, koska tietoa saavuttaessaan hän samalla tajuaa, kuinka vähän hän voi asioihin vaikuttaa. Elämä on näytös. Sen käsikirjoitus on jo kirjoitettu. Nyt esitys vain vedetään läpi. Ihminen voi vapaalla tahdollaan improvisoida yksityiskohtia, mutta suuret linjat on vedetty hänen puolestaan. Siksi elämää ei kannata stressata. Ei hyvä näyttelijäkään mieti vuorosanojaan. Hän elää ne. Muuten jälki on väkinäistä. Toki jos näyttelijä ei pidä roolistaan, voi hän yrittää murtautua siitä ulos. Helppoa se ei välttämättä ole.

IV

 Kesällä 2010 Samuel O'Neill kertoi minulle ufoista, Illuminatista ja reptilianeista. Ne olivat aina kiinnostaneet minua. Pääsin kohtaamaan erilaisia alieneita ja sain kuulla monta huipputason salaisuutta. Miksi? Ihmettelen sitä itsekin.

 "Curiosity killed the cat", sanontoihin mieltynyt Samuel sanoi ilkeällä vanhuksen äänellään, ja jatkoi silti kertomuksiaan. Hänen ideansa taisi olla myrkyttää minua salaisuuksilla, jotta minut olisi kerta kaikkiaan pakko tappaa. Tai ehkä se oli hänen huumoriaan. Tiedän hänen myös sotkeneen asioita valheilla. Siksi olenkin suodattanut kuulemaani. 

 Samuel kertoi minulle politiikasta, mutta kiinnostuneempi olin reptilianeista ja maapallon onttoudesta. Maan alaisista tukikohdista ja laitteista joilla pystytään kaivamaan nopeasti isoja tunneleita. Looking Glass - nimisestä tulevaisuuden ennustuskoneesta, USA:n armeijan vielä salaisista aseista, ja niin edelleen. Sain kuulla, kuinka Hitler pakeni sodan jälkeen Argentiinaan, mistä juutalaiset etsivät häntä tuloksetta. Jonkun natsin Samuel kumppaneineen olivat sieltä kuitenkin löytäneet.

 Samuel puhui myös "pimeästä energiasta", jota tutkitaan Cernin hiukkaskiihdyttimellä. Se on satanistinen projekti. Hän kertoi, miten maailma on täynnä negatiivista ja positiivista energiaa. Mitä enemmän maailmassa on negatiivisuutta, sitä voimakkaampi Saatana on. Kysyin, onko se kuten Haamujengi 2:ssa? Siinä New Yorkin alla kulkee limajoki, joka reagoi tunteisiin. Nykiläisten negatiivisuus saa sen kasvamaan ja uhkaamaan koko kaupunkia. Samuel ei tuntenut elokuvaa, mutta tutustuttuaan siihen, myönsi asian olevan juuri näin. Hän naureskeli miten kaikista vakavimpia teemoja käsiteltiin elokuvissa usein hyvin lapsellisin keinoin.

 Täytyy silti muistaa, että Samuel valehteli usein silloinkin kun puhui totta. Hän kuorrutti valheita uusilla valheilla, jolloin yhden paljastuessa, oli sen alla vielä useita totuuden suojana. Puhuessaan kuulennoista hän sanoi, että kuussa kyllä käytiin, mutta alkuperäistä materiaalia ei näytetty ihmisille. Sen sijaan teetettiin kuvamateriaali, joka voitaisiin näyttää televisiossa. Sen toteutti edesmennyt elokuvaohjaaja Stanley Kubrick.

 “Miksi haluaisimme kaikkien näkevän mitä siellä on?” Samuel sanoi. Ikään kuin he olisivat siellä ikinä käyneet. Totuus lienee se, ettei USA päässyt ikinä maan kiertorataa pidemmälle.

 Olin kuitenkin onneni kukkuloilla saadessani tietää mielenkiintoisia asioita tiivistetyn värikkäästi ja suoraan selvitettynä. En kyseenalaistanut kuulemaani ääneen. En alkanut vaatia todisteita tai perusteita. Kun joku haluaa selittää, niin antaa hänen selittää. En ole ikinä hyväksynyt väitettä, että ihmiset eivät kestäisi totuutta ufoista ja alieneista. Se on mielestäni roskaa. Kyllä he sen kestäisivät, jos se heidän naamaansa hierottaisiin. He kestäisivät sen, koska heillä ei olisi vaihtoehtoja. Karu totuus on, että me ihmiset emme ole muuta kuin viheliäisiä muurahaisia. Merkityksettömiä luontokappaleita ja pelinappuloita korkeammille voimille. Jos ihmisille kerrottaisiin totuus heidän asemastaan maailmassa, menettäisivät he varmaankin elämänhalunsa.

 Samuel ei ollut tunteellinen vaan teatraalinen. Tukeva paikka ravintoketjun huipulla oli tehnyt hänestä huikentelevaisen ja korskean. Hän oli olevinaan tiukka äijä, mutta eihän siinä mitään tiukkaa ole kiusata pienempiään. 

