Your browser version is outdated. We recommend that you update your browser to the latest version.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Satanistinen seikkailu

 

 

 

 

 

 

 

 

I

 

 Heinäkuussa 2010 Samuel O'Neill, hänen veljenpoikansa Chris O'Neill ja pari turvamiestä tulivat oveni taakse. He soittivat ovikelloa ja laskin koko seurueen sisään. Samuel naureskeli, että päästänkö aina ventovieraita asuntooni?

 Olin kuulemma vuosia aiemmin pelastanut Samuelin tyttären hengen hyppäämällä tämän ja kadulla ajavan auton väliin. Nyt muistinkin tapauksen. Se tapahtui Turussa Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa. Samuel kertoi haluavansa hyvittää tämän antamalla minulle suuren summan rahaa. Osoitteeni hän oli saanut Turun poliisilta, joka oli pitkin hampain suostunut sen hänelle luovuttamaan. Poliisista soitettiinkin minulle ja kysyttiin, saiko osoitteeni antaa "palkkion antajalle"? En antanut suostumustani, joten Samuel oli vehkeillyt sen tietoonsa väkisin.

 Samuel oli jo muutamaa vuotta aiemmin etsinyt turkulaisessa sanomalehdessä olleella ilmoituksella tyttärensä hengen pelastajaa, mutta olin itse unohtanut koko asian. Hän soitti muutamankin kerran siinä välissä, mutta manipuloi minut tietenkin unohtamaan puhelun aina sen päätettyään.

 Päivää aiemmin Samuelin seurue yhytti minut läheltä kotiani, ollessani matkalla Raunistulasta keskustaan. Olinkin ihmetellyt, miksi kotipihassani päivysti joku mies kuin pitäen kirjaa kulkemisistani? Poistuessani pihasta, tuo mies pysäytti minut ja sanoi, että minun pitäisi odottaa vähän aikaa. Kimmastuin outoa pyyntöä, enkä jäänyt kyselemään mistä oli kyse. Samuel oli pestannut miehen varmistamaan, että olen paikalla hänen tullessaan vierailulle, jotta hänen ei tarvitsisi turhaan rampata edes takaisin. Samuel oli seurueineen vain käymässä Suomessa, eikä heillä ollut aikaa odotella milloin olisin kotona. 

Pian kävellessäni Konsantietä alas, vierelleni ajoi auto, jonka ikkuna laskeutui alas.

 "Hey! Do you want money!" huusi vanha mies auton ikkunasta samalla kun toinen mies otti minusta valokuvan. Pelästyin, sillä oltiinhan minua vainottu jo vuosikausien ajan Sampo Axelssonin ja kumppaneiden toimesta. Linkutin karkuun. Pian puhelimeni soi. Kähisevä ääni ilmoittautui auton ikkunasta huudelleeksi mieheksi. 

 "Saitko tuon linkutuksen siitä törmäyksestä?" hän kysyi. Vastasin etten tiedä mitä hän tarkoittaa ja kerroin heidän erehtyneen henkilöstä.

 

 Nyt he olivat asunnossani. Kaksi turvamiehistä sulkeutui vessaan. Sinne kameroita asentaakseen, kuten sain myöhemmin tietää. Yksi jäi Samuelin ja Chrisin seuraksi olohuoneeseen. Sanoin Samuelille, että turha minun on ilmeisesti heitä pakoilla.

 "Te löydätte minut kuitenkin."

 Samuel kysyi mitä mieltä olin asunnostani? Häiritsevätkö ulkona leikkipaikalla melskaavat lapset minua?

 "Eivät ne kai minua häiritse", vastasin.

 "Miten niin kai, oletko pedofiili?" Samuel kysyi.

 Suutuin ja korotin ääntäni:

 "Te tulette tänne asuntooni kutsumatta ja sinä alat syyttelemään minua pedofiiliksi. Painukaa helvettiin tai soitan poliisit! Sitä te ette halua. Ette halua tietää millainen on suomalainen selli."

"Hyvä on, me lähdemme", Samuel sanoi.

 Nopeasti seurue lähtikin matkoihinsa, kunhan vessaan lukittuneet kameranasentajat saivat hommansa suoritettua.

 

 Seuraavana päivänä kävin päiväkaljalla Downtownissa eli nykyisessä Bar Kukassa. Baarin edustalla törmäsin Chris O'Neilliin. Hän katseli kadun vastakkaisen puolen rakennuksen seinässä olevaa patsasta.

 "Näyttää siltä kuin tuo poika ottaisi suihin tuolta mieheltä", hän totesi kuivasti.

 "Niinpä näyttää", vastasin.

 "Tässähän se tapahtui", Chris sanoi viitaten suojatieonnettomuuteen.

 "Niinhän se oli."

 Keskustelimme hetken niitä näitä. Selvitin hänelle Turun kaupunkikuvan historiaa. Miten poliitikot ja rahamiehet ovat sumplineet vanhat matalat talot nurin, päästäkseen rakentamaan tilalle korkeampia elementtikerrostaloja. Niiden rakentaminen kun on halvempaa ja kannattavampaa kuin vanhojen saneeraus. Eipä Chrisiä tuntunut luentoni kiinnostavan. Menimme sisään Downtowniin. Tarjosin Chrisille oluen, mutta kuultuaan sen olevan hanasta, jätti hän sen juomatta. En kysynyt asiasta, mutta Chris kertoi, etten luultavasti saisi Samuelilta penniäkään.

 "Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy", hän sanoi.

 Sanoin, etten ole odottanutkaan saavani mitään rahaa.

 "Niinhän sinä nyt sanot, mutta kun rahoja vähän aikaa edessäsi heilutellaan, muutat mielesi", hän vastasi. Pian Chris ja hänen seurakseen tullut turvamies poistuivat paikalta.

 

 Joidenkin päivien päästä Samuel soitti minulle. Hän kysyi minkälaisia ne suomalaiset sellit sitten oikein ovat? Kerroin niiden muistuttavan halpaa hotellihuonetta, mikä huvitti häntä. Hän sanoi, että oli aikonut antaa minulle suuren summan rahaa. Nyt asiat olivat kuitenkin hieman mutkistuneet. Hän kyseli miksi minulla oli asunnossani sauna? Kerroin että Suomessa sellainen löytyy yleisesti vuokrakämpistäkin, mitä hän piti epäuskottavana.

