Satanismi kevyen musiikin maailmassa

 Teini-ikäisestä saakka olen uhonnut tulevani kirjailijaksi. Välillä olen uskonut siihen itsekin. Kirja jäi kuitenkin kirjoittamatta. En ole ehtinyt. Jos puhutaan romaanista, niin sellaisen kirjoittamiseen en oikein kykene. En juuri lue romaaneja, koska en pysty keskittymään niihin pääni sisäisten äänien takia. Mutta tietokirjallisuuteen voisi olla mahdollisuuksia. Onhan tämä kotisivukin jonkinlaista ”tietokirjallisuutta”. 

 Myös biisit jäivät kirjoittamatta. Ilman satanismin apua; satanistien piinaamana, kykenen vain keskinkertaisuuksiin. Parhaat kappaleeni improvisoin v. 2010 maailmantähdille puhelimessa: Rihannan "We Found Love" sekä Coldplayn "Paradise" ovat molemmat sanoituksia myöten melko lailla käsialaani. Lisäksi annoin Noel Gallagherille "Death of You and Me":n säkeistön melodian ja osan lyriikoista. Jake Buggin "Lightning Bolt" on Marika Hackmanin kanssa Turun Dynamon yläkerrassa improvisoimani kappale. Arcade Fire:n "Antichrist Television Blues" on myös melko lailla minun tekeleeni.

 Tein yhteistyötä myös kotimaisten artistien kanssa. Lovexin "Slave For The Glory", Heikki Salon "Hiili", Lauri Ylösen "In The City", Paradise Oscarin "Da da dam" sekä Anna Puun "Kolme pientä sanaa" ja "Linnuton puu" ovat osittain sävellyksiäni. Paradise Oscar olisi voinut mielestäni voittaa Euroviisut, mikäli olisi vaivautunut kirjoittamaan ko. kappaleeseen c-osan.

 We Found Love meni alunperin "in a hopeless state". Rihannan skottilainen tuottaja otti sen mielihyvin omiin nimiinsä ja sanoi, ettei tule jälkikäteen antamaan minulle mitään kompensaatiota. Enhän sitä halunnutkaan. Ajattelin olevani multimiljardööri, joka lähinnä harrastelee musiikkia käyttäen supertähtiä kanavanaan. Mikä ihmeen ajatus sekin oli?

 Paradisen piti alunperin kertoa They Live -elokuvasta tutuista kehonkaappaajista. "This could be para-para-paradise. Without those para-para-parasites", luonnostelin sanoitusta Chris Martinille. Hän ei lopulta ostanut ideaani, mutta muuten sain jostain syystä säveltää kappaleen rumpuraitaa ja kitarasooloa myöten. Coldplayn jäseniä koko idea huvitti, ja he suhtautuivat siihen ennakkoluulottomasti.

 Omana tekeleenäni olisin tietenkin pilannut Paradisen. Siitä olisi tullut pop-kappaleeksi verhoiltu tietoisku. Minulla kun on hirveä tarve valistaa ihmisiä satanismista. Ja kyllä, totta se on. En minä niitä lauluja kirjoittanut. Joku pirun demoni tai ufo se oli. Minä toimin vain kanavana. Niin ne laulut vaan tapaavat putkahdella toisten päähän helpommin kuin toisten. Ei siihen välttämättä tarvita musikaalisuutta tai koulutusta. Vaikka on niitä oikeitakin lahjakkuuksia. Ilman satanismia sellaiset eivät kuitenkaan pärjää, vaan heidät tallotaan matalaksi. Pauli Hanhiniemi kertoi, että häntä harmittaa kun ihmiset tulevat kehumaan hänen laulujaan. Hänen tekisi mieli sanoa, että kyllä sinäkin tähän pystyisit, jos vain tietäisit mitä se vaatii.

 Pop-musiikki ja muu viihdeteollisuus on kuin likaviemäri, jonne niin monet esiintymisestä ja taiteilusta haaveilevat nuoret huuhtoutuvat. Suuresta joukosta tislautuu se satanistisin yksilö, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen. Ylempänä hierarkiassa olevia hän joutuu tyydyttämään, alempana olevia riistämään. Se on pelin henki. Musiikkibisneksessä on tärkeä kirjoittaa itse laulunsa, tai olla jonkinlainen virtuoosi. Muuten päätyy pelkäksi marionetiksi. Laulajan tai näyttelijän ura ei sovi kuin vittumaiselle satanistille. Harvalle satanistillekaan.