 Samuel oli egoistinen ja häiriintynyt mies. Chris kertoi, miten Samuel oli matkustanut seurueineen Intian valtamerellä sijaitsevalle Pohjois-Sentinelin saarelle viedäkseen sinne satanismin. Saaren asukkaat ovat täysin muusta maailmasta eristäytynyt, kivikautta vielä elävä heimo. Saarelle on ehdoton rantautumiskielto. Sen arviolta 200 asukasta puolustaa kotisaartaan miekoin ja nuolipyssyin. Samuel kumppaneineen menivät ja raiskasivat paikallisia naisia ja opettivat heimolle satanismin saloja. Saivat saarelaiset kuulemma uutta geenipohjaa.

 Samuelin huumorintajulle tyypillinen tempaus oli syöttää minulle kissanlihaa. Jääkaappini ovessa oli sinitarralla postikortti, jossa kissan ääriviivat oli piirretty lautasen keskelle. Päällä teksti: Eat Pussy. Samuel sai tästä idean. Satanistisessa rituaalissa puukottamani kissa nyljettiin, ja liha vietiin jollekin turkulaiselle kokille. Tämä valmisti lihan parhaan taitonsa mukaan, ja valmis tuotos tuotiin minulle lahjaksi. Se oli todella hyvän makuinen ateria. Jälkikäteen tosin oksetti, ja inhottaa kyllä vieläkin. Samuel naureskeli puhelimessa katselleensa Kikewatch-kameroistaan, kuinka olin oikein ahminut "pussya". 

 Samainen kokki tuli joskus Turun yössä jutulle ja kyseli, mitä lihaa se oikein oli? Oli ollut kuulemma outo koostumus. En ensin muistanut koko juttua, mutta kun sitten kerroin hänelle että kissanlihaahan se taisi olla, hän suuttui. Ensin minulle ja sitten ilmeisesti sille joka tämän toimeksiannon oli hänelle antanut.

 Puhelinkeskusteluissa heitin Samuelille ilmeisesti liian monta kertaa: "Brave one eats the rat." Hän ei tiennyt mitä tarkoitin. Ja siitäkin sutkautuksesta sain maksaa. Samuel näet syötti minulle myös rotan. Sellaisenaan. Hyvin se meni alas, mutta se olikin sellainen pieni. Oksensin sen kyllä ulos.

 Chris varoitti, että Samuelille ei saanut koskaan myöntää mitä pelkäsi tai rakasti. Ensimmäistä hän tyrkytti sinulle ja toisen otti pois. Itku ja vaikerrus olivat Samuelille kuin polttoainetta; bensaa liekkeihin. Luonnehtisin häntä pahansuovaksi sadistiksi. Lapselliseksi kihertäjäksi. Pohjattoman ahneeksi varkaaksi ja petturiksi. Bob Dylan laulaa Samuelista kappaleessaan Summer Days: "What good are you anyway, if you can’t stand up to some old businessman?"

 Matkoillani olin sattunut törmäämään Dylaniin kaksi kertaa ja ufojen manipuloimana hän oli kiinnostunut minusta. Samuelin Dylan tunsi jo 60-luvun New Yorkista. Ihmettelin tätä puhelimessa Dylanille, joka oli vuosien varrelta seurannut elämääni etäältä.

 "Mikä ihme se nyt on?" hän sanoi.

 No, eipä kai sitten mikään. Ovathan he molemmat nykiläisiä,  juutalaisia ja satanisteja. Samuel ei antanut Dylanin musiikille mitään arvoa. Hyvä kun piti sitä musiikkina. Chriskään ei ollut ikinä ymmärtänyt Dylanin päälle. Eipä pitänyt Dylankaan Samuelista. Ei hänestä pitänyt kukaan muukaan. Ja nyt häntä ei muka ole edes olemassa.

 Dylan kuitenkin ehkä hieman salaa arvosti Samuelia. Siihen tapaan kuin värikkäitä öykkäreitä tavataan arvostaa. Hän yllättyi kuultuaan Samuelin olleen tippa linssissä mentyäni tapaamaan tätä perheineen Dennis-pitserian perälle, missä heidän seurueensa oli ruokailemassa samana iltana kun olin "pelastanut Samuelin tyttären hengen".

 "En tiennyt hänellä olevan tunteita lainkaan", Dylan sanoi.

 Kun olin aikani kuunnellut Samuelin irvailua Dylanin musiikista, kehotin häntä edes kerran kuuntelemaan jonkun tämän kappaleista alusta loppuun. Kaatamaan lasiin viskiä, sytyttämään sikarin ja laittamaan levyn soimaan.

 "Hyvä on, mutta vain yksi kappale," Samuel lupautui.

 Mietin hetken ja päädyin suosittelemaan hänelle laulua nimeltä "Highlands". Siinä on hyvät sanat ja se on kestoltaan niin pitkä kuin mahdollista. Ajattelin Samuelin pitävän Highlandsin meditatiivisesta luonteesta.

 Mutta ei. Hän tyrmäsi senkin typeränä tekeleenä ja harmitteli hukkaamaansa aikaa. Ei hän ollut jaksanut edes kuunnella kappaletta loppuun, sen vain jatkuessa ja jatkuessa. Eipä siinä mitään, ajattelin. Kerroin tämän Dylanille, mikä sai hänet harmistumaan.