 "Olet jonkinlainen perverssi", hän provosoi saaden minut taas hermostumaan. Katkaisin puhelun, mutta Samuel soitti uudestaan. Ja uudestaan. Välillä vittuillen, välillä rauhaa hieroen. Olin hänelle kuin pitkä ihana leikki, joka oli vasta pääsemässä alkuun.

 En enää ikinä tavannut Samuelia tai Chrisiä. Olin heihin yhteydessä vain puhelimitse. Viimeisen kerran puhuin Samuelin kanssa alkuvuodesta 2011. Hän kertoi sairastuneensa parantumattomasti syöpään ja kuolevansa pian. Vielä kesällä hän oli sanonut elävänsä vielä ainakin 10 vuotta, luultavasti 20. Chriskin sanoi silloin, että mikäpä Samuelin on ollessa nyt kun kaikki menee kuten hän haluaa. Nyt oli toinen ääni kellossa.

 "Olet varmasti iloinen kuullessasi tämän," Samuel sanoi.

 "En ollenkaan", vastasin hänelle.

 Se oli rehellinen vastaus, mutta silloin olinkin vielä kuutamolla kuin lumiukko. Jos minulta tätä nykyä kysyttäisiin samaa, olisi vastaus ehdottoman myöntävä. Tietämätön saatan tosin olla vieläkin. Ympärilleni rakennettu muuri on niin tiivis, että totuuden tihkuminen sen läpi vie aikaa.

 On syytä kysyä ketä eristämiseni hyödyttää? Ei se ainakaan niitä Supolaisia hyödytä, jotka asian kimpussa ovat askarrelleet vuodesta 2010. Toki aluksi olin heillekin kuin pitkä ihana leikki; hyödyke jota imeä kuiviin hymyssä suin. Lopulta he joutuvat kuitenkin vastaamaan tekosistaan, jolloin haitta osoittautuu hyötyä suuremmaksi. Olen heille kuin pikavippi, jota ei haluta maksaa takaisin. Minua on ollut liian helppo hyödyntää, jotta kenellekään olisi tullut mieleen ajatella asiaa pitemmälle. Joten Antti Pelttari, Tuomas Portaankorva, Päivi Piippo ja kumppanit. Kuinka pitkään vielä aiotte "vain tehdä kuten käsketään"?

 

 

 

 

 

II

 

 Kaikki alkoi kesällä 2005, kun Samuel O'Neillin tytär oli jäädä Linnankatua kirjastolta päin tulevan auton alle Downtown-baarin edessä. Hyppäsin eteen ja lensin auton törmäyksen voimasta keskellä risteystä. Sain jonkinlaisen tärähdyksen tai vastaavan, koska päätäni alkoi särkeä. Tulin kuitenkin vielä myöhemmin illalla kaupungille ja sain kuulla, että kyseisen tytön isä halusi tavata minut. Menin Dennis-pitserian perälle, missä hän oli perheineen aterioimassa. Olisin kuulemma saanut tilata mitä vaan, mutta en ollut nälkäinen. Päänsärky istui tiukemmassa kuin olin odottanut. Poistuin paikalta.

 Unohdin koko jutun. En muistanut sitä silloinkaan, kun koulukaverini teatteriopiskelija Jussi Salminen kertoi kokeilevansa onneaan luettuaan lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin edellisenä kesänä amerikkalaisen miehen tyttären hengen pelastanutta miestä. Salminen oli ilmoittautunut tuoksi mieheksi, mutta onnen onginta ei ollut tuottanut tulosta.

 Kuinka kykeninkin unohtamaan koko asian? Ja miksi se sitten kuitenkin palautui myöhemmin mieleeni? En tiedä. Mistä Samuel O'Neill sai puhelinnumeroni? Sitäkään en tiedä. Jossain vaiheessa hänellä oli ollut aikaisempi kotiosoitteeni, sillä hän oli lähettänyt sinne postia, jonka oli sitten ilmeisesti saanut takaisin itselleen.

 Taisi olla loppusyksyä 2007 kun Samuel sattui soittamaan juuri kun olin parin tyypin kanssa jointilla Turun Yliopistonkadulla Pikku-Torren edessä. Hän kysyi mihin sijoittaisin rahat? Mutta mistä minä olisin sen tiennyt? Kun ei tullut muutakaan mieleen, käskin hänen laittamaan kaikki kiinni kultaan. Ihmettelin mikä homma tämäkin nyt taas oli? Kuinka taas yhtäkkiä muistin tämän hämärän tyypin, joka aina välillä soitteli minulle? Sanoin tyypeille, että ilmeisesti minulla on sata miljoonaa dollaria rahaa tai jotain. Seurueessa mukana ollut Jaakko Parkkari halusi osansa näistä rahoista. Hän teki minulle satanistisen trikin ja kehotti tottelemaan itseään. Sisällä baarissa hän saikin minut allekirjoittamaan käsipyyhkeeseen lupauksen antaa hänelle miljoona euroa. Paperiin laittoivat todistajina nimensä Åke Honkanen ja Jani, jonka sukunimeä en nyt muista. Myöhemmin Parkkari peräsi rahojaan, kulkien maanisena perässäni Turun yössä.  

 "Se muuttaisi elämäni kokonaan", Parkkari sanoi. Hänen ystävänsä Leo Karhunen oli neuvonut häntä "ottamaan omansa".

 Mutta eihän minulla mitään rahaa ollut. Enkä olisi antanut vaikka olisi ollutkin. Parkkari sai Åkenkin penäämään minulta rahaa. Lupasin Åkelle, että vien hänet ja Janin Lontooseen Arsenalin peliin, mikäli ikinä rikastun. Vuotta myöhemmin Åke kyseli naureskellen, että koska mennään? Olin taas unohtanut koko asian. Parkkarin tyttöystävä repi sopimuspaperin, tai en tiedä miksi sellaista käsipaperia voisi sanoa? Jonkinlainen asete ehkä. Olen saanut asiasta aika paljon negatiivista palautetta kavereiltani. Eikä ihme. Mutta samanlaisia rahalahjoituksen kerjääjiä hekin ovat olleet. 