 Etenkin 2010, mutta myös sitä ennen, monet ulkomaiset aktit tarjosivat yhteistyömahdollisuuksia kanssaan. The National olisi ottanut minut kiertuekitaristikseen ja niin edelleen. Sain lopulta kuulla, että minut satanistiksi saattanut artisti tai yhtye olisi hyötynyt asiasta todella mittavasti. Siksi MIA:kin yritti väkisin tehdä minusta tähteä. 

 The Nationalin tyyppi selitti kuinka heille luvattiin, että minun kanssani bändistä tulisi luultavasti yhtä iso kuin U2. Hänellä ei ollut mitään menestymistä vastaan, vaikka ei minusta niin pitänytkään. Enkä ihmettele ettei pitänyt. Suhtauduinhan tarjottuihin uskomattomiin mahdollisuuksiin perin välipitämättömästi.

 Alunperin törmäsin The Nationalin Matt Berningeriin sattumalta turkulaisessa Hugo-baarissa Ruisrock-viikonloppuna 2008. Matt oli hypännyt taksiin ja pyytänyt päästä johonkin kapakkaan keskustan ulkopuolella. Hän esitti koditonta ja pyysi saada jutella paikallisten kanssa. Jotkut jätkät ajoivat hänet tiehensä ja hän tuli istumaan seuraani. Juttelimme siinä ja autoin Mattia kirjoittamaan melodiaa kappaleeseen, josta tuli myöhemmin "England".

 Kuten niin monet muutkin starat, hänkin ihastui minuun välittömästi. Se oli joku saatanallinen lumous, jolla minut yritettiin väkisin vetää mukaan paholaista palvomaan. Matt kävi hakemassa muut bändiläiset Hugoon ryyppäämään. Tajuttuaan keitä pöydässä istui, Mattin pois häätäneet turkulaiset olisivat nyt halunneet liittyä seurueeseen, ja istuivat pöytäämme melkein väkisin. Matt ei enää halunnut heidän seuraansa. Vain minä kelpasin. Olinhan luvannut hänelle yösijan, vaikka en aluksi tiennyt kuka hän oli. Nationalit jatkoivat iltaa Galaxiin. Seuraavana päivänä hain kauppahallista lounaseväät ja satuin vielä törmäämään Hamburger Börs - hotellin edustalla yhtyeen rumpaliin, joka sattui olemaan siinä tupakalla.

 Mietin jälkikäteen, miksi ajoin siitä Börsin edestä, enkä torin toiselta laidalta kuten yleensä? Mitä yleensä on vapaa tahto? Ehkä me ihmiset olemme kuin hahmoja Sims-tietokonepelissä. Vapaa tahto tarkoittaa automaattiohjaus-tilaa silloin kun joku ei meitä ohjaile.

 Seuraavalla viikolla Matt otti yhteyttä Facebookin kautta, mutta en enää muistanut kuka hän oli tai mitä hän halusi. Hän halusi välttämättä korvata England-kappaleen melodian ja lähetti minulle kirjekuoressa parikymmentätuhatta dollaria. Kuten hän myöhemmin tunnusti, kirjoitti hän osoitteen kuoreen tahallaan väärin ja kirje meni alakerran naapureilleni. Jostain syystä hän ei ollut halunnut laittaa kirjeeseen minun nimeäni. Hän halusi kuitenkin tehdä asiasta rikosilmoituksen. Olihan tiedossa mihin osoitteeseen rahat menivät. Poliisi neuvoi odottamaan.

 Alakerran pariskunta avasi kirjeen ja huomasi saatekirjeestä, että se oli tarkoitettu minulle. He tiesivät minut yhteisten kavereiden kautta, mutta minä en tiennyt keitä he olivat. Yksi ilta he tulivat oveni taakse ja ehdottivat diiliä. En sanonut mitään. He olisivat halunneet varmaankin jakaa rahat. Lopulta he jäivät kiinni mentyään vaihtamaan dollareita paikalliseen pankkiin. Matt painosti minut "määräämään heille sopivan rangaistuksen". Sakkoja he taisivat saada. Kaikki rahat menivät takaisin Mattille. Kukaan ei voittanut mitään, mutta kaikki hävisivät jotain.