 "Olisi minulla parempiakin lauluja," hän sanoi.

 Sivuhuomatukseni voin kertoa esittäneeni Samuelille, että hän kollegoineen ostaisi Bob Dylanin kappaleiden julkaisuoikeudet Sonylta. Väitin sitä hyväksi sijoitukseksi. Yllätyksekseni he tarttuivat tähän ja todella hankkivat oikeudet nimiinsä. Kaupan arvo oli 170 miljoonaa dollaria.

 Sitten minua syytettiin harhaanjohtamisesta. Musiikkibisneksen murroksen takia julkaisuoikeuksilla ei kuulemma ollut enää niin suurta painoarvoa kuin ennen. Tarjouduin ostamaan oikeudet itselleni. Raha jota en ikinä saanut haltuuni ei merkinnyt minulle mitään. Sanoin maksavani oikeuksista 190 miljoonaa dollaria. Samuel & Co suostuivat tarjoukseeni.

 Tarkoitus oli estää Dylanin kappaleista joulumarkkinoille koostettavat kokoelmat, jotka vesittäisivät hänen laajan tuotantonsa muutamaksi hitiksi. Näinhän on tehty The Eaglesille. Annoin kuitenkin julkaisuoikeudet Dylanille itselleen. Samuel hyväksyi tämän, koska Dylan on juutalainen.

 Tuntemattomaksi jäänyt New Yorkilainen miljardööri oli kuullut asiasta. Tämä mies oli kuolemassa. Hän oli kova Dylan-fani ja piti tekoani suurenmoisena. Hänellä ei ollut perillisiä ja hän halusi testamentata omaisuutensa, 1,2 miljardia dollaria, minulle. En tietenkään saanut niitäkään rahoja, vaan koko mälli meni O'Neillille.

 Kuullessaan tästä Bob Dylan hermostui:

 "Miksi se mies ei voinut testamentata rahojaan minulle", hän oli kuulemma sanonut. "Minun laulujanihan ne ovat."

 Samuelin mukaan Dylania vitutti se, ettei hän pitkästä ja maineikkaasta urastaan, sekä kovasta raatamisesta huolimatta ollut saanut ansaittua kuin jotain reilu sata miljoonaa dollaria.  Ilmeisesti Dylania, kuten melkein kaikkia show-bisneksessä, huijattiin erityisesti hänen uransa alkuvaiheessa. Tai huijattiin ja huijattiin. Onko huono sopimus huijaamista?

 Koska Bob Dylan kiinnostaa ihmisiä, voin kertoa etten tunne häntä. Olen kyllä pari kertaa tavannut hänet. Joskus vielä luulin sen olleen sattumaa. Ei minulla mitään häntä vastaankaan ole.

 Koska jaoin rahaa ympäriinsä, Dylan ehdotti että antaisin sitä myös Sixto Rodriguezille. Unsungille lauluntekijälle, joka tuli kaiken kansan tietoisuuteen Searching for Sugar Man -dokumenttielokuvan (2012) myötä. En tuolloin tiennyt Rodriguezista mitään, mutta jos Dylan oli sitä mieltä, että tämä ansaitsi stipendin, niin mikäs siinä. Rodriguez ei tosin halunnut ottaa sitä vastaan.

 "Ota, ota!"

 "En ota!"

 Ajattelin, että onpa tämä haasteellista. Vihdoin sain välikäsien kautta puristettua hänestä irti toivomuksen osoittaa mahdolliset lahjoitukset tyttärilleen. Dylan päivitteli Rodriguezin taipumusta piilotella yksikseen jossain Detroitin lähiön hylätyssä talossa. On siinä kyllä tosiaan erikoinen sälli, ei voi muuta sanoa.

 Mahtoiko tätä nykyä edesmennyt Rodriguez tietää jotain mitä me muut emme tiedä? Tuijottaessaan tulta kaminassa kylminä talviöinä hän teki kenties mielikuvitusmatkoja paikkoihin, joista muut eivät ole kuulleetkaan. Joka yö hän matkusti valovuosien päähän elääkseen toista todellisuutta planeetalla, joka häikäisee mittasuhteillaan. Oliko Rodriguez satanisti? En osaa sanoa. En tiedä hänestä yhtään mitään, enkä Bob Dylanistakaan paljoa, mutta se ihmetyttää, mitä pahaa Dylan on onnistunut tekemään, kun sai tuosta vaan lähes 200 miljoonan dollarin arvoisen lahjan? Eihän se sattumaa ollut.

 Asia on monimutkaisempi kuin mitä voisi äkkiseltään luulla.

 Kun paatunut sadisti murhaa hänelle tuntemattoman ihmisen, ei se tunnu hänestä miltään. Siksi hänen pitäisikin ryhtyä USA:n armeijan kenraaliksi tai rokotemaakariksi. Näissä ammateissa hän pääsisi tappamaan tuhansia ihmisiä, mikä toisi jo sitä kaivattua hyötyä. Oman veljensä vastahankaisesti murhaava, tunnontuskissa kieriskelevä ihminen sen sijaan toteuttaa pahuuttaan aivan eri sfääreissä. Katuminen ei tuo kuollutta veljeä takaisin.