 Tuohon aikaan kulta oli nousussa, joten siihen sijoitetut rahat ilmeisesti moninkertaistuivat. Tai jotain. Joka tapauksessa 2010 saamani summan piti kuulemma oleman 270 miljoonaa dollaria. Summa on posketon. Eihän gentilen pitäisi muutenkaan tuollaisia rahoja saada haltuunsa. Ehkä kyseessä oli houkutin, jolla vetää minut mukaan satanismiin. En vain halunnut siihen mukaan, koska olen aina ajatellut, ettei sellainen ole minua varten. Touhutessani Chris O'Neillin kanssa bisneksiä, rahasumma vain kasvoi kasvamistaan. Lopulta se oli kuulemma useita miljardeja dollareita. Olisin ollut Suomen rikkain mies. Tietenkään en saanut penniäkään. Silti monet luulivat ja varmaan luulevat yhä, että olen ainakin teoriassa upporikas. Se harmittaa minua, koska haluaisin löytää hyvän työpaikan, eikä "multimiljonäärille" tarjota ansiotöitä. Uskonkin, että minulle ollaan yritetty vuosien varrella tarjota töitä, mutta satanistit ovat onnistuneet blokkaamaan nuo tarjoukset edestäni. Onhan puhelinnumerostani viestitelty kavereilleni ja ties kenelle kaikenlaisia typeryyksiä, sabotoiden siten elämääni miten vain on parhaaksi nähty. Sama pätee Facebookiin, jonka avulla satanistit pitävät nimissäni yhteyttä ihmisiin, joita pitävät tiedonlähteinään ja samalla etäällä minusta. He saattavat viestittää nimissäni, etten halua itseäni lähestyttävän. Näin ympärilleni rakennettu kupla säilyy koskemattomana ja homma voi jatkua entisellään. Kun kupla jonain päivänä puhkeaa, tulee se merkitsemään minulle paljon. Niin hyvässä kuin varmasti myös pahassa, kirjoituksistani mahdollisesti vihastuneiden ihmisten ottaessa kontaktia. Asiaa hoitaneet satanistit tietenkin vetoavat lopulta kiinni jäädessään työnkuvaansa:

 "Minä teen vain työtäni. Jos minä en tekisi tätä, tämän tekisi joku muu."

 Ehkä se saavat tämän alibin itselleen vesitiiviiksi valehdeltua. Minuun se ei uppoa. Aion uhrata kaiken mahdollisen rahan ja vaivan tuottaakseni heille niin paljon kärsimystä kuin suinkin mahdollista. Hyvään alkuun pääsee jo pelkästään tuomalla kaikki mahdollinen tieto julki. Se on vähin mitä voin tehdä. Kertoa ihmisille totuus tästä satanistisesta maailmasta.

 

 Vahvin vuoden 2010 tapahtumia isossa kuvassa määrittävä tekijä oli elämäni jakautuminen kahteen osaan: Toisessa elin työmiehen elämääni tietämättä juuri miljonäärin statuksesta ja satanismista. Toisessa olin yhteydessä eri alojen huippuihin, jotka yrittivät tutustua minuun, samalla kun Samuel O'Neill seurasi tätä näytelmää aitiopaikalta muiden upporikkaiden satanistien kanssa. 

 Erityisen tärkeää asian käsittely on jo siksi, ettei kukaan muu ole käsitellyt sitä. En ole ainakaan missään törmännyt aiheeseen. Siksi asiaa onkin vaikea pukea sanoiksi. Sitä on vaikea käsitellä ilman toimivia käsitteitä. Miten ihmisellä voi olla kaksi erillistä muistia, jotka eivät huomioi toisiaan, vaikka viistävätkin samoja polkuja ajoittain? En sano persoonaa, koska persoona oli molemmissa sama. Kun Samuel O'Neill soittaa, ollaan taas siinä todellisuudessa. Muuten elellään tavallista elämää. Ehkä se liittyy muistamiseen. Kuinka muistomme ovat ketjuja. Kun ketjun alku hajotetaan, on pääsy eteenpäin hankalaa. Ilmeisesti Samuelilla oli käytössään jonkin temppu, voima tai kone, jolla naksauttaa aivoni aina taajuudelta toiselle.

 Ihmisten, joiden kanssa olin 2010 tekemisissä, oli vaikea ymmärtää miten koko ajan unohdin itselleni tärkeitä asioita. Piti mennä Lontooseen kirjoittamaan sopimusta mutta unohdin. Piti käydä Helsingissä tapaamisessa. Unohdin senkin. Tässä ei ole kuitenkaan kyse siitä. Tarkoitan kahta erillistä elämänlinjaa, joista uudempi asetetaan aina välillä vanhan päälle. Vaikka se ei oikein siihen sovikaan. Vanhassa linjassa elämä on turkulaisen sekatyömiehen elämää. Uudessa yhteiskunnallisen vaikuttajan ja kansainvälisen toimijan elämää.

 Ihmiset ihmettelivät miksi asuin niin köyhästi? Miksi pukeuduin vaatimattomasti? Miksi en syönyt ulkona? Miksi minulla ei ollut hienoa autoa ja niin edelleen. Se oli outoa. Mutta kyllä pyöreä palikka menee neliön muotoisesta reiästä kun väkisin lyö. Toisin päin ei niinkään. Eli rikas voi kyllä esittää köyhää, mutta toisin päin on vaikeampaa. Niinpä ihmiset luulivat minua erikoiseksi ja saidaksi. Eksentriseksi miljonääriksi joka köyhäilee periaatteesta.

 Kun ostin turkulaisesta Tinatuoppi-kapakasta osuuden, luulivat baarin työntekijät vielä vuosia myöhemmin, että minä todella omistin sen kolmasosan baarista. Kävin "Tiniksessä" silloin tällöin, mutta en muistanut olevani sen omistaja. Jotkut kaverini, jotka olivat baarin kanta-asiakkaita, eivät hyväksyneet, että heidän alkoholiin sijoittamansa rahat menisivät minulle. Ehkä siis parempi etteivät ihmiset tiedä miten paljon lopulta omistan Tiniksestä. Enhän tiedä sitä itsekään.