 Kun en saanut rahoja, Matt halusi tehdä jotain hyväkseni ja omisti minulle laulun. Olihan se ihan hienoa. "England" on hieno kappale. Sen nimeksi ei kuulemma voinut laittaa "Finland", koska Suomi on niin pieni maa. Olisin silti mieluummin ottanut ne rahat. Käy melkein sääliksi Mattia, jota Ufot manipuloivat mennen tullen. Koko tarinassa ei ole mitään järkeä, ellei sitten se, että tuollainen laulu mystifioi minua. Mutta en minä välitä mystisestä maineesta. Alkaisin vain itsekin uskoa siihen, ja sitten minut pudotettaisiin korkealta. Haluan rahaa. Vaan minkäs teet.

 The National on satanistinen bändi, kuten lähes kaikki menestyvät artistit.

 "Me ainakin olemme valinneet puolemme", toinen kitaristikaksosista sanoi, kun pohdiskelin liittyäkö vai ei?

 Nationalit pahoittelivat aikeitani hypätä Noel Gallagherin kelkkaan. Lähes kaikki Gallagherin kavereita myöten tuntuivat vihaavan tätä, kuka mistäkin syystä. Kaksi yleisintä syytä olivat, ettei hän ollut kerhossa ja että hän oli kusipää. Molemmat pitivät paikkansa. Mutta kuka näistä musiikkimaailman menestyjistä ei olisi kusipää? Kun liityin kerhoon ja minulle pystyi puhumaan, Nationalit kertoivat kyllä tienneensä, että heistä tulisi isoja. Niin heille oli kerrottu. Mutta oli heidänkin treenikämpälleen murtauduttu kaksi kertaa ja viety kaikki soittimet. Tie oli ollut myös kivinen. He olivat tehneet paljon työtä menestyksensä eteen. 

 Moni bändi ja artisti yritti saada minut mukaansa. Se olisi ollut varma tie kohti satanismia, enkä minä voi olla satanisti. Siinä on iso ristiriita. Oma kerho-visiittini oli ranskalainen ja hyvä niin. Satanismi ei sovi minulle. En yksinkertaisesti voi enää liittyä kerhoon, enkä kyllä haluaisikaan. Muutenkin rokki pitäisi aloittaa nuorena ja ehkä lopettaa ennen kuin tulee vanhaksi. Sitä kun seestyy iän myötä.

 Vuonna 2010 olin jo 32-vuotias. Keräilin levyjä teininä ja seurasin musiikkimaailmaa vielä 25-vuotiaana, mutta ei minua enää kolmekymppisenä pop-musiikki kiinnostanut. Olin jo aikaa sitten tippunut kärryiltä uusien bändien suhteen, enkä käynyt keikoilla. Kun minulle alettiin esittää kaikenlaisia tarjouksia oikealta ja vasemmalta, en tiennyt mihin suuntaan olisin hyökännyt. Ollako sitä, tätä, vai jotain muuta? Olisinhan minä sitten lopulta mennyt melkein mihin vaan. Mutta enpäs päässyt mihinkään, kun ei satanismi kelvannut. Se oli joko kaikki tai ei mitään.

 Kenen idea oli tehdä minusta kitaraa soittava elokuvantekijä, suurliikemies ja poliittinen vaikuttaja? Oliko tarkoitus valita joku näistä? Mesenaattius sentään onnistui, vaikka minua ei lopulta saatukaan hengiltä. Itselleni olisi riittänyt yksi lihava shekki. Enää se ei riitä.

 Tultuani myöhemmin tuntoihini ajattelin että hyvä on, riittää kun saan olla rauhassa. No, olenko? En tietenkään ole. Mitä kiltimmin käyttäydyn, sitä enemmän minua piinataan. Kaikki mahdollisuudet elämäni terrorisoimiseksi käytetään hyväksi, vaikka tapettua minua ei saada. Pitkään ajattelin elää hiljaiseloa ja tarkkailla sivusta. Ehkä liiankin kauan. Nyt siis levitän tietoa kotisivuni kautta.