 Isompi määrittäjä asiassa on kuitenkin satanistin uhrin status. Kuka hän on? Mitä hänestä voisi tulla? Onko hän ansainnut kohtalonsa vai ei? Murhaa pikkulapsi, josta olisi tullut muiden auttaja ja hyöty on suuri. Lopulta toki särkykin samanmoinen. Ehkä nykyhetki pitää sisällään kaiken jo tapahtuneen ja vääjäämättä tapahtumaan tulevan. 

 V

 Samuel O'Neill siis pilasi maineeni, aiheutti minulle mielipahaa, ja yritti tappaa minut. Viimeisessä tavoitteessaan hän ei lopulta onnistunut. Tai sen ei ollut tarkoituskaan onnistua. Ehkä tarina on mennyt kuten on ollut tarkoituskin.

 Onhan tarinassani kuitenkin muuttujia. Monet niistä tuntuvat hankaloittavan ja hidastavan tietäni. Toisaalta joskus onnikin potkaisee. Omat tekoseni elämän polulla ovat jääneet vähäpätöisiksi. En enää usko pelkkään uurastukseen, sillä se urauttaa. Uskon ylilyönteihin.

 Jostain syystä Samuel levitti jo ennen vuotta 2010 sanaa, että olen miljonääri. Niin ihmiset alkoivat kärttää minulta lahjoituksia. Vielä vuosia myöhemmin monet luulevat minun olevan rikas, vaikka todellisuus on aivan toista. Lisäksi O'Neill ja muut satanistit alkoivat lahjoa kavereitani ja kääntää heitä minua vastaan. Eipä minulla kavereita enää olekaan.

 Samuel halusi kaikkien ihmisten tietävän, että minä olen upporikas. Kun kaikille oli kerrottu, että olen miljonääri, annettiin minulle vaihtoehdoiksi palvoa saatanaa O'Neillien kanssa tai kuolla. Ehdinkin jo ajautua sisälle heidän kulttiinsa, mutta pääsin siitä ulos.

 Samuel halusi, että esitän rikasta. Se ei ollut kuitenkaan mahdollista, sillä olin rutiköyhä. Eikä Samuel, kuten ei kukaan muukaan, pystynyt antamaan minulle rahaa. Sen vertaa, että olisin voinut "pyöriä piireissä". Samuel itse asiassa vain ilmoitti minulle, että sinä olet tässä nyt mukana, halusit sitä tai et. Sitten hän sanoi, että minun pitäisi tappaa joku tuntemani ihminen. En suostunut tähän. 

 "Sitten kuolet", Samuel sanoi.

 Mutta ei se minua niin haitannut. Se tuntui itse asiassa hyvältä. Jännittävältä seikkailulta. Jotain uutta ja mielenkiintoista. Etenkin kun Chris sanoi, että sinua tuskin odottaa mikään armoton sontamylly.

 "Karmasi on itse asiassa niin puhdas, ettei sinun kannattaisi mitään tehdäkään."

 Yleensähän uusi satanisti saa aluksi osakseen kaikkea kivaa, eikä sen vuoksi pääse enää irtautumaan. Itse en ikinä saanut mitään muuta kuin paskaa silmilleni. Samuelille oltiin kerrottu, etten viihtyisi kerhossa pitkään. Siksi hän halusi minun tekevän heti jotain kohtalokasta. Murhaavan jonkun. Ja juuri siksi halusin erota samantien. En halunnut murhata. Taas kerran satanistit toteuttivat itse ennustusta jota halusivat välttää. Kuten kreikkalaisissa tragedioissa. Ennustukset ovat monesti niin ällistyttävän tarkkoja, että ihmiset lannistuvat niiden edessä, eivätkä näe metsää puilta. He eivät pysty muuttamaan toimintamallejaan, vaan vetävät vanhoilla asetuksilla.

 Kyse on toki myös vallasta ja sen menettämisen pelosta. Kun tiedettiin, että minusta tulee jotain suurta, ei minua haluttu hyvään asemaan ilman mahdollisuutta kontrolloida minua kiristämällä. Ei satanistinen todellisuus tunne mitään sääntökirjaa. Ei siinä ansaita natsoja ja ylennyksiä toimimalla ohjesäännön mukaan. Tai ylempiarvoisia liehitellen. Pitää olla valmis tuhoamaan kaikki tieltään. Ja pitää pitää varansa, ettei joku nousukas ota paikkaasi.

 Kun Samuel uhkasi minua kuolemalla, olin valmis. En pelkää kuolemaa, eikä minua voida kiristää kenenkään muunkaan surmaamisella. Ennen aikojaan kuoleva on onnekas päästessään pois täältä. Tätä kautta ulospääsy oli minullekin luontevaa. Anoin silti armoa jumalalliselta hahmolta ja sain vieläpä jatkaa elämääni. Tai sain ja sain. Miten sen nyt ottaa. Ehkä tässä pääsee hyvittämään jotain vanhoja kolttosiaan. Pääasia ettei tarvi olla satanisti. Se kankkunen mikä kerho-hommista tulee on jotain mitä en halua käydä läpi.

 Tuo jumalhahmo torui minua: "Sinun ei pitänyt mennä tähän mukaan."