 

 Jonkun mielestä pahin viholliseni eivät ole minua vainoamaan palkatut ihmiset, vaan vanhat ystäväni, kaverini ja sukulaiseni. Kukaan heistä ei ole auttanut minua, vaikka niin voisi toivoa. En syytä heitä siitä, etteivät he auta minua. Syytän heitä ainoastaan kuppaamisestani. Jokainen heistä tulee vielä katumaan tekojaan, mutta sama se sitten on. Ei se minua lohduta.

 Onko velvollisuuteni tasata tilit heidän kanssaan? Sehän olisi heidän etunsa. Eikä minun kannattaisi myöskään mennä asioiden edelle, mutta olen aina ollut haaveilija. Siinä määrin, että moni asia on jäänyt toteuttamatta, kun olen käynyt sen mielessäni läpi niin taajaan, ettei asian kokeminen tunnu enää maksavan vaivaa. En jaksakaan vaivautua saavuttaakseni tietyn tavoitteen, kun tiedän sen olevan vain kimppu uusia ongelmia, joiden kanssa painia.

 Tavoitteiden saavuttamisen elämyksellisyys tuntuu rakentuvan pitkälti odotusarvojen varaan. Täyttymys voi olla kuitenkin lopulta ontto. Sitähän se on menestyneillä satanisteilla. He ymmärtävät, etteivät olisi saavuttaneet mitään ilman toisten kärsimystä. Että heidän maineensa on kupla. Että menestyksen maku on lopulta karvas, tunne valheellinen. Niin monet satanistit ovat joutuneet minunkin suhteeni pettymään. En koekaan suunnatonta tuskaa epäonnisista elämänkäänteistäni. Enhän arvosta mitään, välitä mistään. Se on puolustautumiskeinoni, joka saattaa kuitenkin viedä myös motivaation pyrkimyksiltäni.

 Halajaako tunnustusta vai löytääkö onnistumisen tunteen sisältään? Asetetut tavoitteet voivat olla kuin kaulassa roikkuvia myllynkiviä, jotka estävät nauttimasta itse sukelluksesta. Ne painavat kohti syvyyksiä, kun haluaisi käydä pinnalla haukkaamassa ilmaa. Tasainen ja tylsä työstäminen maistuu herkulliselta, mehukkaaltakin, mikäli se vain pitää sisällään tietyn tyytyväisyyden tunteen. Joko asioissa edistymisestä tai välinpitämättömyydestä edistymistä kohtaan. Arkea jaksottavat piikit ovat omalla tavallaan niitä välttämättömiä pahoja. Jotain joka pitää käydä läpi päästäkseen taas nauttimaan jokapäiväisyydestä.

 Olosuhteiden pakosta teen samaan aikaan useaa asiaa. Kun yksi sabotoidaan, vaihdan toiseen. Saanko ikinä mitään valmiiksi? En välttämättä, mutta jokapäiväinen tekeminen pitää mielen virkeänä ja arjen merkityksellisenä. Ollakseni rehellinen, en tekisi mieluusti yhtään mitään. Mutta se on vähän niin kuin pakko. Muuten alkaa harmittaa. Tämä harmitus turhauttaa ja vie lopulta murheen alhoon. Siellä en viihdy.

 Nämä kotisivuni kirjoitukset. Osittain laadullisesti heikkotasoisia ja täynnä korneja ilmauksia. Silti ne puolustavat paikkaansa totuuden lähteinä. Tasalaatuisuus ja vivahteikkuus ovat kuitenkin arvoja, joita en ole kyennyt saavuttamaan. Mutta ei se niin tarkkaa ole.

 

 Kun käväisin satanistisen Kerhon jäsenenä, aukenivat edessäni uskomattoman laajat mahdollisuudet. Näin tilanteen myös mahdollisuutena auttaa muita. Koska olen suomalainen, ajattelin auttaa Suomea. Kotimaani on hyvä paikka, josta olen oppinut elämäni varrella pitämään. Kuitenkin nyt kun silmäni ovat avautuneet näkemään asiaa enemmän, en enää elättele haavekuvia. Suomi ei olekaan niin hyvä paikka. Minut on vain manipuloitu isänmaalliseksi. Minusta yritetään lypsää irti niin paljon hyötyä kuin mahdollista ja heittää sitten sivuun. Se ei käy. 

 Olen kuitenkin yhä suomalainen, eikä sitä voida viedä minulta pois. Saan tehdä mitä haluan ja kun joskus vielä pääsen jotain tekemään, on se kostoisku Suomea pyörittävälle satanistiselle suomenruotsalaismafialle ja virkamieskoneistolle. En tarkoita pommi-iskua tai mitään fyysisen väkivallan ilmentymää. Yritän pilata Suomen taloutta vähintään tuplasti sen verran mitä olen sitä hyödyttänyt. Minun mielessäni Suomi on mitä on, hyvässä ja pahassa. Ollaan nyt sitten täällä. Mutta ei minulla ole markkaakaan kiinni tässä maaperässä. Yleisesti ottaen haluan kaikkien tietävän kuka on tehnyt ja mitä. On ihmisten oma asia miten he siihen suhtautuvat.

 

  

 

 

 

III

 

 En yhtään ihmettele, etteivät ihmiset usko Samuel O'Neilliin. Tiedän hänen kuitenkin olleen todellinen hahmo, vaikka hänestä ei internetissä mitään luekaan. Ihmiset kuvittelevat Googlen olevan jonkinlainen kaikkitietävä apuri, mutta todellisuudessa se harhauttaa yhtä paljon kuin opastaa, luoden valheellisen käsityksen maailmasta.

 Chris O'Neillin oikea isä ei ole Paul O'Neill eikä Samuel O'Neill. Chris kuitenkin piti Samuelia isänään. Chrishän on illuminaatti, joka jälleensyntyi O'Neillin perheeseen. Asiasta lisää myöhemmin.

 Mitään rahaa en siis ikinä saanut. Toki moni muu sai syytäessäni O'Neillin rahoja ympäriinsä. Olisiko se ollut Chrisin idea, että kun minusta ei elämässäni tullutkaan mitään merkittävää, saatoin kuitenkin toimia mesenaattina, ennen lusikan lentämistä nurkkaan.