 "En minä mennytkään. Minut vedettiin siihen väkisin", vastasin.

 "Hyvä on. Minä autan sinua. Mutta ota huomioon, että sinua odottavat köyhät vuodet."

 En tietenkään muistanut tätä keskustelua kuin vasta vuosien päästä. Muuten olisin varmasti tajunnut olla odottamatta "niitä rahoja", joita toki odottivat myös monet satanistiset kaverini. Vaikka heidän olisi luullut tietävän paremmin. Mutta ainoa tieto mitä he hypnoositrikeillään minulta saivat, olivat omat harhaluuloni asian suhteen. Muualtakin saatu tieto oli varmasti osittain valheellista. Konkretiaa edustivat juorut kauttani rikastuneista ihmisistä.

 Korkeammalla satanistisessa hierarkiassa vaikuttavat halusivat pitää yllä illuusiota, jossa olen salaperäinen uusrikas, joka vain esittää köyhää. Se oli tietenkin harkittua. Jos olisin alkanut esittää rikasta, oltaisiin koko juttu voitu tyrkätä kontolleni. Samalla olisin ollut alttiimpi liittymään kerhoon. Miten muuten olisin voinut "vastata huutooni"? Satanistit eivät ole kuitenkaan ottaneet huomioon, että mieluummin kuolen kuin liityn kerhoon. Valinta on minulle helppo. Jos kuolema olisikin lopullinen, niin mitä se sen jälkeen haittaa? Ei kuollutta haittaa. Uskon sitäpaitsi kuoleman jälkeiseen elämään, enkä halua saastuttaa itseäni satanismilla. Elämä ja kuolema ovat minulle win-win.

 Entäs ne jotka ovat syntyneet satanismiin? Hyvä kysymys. Voi olettaa heidän olleen satanisteja jo edellisessä elämässään. He ovat kaiketi jo myyneet sielunsa ja siirtyneet osaksi kasvotonta massaa, osaksi metafyysista "matrixia". Vaikka vastasyntynyt onkin puhdas ja viaton, on hän silti jonkun aiemmin eläneen reinkarnaatio. Onko tämä kaikki tarkoituksenmukaista? Palaan näiden kysymysten äärelle myöhemmin. 

 Oli ihminen satanisti tai ei, hän on vastuussa tekosistaan. Tärkeämpää kuin se mikä on, on se mitä tekee. Se että kuuluu kerhoon ei sinällään tee kenestäkään vielä pahaa. Mutta kerhon jäsenyys luo suuren mahdollisuuden terrorisoida laamanneja ja vie helposti mennessään. Itse asiassa laamanneja on pakko kiusata, tai muuten kärsii itse. Ja jos haluaa kunnon hyödyn, pitää tehdä jotain kamalampaa. Tätä nykyä menestyjät pakotetaan käsittääkseni sodomoimaan pikkulapsia. Se on lähtökohta. Muuten eivät ovet aukene. Ja se on vasta alkua.

 Kerho on siis mahdollisuus pärjätä, oikotie onneen. Lopputulos on kuitenkin aina miinuksella, koska suurin hyöty imeytyy satanistisessa valtapyramidissa ylöspäin. Ja suhteellinen vastuu omista teoista säilyy kuitenkin itsellä. Näin sen näkisin, mutta en ole mikään ekspertti.

 Satanistina pahuuteen sortuminen on siis helpompaa, mutta maailma on toki täynnä kusipäisiä laamannejakin. Menestyminen ja taloudellinen hyvinvointi edellyttääkin joko satanismia tai kusipäistä luonnetta. Mieluusti molempia. Ei sillä, että satanismi takaisi menestyksen. Monesti palkka on henkinen. Se on negatiivinen mental high, jonka saavuttaa muiden kustannuksella ja johon jää koukkuun. Sen jälkeen narkomaanin mieli etsii automaattisesti tekosyitä päästäkseen tyydyttymään tässä mustassa hehkussa. Jotkut katsovat vahvemman oikeudekseen riistää heikompia. Jotkut leikkivät oikeudenjakajaa. Monille riittää se, ettei itse joudu kiusatuksi. Satanistille sanotaan jo nuorena, että joko piinaat tuota laamannia, tai sitten kärsit itse.

 Satanismista irtautuminen on käsittääkseni helpompaa, jos ei ole siihen alunperin halunnutkaan. Muistan kuinka asuntooni tunkeutuneet miehet huumasivat minut ja juottivat verta riitissään. Enhän minä sitä verta itse suuhuni kaatanut. Ja parempi köyhänä Turussa, kuin syömässä raakaa vauvanlihaa O’Neillin kanssa suihkuseurapiireissä. En halunnut Ascotin laukkakilpailuihin, missä örkit ja muut saatananpalvojat kokoontuvat. En liioin halunnut Bohemian Groven homobileisiinkään satanistien nussittavaksi. Enkä halunnut raiskata pikkupoikia, mikä O'Neillin mukaan on myös olennainen osa "sitä juttua".

 Jossain vaiheessa O'Neill sai kuulla, ettei minua saisikaan tappaa.

 "Joku jossain todella pitää sinusta", Samuel ähisi puhelimeen kertoessaan minulle syksyllä 2010, etten ilmeisesti tulisikaan kuolemaan.

 Sitä pettymyksen määrää mikä Samuelin äänestä huokui hänen tilittäessään kuulemaansa, on vaikea pukea sanoiksi.

 "Mitä me sinun kanssasi oikein teemme", hän mutisi alakuloisena.

 Pian hänellä oli kuitenkin vastaus ongelmiinsa. Uutta riemua piukassa hän kertoi tajunneensa, etten ole ikinä ollut julkisuudessa, eikä minusta oltu kirjoitettu mitään. Minut olikin siis helppo pyyhkiä pois pelistä kieltämällä ketään mainitsemasta nimeäni mediassa. Kieltämällä olemassaoloni. Estämällä minua pyrkimästä kontaktiin ihmisten kanssa. Sabotoimalla yritykseni päästä elämässäni eteenpäin. Saartamalla kuvioni satanistein, jotka myrkyttävät ruumiini ja sitä kautta mieleni. Retusoimalla minut pois kuvasta.

 Siitä alkoi toisenlainen show. Kuten tekstin alussa kerroin, kuulin Samuelista viimeisen kerran alkuvuodesta 2011, jolloin hän kertoi sairastuneensa nopeasti etenevään syöpään ja kuolevansa pian. Curiosity killed the cat?

 Samuel O'Neillistä ei saa puhua mitään. Hänen nimensä on tabu ja sellaisena se halutaan pitää. Hän oli yksi maailman johtavia satanisteja, aivan siellä huipulla Rothschildien, Rockefellerien, Sorosin ja muiden kanssa. Mutta hän ei ollut mitään kuuluisaa sukua. Omien sanojensa mukaan hän vain kävi helvetissä ja tuli sieltä takaisin. Sai siitä itselleen kolme elämää, joista toinen nyt loppui, koska hänestä tuli liian röyhkeä ja arvaamaton. Liian iso uhka satanistiselle maailmanjärjestykselle, joka ainakin toistaiseksi nojaa paljolti salailuun. Tulevaisuudessa satanismi on varmasti julkisempaa, mutta tuskin suurin osa laamanneista silloinkaan tajuaa koko asiaa. Hieman yllättäen Samuel kertoi myös, että valon ja pimeän taistelun lopputulos on kyllä tiedossa. Satanistit eivät tule voittamaan "suurta taistelua". Samuelin mielestä siltikään ei pidä antaa periksi, vaan jatkaa yrittämistä niin kauan kuin on pienikin mahdollisuus. Mutta mitä muutakaan voi tehdä sellainen, joka on puolensa näin vahvasti valinnut?

 Monet kaverit ovat sanoneet minulle, että Samuel O'Neilliä ei ole olemassa. Mutta kuka se sitten oli? Sitä he eivät osanneet sanoa, mutta rahaa heidän piti saaman, kun olin sitä kerran kaiken maailman rokkareillekin jakanut. Mitään O'Neilliä ei ole olemassa, mutta minä olen silti multimiljonääri. Joku sanoi, että se oli pelkkä palkattu näyttelijä. Onhan sekin mahdollista, mutta kokonaistarina kaikkine sivuhaaroineen ei tue tällaista väitettä. Oliko sekin pelkkää teatteria, että Samuelin tytär meinasi jäädä auton alle? Jos Samuel oli näyttelijä, silloin näyttelijöitä olivat myös hänen vaimonsa, tyttärensä, turvamiehensä ja tietenkin Chris. Tämän myötä myös prinsessa Madeleine oli juonessa mukana. Ja kaikki muut asianosaiset. Hämmentävää on se, että vielä 2010 Chris puhui täysin eri aksentilla. 

 Minähän tiesin liikaa. Vaikka muistiani pyyhittiin päivittäin, tapasi se palailla. Olin turvallisuusriski, josta haluttiin eroon. Kaiketi koska hyväksyin kuolemani niin tyynesti, ajateltiin, että voisin sentään jakaa niitä rahoja, joita en ikinä tullut saamaan. Olisin kyllä halunnut jakaa rahaa sukulaisille, kavereille ja tutuille samaan tapaan kuin eri alojen tekijöillekin. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä. Chris sanoi, että olisi irvokasta jos tuntemani ihmiset alkaisivat yhtäkkiä hummata ympäriinsä, samaan aikaan kun itse tekisin kuolemaa. He saisivat osansa pari kuukautta hautajaisteni jälkeen.

 Sanelin nimilistan Chrisille, jota ärsyttivät sekä pienet että suuret summat. Tasaisin väliajoin hän ikään kuin heräsi todellisuuteen ja arvosteli toimiani. Miksi annoin niin paljon sillekin tyypille? Miksi en jakanut rahoja vain pienelle ryhmälle? En tuntenut ketään rikkaita ihmisiä. Miljoonien rahalahjoitus olisi mullistanut kaikkien saajien elämän. Yritin jakaa rahaa kuin siemenperunoita sinne tänne kylväen. Halusin vetää mahdollisimman paljon rahaa Suomeen ja mieluusti sellaisille ihmisille, joilla ei sitä ennestään ollut. Suomessa ei pidetty siitä, että jaoin rahaa myös ulkomaille, mutta ihmisiähän ne ulkomaalaisetkin ovat. Samuel sanoi, että jos olisin jakanut vain pieneen kotimaahani, olisi koko projekti päättynyt aikaisemmin. Suomalaisten kanssa oli muutenkin vähän vaikeaa, koska monet heistä olivat niin vittumaisia minua kohtaan.