 Jaoin useita satoja miljoonia dollareita lähinnä suomalaisille, mutta myös ulkomaisille muusikoille ja muille luovan alan tekijöille. Kun sana alkoi kiertää ja suomalaiset muusikot kuulivat miljoonia olevan jaossa, sain monet rokkarit kimppuuni. Jouduin kuulemaan uhkailua ja maanittelua ja mitä nyt voikin olla. Monet luulivat että olen pelkkä tahdoton välikäsi, jolle voi ilmoittautua mikäli raha kiinnostaa. Eihän se ihan niin mennyt. Ensin jaoin rahoja suosikkiartisteilleni ja sitten heidän suosikkiartisteilleen. Annoin monen taiteilijan päättää kuka olisi stipendin arvoinen tai sen tarpeessa. Esim. Kari Hotakainen sai päättää ketkä kirjailijat ansaitsivat kaksi miljoonaa. En heti muista keitä hän valitsi. Onko sillä väliäkään? Oli siinä ainakin Juha Seppälä sekä Jari Tervo, jolla rahaa kyllä riitti ennestäänkin, mutta ei siitä ollutkaan pelkästään kyse. Sitäpaitsi rahaa, kuten Chris sanoi, ei kenelläkään ole ikinä tarpeeksi.

 Olisin halunnut antaa stipendin myös Timo Hännikäiselle, mutta se ei käynyt laatuun,  koska hän on kuulemma MKUltra-ohjelmoitu ja siksi liian arvaamaton yksilö. Tämä ehkä selittääkin Hännikäisen infantiilit purkaukset sosiaalisessa mediassa. Hännikäistäkin julkaisseen Savukeidas-kustantamon Ville Hytönen ja Erno Selänne sen sijaan saivat ottaa rahaa vastaan.

 Monet sellaisetkin, joita ei voida ainakaan taiteilijoina pitää, saivat kauttani rahaa. Jostain syystä halusin antaa miljoonia mm. Madventures-kaksikolle Riku Rantala ja Tuomas Milonoff. He olivat hyvin epäileväisiä suhteeni. Ilmaista lounasta kun ei kuulemma ole. Eikö muka ole? Itse en osaa sanoa. Se on mitä pitää ilmaisena. Jonkun mielestä vapaalippu oopperaan ei ole ilmaisnäytös, jos joudut maksamaan pysäköinnistä. Sanoin kuitenkin kaksikolle, etten tule ikinä pyytämään mitään vastineeksi rahoista. Tietenkin he ovat satanisteja, eivätkä varmasti myöntäisi mitään rahoja ikinä nähneensäkään. Näin muistaakseni heitä asian suhteen ohjeistinkin. Ei kannata myöntää kenellekään mitään. Heti kun myönnät, joudut puolustuskannalle. 

 Elokuvaohjaaja Jari Halonen sai tuntuvan stipendin. Hän valitti minulle, miten rahakirstujen päällä istuvat valtaapitävät vittuilevat hänelle. Pidin hänen asenteestaan. Hän uskaltaa lisäksi vastustaa pakkoruotsia, toisin kuin useimmat vasemmistolaisuutta vaalivat taiteilijat. Päätin tukea häntä riippumattomaksi tekijäksi. Dokumentaristi ja vanha koulukaverini Miia Tervokin sai rahaa. Ei kahta miljoonaa, mutta jotain kuitenkin. Hän ei ollut yhtä railakas kuin Halonen. 

 

 Lopulta taisin myöntää rahaa melkein kenelle tahansa. Ja taisin tosiaan olla jos ei nyt tahdoton, niin välikäsi kuitenkin. Tajusin näet myöhemmin, että rahaa saivat pelkästään satanistit. Mitä vittumaisempi tyyppi, sen enemmän rahaa hänelle irtosi.

 Ehkä joku muu oli lopulta päättänyt kuka saa ja mitä. Olihan minullakin siinä tekemistä ja sanomista, mutta en itsekään enää rahaa aikani jaettuani välittänyt kuka sai ja mitä. Aloin itse asiassa tympääntyä koko juttuun. Ei sillä että olisin kaivannut sympatiaa, mutta en minä vittuiluakaan jaksanut kuunnella. Enhän minä kenellekään mitään velkaa kuitenkaan ollut. Siltä ihmiset saivat asian kuulostamaan: "Anna, anna! On tehtäväsi antaa rahaa. Se on kohtalosi. Eivätkä ne ole edes sinun rahojasi."

 Ja vitut. Se on loppu nyt, sanoin mielessäni. Kaikella on rajansa. Korotin jakamaani perus kahden miljoonan euron summaa ylöspäin päästen 30 miljoonaan euroon. Sen sai suosikkikitaristini Esa Pulliainen. Sitten kävi kuten olin ounastellutkin ja O'Neillit puuttuivat peliin. Ei yhdelle ihmiselle saa antaa liikaa, Chris sanoi. Enhän itsekään olisi voinut saada kuin korkeintaan muutaman kymmenen miljoonaa haltuuni, ellen olisi kääntynyt juutalaiseksi. Kun en ryhtynyt satanistiksi, menetti juutalaisuuskin merkityksensä. 

 Sanottakoon varmennukseksi, etten pidä kaikkia juutalaisia satanisteina. Toki juutalaisuus löyhkää mutta niin löyhkäävät muutkin uskonnot, sen mitä niistä tiedän. Jokin uskonto voi olla itsessään hieno juttu, mutta kun sitä sitten johtaa ihminen niin voilà, homma kusee. Eikä se juutalaisten vika sinällään ole, että reptilianit valitsivat heidät valituksi kansakseen. Maailmaa on helpompi johtaa yhden ryhmän kautta. Juutalaisia johtavat sionistit, joita johtavat reptilianit. 

 Sionistien isoin ongelma on vastuksen puute. Heillä on kontakteja. Heillä on reptilianeilta ja muilta negatiivisilta entiteeteiltä saatua teknologiaa. Heillä on mentaliteetti. Heillä on USA:n asevoimat ja tiedustelu takanaan. Heillä on vaurautta.

 Luolassa kykkivä arabi on heikoilla sionistin kynsissä. Jostain pitäisi kuitenkin löytää pätevä vihollinen, jotta sotimista voidaan jatkaa. No, sotketaan Euroopan maat Lähi-Idän kriisiin mukaan. Ei sillä sitten niin väliä ole, kun kaikkien kädet ovat samassa liassa. Siirretään muslimit pohjoiseen Eurooppaan ja sekoitetaan kansat. Hajoitetaan Euroopan kansallisvaltiot ja yhdistetään ne liittovaltioksi, jota hallitaan keskitetysti.

 

 Ennen kuin rahahanat suljettiin, sain todella toimia mesenaattina ja voin kertoa, että sellaisena toimiminen on paska duuni. Yritin olla välitön ja suorasukainen. Kohteliaskin. En kuitenkaan aina ollut hyvällä tuulella, enkä yksinkertaisesti pidä kaikista ihmisistä tai heidän musiikistaan. Tai mitä nyt sitten tekivätkin. Monet kokivat asemani vääryydellä hankituksi. Vaikka lähtölaskentani kohti kuolemaa oli alkanut, he jaksoivat kiukutella ja kadehtia. Vaikka mistäpä he olisivat sen voineet tietää. Vaikka olisivat kuulleet, eivät olisi välttämättä uskoneet.

 Moni soitti väärään aikaan. Herätti minut krapulaiseen aamuun tai jotain vastaavaa. Jotkut rahananojista jäivät ilman siis huonon ajoituksen takia. Oliko se sattumaa vai ei? Ehkä joidenkin kohdalla oli, joidenkin ei. Sellainenhan maailma on. Siinä on sattumalle sijaa. Suuret linjat vetää joku ufo, mutta yksityiskohtia voi ihminenkin muokata. Uskon monen satanistin jättäneen kysymättä rahaa minulta, koska he olivat aiemmin kiusanneet minua. Voin olla väärässäkin. Saattaa hyvin olla, että pahimmat vainoajani löydän ihailemistani ihmisistä. Ehkä ei kannattaisi kantaa kaunaa, mutta kannan sitä silti sopivissa määrin. Vähintään sen verran etten unohda kiusaajiani. Niitä jotka tulen vielä muistamaan. 

 Suomiräppäreistä ainakin Olarin Reilukerho sai stipendin. Harri Hinkkanen alias Edu Kehäkettunen ei saanut, mutta muut olarilaiset antoivat hänelle osuudestaan. En antanut Edulle rahaa, koska hän pilkkasi minua räppäämällä levyllään "yrittänyttä ei laiteta, muualle kuin peräsuoleen." Tällä hän viittasi Sampo Axelssonin teettämään raiskausvideoon ja minusta luomaan kuvaan, jonka mukaan yritin epätoivoisesti päästä julkisuuteen. Itse asiassa oli Axelssonin idea, että Edu solvaisi minua biisissään. Axelssonia harmitti, että olin tykästynyt olarilaisten räppäreiden musiikkiin, josta hän itsekin kovasti piti. Taitavana manipuloijana hän sai tahtonsa läpi. Alunperin Edunkin piti kuitenkin saaman rahaa minulta. Olin unohtanut hänen pilkanneen minua, kunnes joku siitä pontevasti muistutti. Sitä ennen annoin Edun myös ehdottaa kuka ansaitsisi kahden miljoonan shekin. Hän heitteli nimiä, kavereita ja tuttaviaan, joista Chris O'Neill ei hyväksynyt laulaja Stigiä. Chris kävi katsomassa Stigin videoita ja luuli tämän olevan vajaaälyinen tai jotain vastaavaa. Chris ei tunnistanut videoiden ironiaa tai ehkä Stig ei vain ollut tarpeeksi kusipäinen ansaitakseen rahalahjoituksen. Ehkä Stigiltä oli jäänyt väliin jotkut kiduttajaiset, joissa oltiin tuhottu joku viaton satanismin nimissä. Ja siksi hän ei saanut rahoja.

 Olen kuullut joidenkin juttujeni innoittaneen Olarin poikia, mutta vaikea sanoa. Kun kysyin asiasta Edulta, hän sekosi täysin. Samantekevää se minulle on. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä, että Sikke Sumarin hermostuttua häntä kotkaksi kappaleessaan haukkuneeseen Eduun, vieritettiin syy asiasta minun harteilleni. Leo Karhusen mukaan oli minun ideani pilkata Sumaria. Moni varmaan uskoi senkin väitteen.

 Sampo Axelsson ja Leo Karhunen olivat raukkamaisuudellaan päässeet asemaan, jossa ihmiset tanssivat heidän oikkujensa mukaan. Heitä uskottiin, mitä he sitten sanoivatkin. Tai jos ei uskottu, niin ainakin toteltiin. Olen kuullut heidän tuhonneen monen ihmisen uran ja maineen, vain koska nämä eivät olleet heitä miellyttäneet. Erityisesti Axelsson oli kusipäisyydellään noussut korkeaksi auktoriteetiksi. Oli vain yksinkertaisesti parempi olla hänelle mieliksi. Ehkä asia on vieläkin näin.

 Moni haukkui minulle Edua. Häntä ei rap-muusikoiden keskuudessa arvosteta, koska hän ei vaikuta millään tavoin kykenevältä räppejään kirjoittamaan. Hän on yksioikoinen typerys, joka kuitenkin kuin sattumalta onnistuu kappaleissaan. Ehkä Edu omaa synkän salaisuuden, joka kuin huutaa päästäkseen julki. Ehkä Edu on suorittanut niin kovat uhrilahjat, että sai lopulta sekä maineen että rahat. Moni joutuu tyytymään jompaan kumpaan.

 Ei Edukaan pitänyt Sampo Axelssonista. Hän säikähti kuullessaan tämän säilyttävän hänestä valokuvia salakätkössään. Axelsson oli jollain sairaalla tavalla ihastunut Eduun, samalla tavalla kuin minuunkin ja aikoi kenties tuhota hänet myöhemmin. Olihan Edu homoseksuaaliselle Axelssonille saavuttamaton unelma. Hieman hämillisenä Edu arvioi hyötyneensä urallaan Axelssonin fanitettua häntä.