 Olenko vahingoniloinen nyt kun tiedän, että niin monen kohdalla olisin vain auttanut hyväksikäyttäjiäni? Toki. Vanhat kaverini ja sukulaiseni eivät minua ole auttaneet tai antaneet minun olla rauhassa. Eivät he mitään olisi ansainneet, päinvastoin. Joskus herkuttelen ajatuksella, miten sukulaiset ja kaverit ovat kieli pitkällä turhaan odottaneet kuolemaani. Se tuntuu hyvältä. Rahoitta jääminen tuntui harmittavan monia heistä enemmän kuin itseäni. Se on outoa.

VI

 Tällä hetkellä (2024) Samuel O'Neill elää kolmatta elämäänsä jossain päin maailmaa. Kun hän tulee teini-ikään, aletaan häntä valmistella satanismiin. Syy Illuminatin aivan ylimmillä portailla olevien ihmisten mielikuvituksettomuuteen on se, että teini-iässä heidän aivoihinsa asennetaan eräänlainen tietopaketti, joka sisältää massoilta salattua tietoa ihmiskunnasta ja maapallon elämästä.

 Lapsi ei voi omata 300-vuotiaan ajatusmaailmaa. Muuten hän ei voisi käyttäytyä kuin lapsi. Siksi tietopaketti asennetaan vasta 16-vuotiaana. Siitä on vielä monta vuotta siihen, että ihminen otetaan vakavasti. Ei parikymppinenkään ole keski-ikäisten mielestä vielä aikuinen. Myöhemmin sitten, ehkä kolmikymppisenä olet ns. valmis. Monelle ne ovat pitkiä vuosia odotella, etenkin jos tietää mitä odottaa. Siksi tietoisuus tulee pikkuhiljaa, askel askeleelta. Jos tiedät 16-vuotiaana kaiken, mutta kukaan ei ota sinua vakavasti, turhaudut. Toki tässä on se ongelma, että kun illuminatitkin kehittyvät erityisiksi näin myöhään ja pikkuhiljaa, tulee heille sitä ennen ns. normaaleja ihmisiä ystäviksi. Kuka sitä yksin viihtyisi? Näitä ystäviä ja tuttavia kertyy ennen kuin tietopaketti asennetaan, mutta sen jälkeen tuntuu, että nämä ihmiset eivät ymmärrä mitään siitä mitä itse tiedät. Siksi heitä on vaikea arvostaa. Chrisillä oli juuri tämä ongelma. Hänen vanhat ystävänsä New Yorkista ja opiskeluvuosilta Bostonista pitivät häntä hyvin erikoisena tyyppinä, johon oli syytä pitää etäisyyttä, mutta jota ei kannattanut härnätä.

 Tietopaketin asennus sisältää myös rajoittimen, joka vaikeuttaa näiden ihmisten luovaa ajatteluaan. Riskien välttämiseksi illuminatit on ohjelmoitu. Heidän mestarinsa reptilianit haluavat pitää heidät kurissa ja järjestyksessä. Tietopaketti pitää sisällään asenteita ja faktoja, joiden kautta rakentuu tietynlainen ymmärrys.

 Reptilianit ovat kahdella jalalla kulkevia liskoja. Neljännen ulottuvuuden entiteettejä. Liskomiehiä. Äärimmäisen pahoja ja negatiivisia olentoja, jotka piinaavat maailmaamme, halliten sitä osaltaan Kuusta, avaruusaluksistaan ja maanalaisista tukikohdistaan. Koska reptiliani kykenee värähtelemään vain negatiivisilla taajuuksilla, on hänen älykkyytensä melko rajoittunut, mutta se on silti täysin eri luokkaa kuin ihmisellä.

 Illuminatit saavat siis niin paljon tajuntaa asennettuna, että se estää heidän oman luovan ajattelunsa. Jos sellaista ilmenee, suuntautuu tarmokkuus automaattisesti kaikenlaiseen pahantekoon. He eivät pysty nousemaan reptilianeja ja muita yläpuolellaan toimivia negatiivisesti latautuneita entiteettejä vastaan.

 Samanlainen aivopesu on arkipäivää myös tavallisen kansan keskuudessa joka puolella maailmaa. Koululaitokset toteuttavat opetussuunnitelmia, ja lapsia aivopestään hävyttömästi uskontojen kautta. Ihmisille tarjotaan valmiita malleja asioihin, joiden ymmärtäminen edellyttää omaa pohdiskelua. Korkean koulutuksen ja uskonnonvapauden Suomikin on täynnä ihmisiä, jotka tietävät kaiken, mutta eivät ymmärrä mitään. He ovat menneet "putken" läpi ja toimivat systeemin mukaan. Heillä on kaikki tarpeellinen, mutta luovuutta heissä ei ole. Luovuushan perustuu tietämättömyyteen ja resurssipulaan. Kun ei muuten pärjää, on sovellettava. Kun ei tiedä mitä tehdä, joutuu kokeilemaan.