 

 Myös muusikko Didier Selin sai kauttani 2 milj. €. Häneenkin Axelsson oli ollut rakastunut. En tiedä oliko Axelsson suunnitellut myös tappavansa Selinin, jolta ei saanut vastakaikua tunteilleen.

 Törmäsin Seliniin Turussa kesällä 2011.

 "Puhutaan, ettet mennyt Noel Gallagherin kitaristiksi, koska sinulla ei ole munaa", hän hykerteli.

 Kerroin hänelle, että Gallagher olisi mieluummin ottanut hänet, mikä sai omahyväisen Selinin mietteliääksi.

 "Hmm... Se olisi kyllä hyvä tunnettuuden kannalta", hän pohdiskeli.

 Selin myös ehdotti musiikillista yhteistyötä.

 "Olisi kiva ansaita rahaa musiikillakin", hän sanoi ja kiitteli samalla saamistaan rahoista.

 Siinä vaiheessahan ihmiset vielä luulivat minun olevan hyväkin kitaristi ja supertähtien kaveri, jonka kautta menestyminen musiikkialalla olisi automaatio. Ei tarvitsisi kuin lyöttäytyä kanssani yksiin ja homma hoituisi ihan itsestään.

 Toki laamanniuteni muodosti ongelman: en ollut satanisti. Mutta miksi minua ei muka olisi saanut Kerhoon mukaan? Pitihän sen olla yhtä helppoa kuin kaikkien muidenkin kohdalla. Tietenkin Selin on satanisti, kuten lähes kaikki viihteen ja kulttuurin meritoituneet toimijat. Miksen minäkin voisi olla?

 Selin selitti, että raha oli muuttanut hänen elämänsä.

 "En tiedä mitä tekisin, jos se nyt otettaisiin pois", hän sanoi.

 Selin luuli minun olevan upporikas. Miksi muuten olisin jakanut rahaa? Hän yllättyi kuullessaan, että kykenen hädin tuskin maksamaan vuokrani. Kysyin voisiko hän maksaa opintolainani? Hän lupasi maksaa sen, jos lähetän laskun hänelle. En ikinä lähettänyt, mutta arvostan hänen elettään.

 Selin kertoi rahaa saaneiden helsinkiläismuusikkojen tehneen yhdessä hauskan lomamatkan Panamaan. He olivat kuulemma miettineet, pitäisikö minuakin kysyä mukaan, mutta olivat ajatelleet, ettei se minua olisi kuitenkaan kiinnostunut. Sanoin Selinille, ettei minulla olisi ollut sinne varaa lähteäkään. Hän katsoi minua epäuskoisena. Ehkä hän tosiaan luuli että olen rikas. Luulisi satanistin kuitenkin tietävän missä mennään. Hän kuitenkin vihjaili että mahdolliset ongelmani johtuivat siitä, etten uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta. Eiköhän minullekin rahaa löytyisi, jos vain ymmärtäisin liittyä Kerhoon.

 Kenties tämä tapaus oli sitä samaa satanististen sattumien sarjaa, jossa törmään kadulla milloin kehenkäkin. Ehkä kohtaamisen piti ajaa minut satanistiksi, koska kyllähän se minua vitutti kuunnella hänen elämöivän rahoillaan, joita oli toki jakanut eteenkin päin, eikä pitänyt kaikkia itsellään.

 Selin kysyi oliko minulla mitään sitä vastaan, jos laulaja Yonan musiikkivideossa olisi Ritari Ässän  ihmeauto KITT? Sen oli tarkoitus viitata Kula Shakerin Dr. Kitt - kappaleeseen, joka Crispian Millsin mukaan kertoo minusta. Ehkä se oli kunnianosoitus tai vittuilua. Tai molempia.

 

 Paleface soitti ja kysyi miksi oli jäänyt ilman? Eikö hän ollut kuitenkin varteenotettava tekijä siinä missä moni muukin? En ollut hänen musiiikkinsa ystävä, mutta yritin sitten järjestää hänelle töitä televisiosta. Jostain syystä sekään ei onnistunut. Yle lähetti mieluummin Ville Haapasalon Venäjälle kuin Palefacen Amerikkaan. Kuulemma kustannussyistä. Ehkä Paleface ei ole ollut valmis veriuhreihin.

 Moni ilman rahaa jääneistä vaati saada tietää miksi en ollut antanut rahaa heille? Heidän mukaansa en niinkään jakanut rahaa, vaan ennemminkin jätin sitä joillekin antamatta. Ne ketkä saivat, eivät halunneet kaikkien saavan. Ne ketkä eivät saaneet, ajattelivat päinvastaisesti. Niin myös Kauko Röyhkä. Olisihan raha muuttanut hänen elämänsä. Hän kun oli kyllästynyt kituuttamiseen. Sanoin etten halua antaa hänelle mitään, koska hän on saatananpalvoja. Hän kielsi satanisminsa. Puhui jostain luonnonuskonnosta, mutta ei sellainen hevonpaska minulle läpi mene.

 Samuel O'Neill kehaisi että syyllistin Röyhkää hienosti, mutta kehui myös Röyhkää mielenkiintoiseksi tyypiksi. Ilmeisesti Röyhkä oli ottanut askeleita syvemmän okkultismin suuntaan, mutta perääntynyt sitten viime metreillä. Hänestä olisi kuulemma voinut tulla kovan luokan tekijä. Minulle Röyhkä selitti, miten hänen minuun kohdistamallaan satanistisella piinalla ei ollut mitään merkitystä. Minusta ei kuitenkaan saataisi henkeä pois, enkä toisaalta tulisi kuitenkaan enää liittymään. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Kiduttaminen on kiduttamista. Hän selitti myös miten minun olisi pitänyt jakaa rahaa kaikille alan meritoituneille tekijöille. Enhän jakanut omia rahojani. Sanoin että ehkä hänen jäämisensä ilman ei ollut minun ideani. Hänen mukaansa se oli kuitenkin minun syytäni. Sanoin etten ole hänelle mitään velkaa. 