 Jossain on kuulemma olemassa lajeja, jotka ovat kaikin puolin täydellisiä. Heidän ongelmansa on se, etteivät he kehity eivätkä keksi mitään uutta. He eivät kehity, koska siihen ei ole tarvetta eikä mahdollisuuttakaan. Miten kehittyä, jos on jo joka suhteessa ylivertainen? Kuitenkin elämässä paikalleen jääminen tarkoittaa häviämistä muiden ajaessa ohi. Jos ei kehity, taantuu. Ylimielisyyttään eläinsadun jäniskin hävisi kilpikonnalle.

 Haluan kuitenkin ajatella, että joskus yhdenkin kisan voitto on riittävä saavutus. Mitä muuta kilpikonna voi ajatella? Toinen vaihtoehto on jättää kilpailut väliin. Miksi yleensä kilpailla jänistä vastaan, typeräähän se on. Silti löytyy niitä harmaita eminenssejä, jotka palavat halusta nähdä kilpikonnan peittoavan jäniksen, vaikka sitten hieman autettuna. Mitään järkeähän ei lopulta ole missään.

 Illuminatien väitetään sukurutsaavan, jotta raha ja valta pysyisivät suvun sisällä. Tärkeämpi ja salaisempi syy on se, että samat sielut syntyvät yhä uudelleen samassa verilinjassa uusiin kehoihin. Teineinä heille kerrotaan mistä on kyse, valaistaan heidät. Tietopaketin kautta he saavuttavat tietoisuuden entisistä elämistään ja mitä niiden aikoina ovat tehneetkin.

 Näin toimimalla saatanalliset extra terrestriaalit takaavat myös jatkuvuuden haluamiensa asioiden eteenpäin viemiselle. Uusien ihmis-alaisten tuominen tietoiseksi kaikesta salatusta tiedosta olisi ylimääräinen tietosuojariski. Kun vanhat saavat jatkaa uusissa kehoissa, ovat he motivoituneempia toimimaan pitkässä juoksussa uuden maailmanjärjestyksen hyväksi.

 Nykyään jotkut sanovat "yolo", you only live once. Se tarkoittaa, että ihmisen tulisi ottaa ilo irti elämästä, tai jotain vastaavaa. Illuminaatti saattaa elää kaksi, kolme tai neljäkin kertaa. Onko se sitten hauskaa, sitä en tiedä. Surkuhupaisaa on se, että illuminatit eivät ole asemaansa tyytyväisiä, vaan elävät jatkuvassa pelossa, sinnitellen henkisen sietokykynsä ylärajoja hipoen. Armoa ei kuitenkaan tunneta, eikä sitä siksi kannata pyytäkään. Päinvastoin, reptilianit ja muut saatanalliset toimijat odottavat uhrilahjoja valheellista jumaluuttaan korostaakseen.

 Vastalahjaksi asemastaan illuminatit joutuvat luopumaan osasta ihmisyyttään. Heidän dna:nsa sotketaan reptiliaanien dna:lla, jolloin heistä tulee osittain kaksijalkaisia lisko-olentoja. Vahvimmat ja vaikutusvaltaisimmat heistä ovat vain ihmisen näköinen kuori liskon sisuksen päällä. 

 Jotkut satanistit myyvät lapsensa liskojen käyttöön. Lisko saattaa koska tahansa ottaa tällasen ihmishahmon kulkeakseen ja toimia näin ihmisten keskellä hävitystä ympärilleen kylväen. Reptilianit eivät anna ihmisille arvoa. He leikittelevät mielellään kustannuksellamme ottamalla ihmisen hahmon ja esim. raiskaamalla pikkulapsia ja syömällä heitä elävältä. Paatuneimmallekin ihmiselle tällainen olisi kauhistus, mutta reptilianeille se on mukava ja harmiton ajanviete.

 Liskot saavat kaikesta negatiivisesta ja vastenmielisestä energiaa. Ihmisen viha, epätoivo ja ahdistus ovat heille elonkorjattavia nautintoaineita, ihmiset tuotantoeläimiä. Osittain siitäkin syystä satanististen olioiden kontrollissa oleva Illuminati luo uusia sotia ihmisten välille. Se on liskoille vähän kuin pontikkaa keittelisi.

 Lisäelämien lisäksi illuminatit pidentävät yksittäisiä elämiään nauttimalla pistoksina pikkuvauvojen luuydinnestettä. Sisältämiensä kantasolujen kautta tämä ruumiinneste tervehdyttää vanhaa elimistöä. Lisäksi he juovat vauvojen veret ja syövät lihat. Lääketieteellisen parantamisen lisäksi kyse on kaiketi mustasta magiasta. Legenda pikkuvauvoja syövistä juutalaisista ei ole siis tuulesta temmattu. Onhan illuminateista iso osa juutalaisia. Illuminateilla on omat kantasolujen luovuttajansa, joista pidetään "hyvää huolta". He ovat ikään kuin varaosa-autoja. Eivät he kaikki todellakaan mitään vauvoja ole, ja elävät elämäänsä sangen tietämättöminä asemastaan.

Muokattu: 8/24