 Röyhkän satanistinen aisapari, turkulainen DJ Dread Lion, joutui myös selittelemään minulle, miksi oli piinannut minua vuosien ajan. Olin hänen kohteensa kuulemma siksi, että olin kirjoittanut hänen taiteilijanimensä tietämättäni väärin järjestämäni tapahtuman mainosjulisteeseen.

 

 Niin monet suomalaiset yhtyeet ja artistit pääsivät rikastumaan kauttani. En ole ikinä pitänyt Zen Cafesta, mutta myönsin silti stipendin heillekin. Halusin olla laajakatseinen. Sama päti Hassisen Koneeseen, Hanoi Rocksiin, Hurriganesiin ja moneen muuhun. Tuomari Nurmio vaikutti ylimieliseltä kusipäältä. Hän sanoi ettei koe saavansa minulta mitään, vaan viittasi Kerhoon. Annoin hänelle saman rahan kuin muillekin. M.A. Nummiselle en antanut. Joku raja sentään. Chris ihmetteli, miksi yleensä jaan rahaa artisteille joista en pidä?

 "Eikö tämän pitänyt olla sinun testamenttisi?"

 Olihan minulla aluksi lista, mutta en enää pian jaksanut miettiä sellaista. Niinhän se on, että rahaa on hyvä jakaa ihmisille, jotta heillä sitä olisi. Ei kuitenkaan ihan kaikille. Nöyrillä kävi parempi säkä kuin vaateliailla. Ehkä siksi olen itsekin köyhä. En osaa olla nöyrä. Sitä en tullut ajatelleeksi, että olisi muka parempi antaa vain muutamalle kuin monille, mutta sitten kuitenkin pitäisi antaa kaikille mieluummin vähän kuin joillekin paljon. En myöskään silloin tiennyt, että suurimmat menestyjät ovat lähes poikkeuksetta suurimpia satanisteja. Jos olisin tiennyt, en olisi jakanut euroakaan yhdellekään satanistille. Mutta tämä meni nyt tällä kertaa näin. Toista kertaa ei tule, sillä nyt myöhemmin kun olen yrittänyt saada näitä ihmisiä antamaan minulle vähän jotain takaisin, olen huomannut törmääväni vain toistuvasti kivimuuriin.

 Kun jaoin rahaa, monet sanoivat: Mikset anna vaan kaikille? Tietenkin he tarkoittivat lähinnä itseään ja ystäviään. Kaikille ei kuitenkaan voinut antaa. Kahden miljoonan euron lahjoittaminen maksaa veroineen 2,6 miljoonaa. Sen summan kun kertoo tuhannella, ollaan jo 2,6 miljardissa. Tuskin olisin voinutkaan jakaa enempää kuin maksimissaan 10 miljardia. Eli vajaa 4000 ihmistä olisi saanut sen 2 milliä. Kuka sen sitten päättää kuka tuohon porukkaan olisi kuulunut?

 Nuoruuden suosikkini CMX oli listalla ensimmäisten joukossa. Projektin aluksi tarkoitukseni oli jakaa pienempiä summia. Lupasinkin A.W. Yrjänälle ensin vain 50 000 euroa per yhtyeen jäsen. Hän sitten soitti hämillisenä kun tilille olikin ilmestynyt useita miljoonia euroja. Kerroin korottaneeni panoksia.

 Olisin oikeastaan halunnut tutustua häneen, tai ainakin päteä hänelle esoteerisilla tiedoillani. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, ettei Yrjänä välittänyt kuulla tietoiskujani reptilianeista ja sen semmoisista. Hän sanoi että on ehkä parempi kun pidät nuo asiat vaan omana tietonasi. Viisasta puhetta. Omalla polullani viisaudella ei kuitenkaan voita mitään. Asiat menevät omalla painollaan vähän minne sattuu. Se on kuin ohjastaisi vesikauhuisten koirien vetämää valjakkoa keskellä lumista tundraa. Poiskaan ei voi hypätä tai paleltuu.

 Yrjänä suhtautui kerhohommiin keskimääräistä kultivoituneemmin. O'Neillitkin kehaisivat häntä asiasta. Yrjänä selitti, miten valitsee piinaamansa ihmiset aina hyvin harkiten. Yrjänän mukaan hänen pärjäämisensä mahdollistavat uhrit ovat ansainneet osansa. Omasta vinkkelistäni Yrjänä ansaitsee itse opetuksen, sillä hän ei ole antanut minulle penniäkään saamistaan miljoonista takaisin. Se on tietenkin vain minun mielipiteeni asiasta.

 

 Vituttaa muistella, että annoin rahaa myös Egotripille. Kuulin Dave Lindholmilta, että kitaristi Knipi Stierncreutz on kovan luokan satanisti, joka kiduttaa ihmisiä huvikseen. Molemmat ovat niitä harvoja suomenruotsalaisia, jotka pääsivät kauttani rikastumaan. Egotripin laulaja Mikki kertoi bändin kyllä yrittäneen tehdä musiikkia ilman satanismia, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Vaikka sama se on suurimmalla osalla näistä rokkareista.

 Dave Lindholm kertoi piinanneensa minua aikaisemmin kuultuaan miten olin tehnyt hänestä pilkkaa päivittelemällä "mihin tää pallo on oikein menossa". Se oli tekosyy. Enkä edes pilkannut häntä vaan Jiri Nikkistä. Oli pakko ihmetellä miten niin monet olivat tietäneet minut jo vuosia ennen 2010 tapahtumia. Kyse oli tietenkin niistä, jotka halusivat usuttaa ihmisiä kimppuuni. Kuten se Helsingin anonyymiksi jäänyt mainosmies ja DJ Sampo Axelsson.

 Näytteljä Vesa Vierikko soitti melkein itkua tuhertaen kertoakseen terrorisoineensa minua, koska olin haukkunut häntä. Olin sanonut häntä hauskan näköiseksi. Myöhemmin hän pyyteli minua mukaansa homoiluretkilleen, joita toteuttaa parin muun tyypin kanssa veneillen ympäri Suomenlahtea.

 Apulanta ui liiveihini heti kun se oli mahdollista. Sipe Santapukki pyyteli mukaan keikkabussiin ja Toni Wirtanen halusi tavata Noel Gallagherin. Jaoin stipendin monille nuoruuteni punk/indie -suosikeille ja rahaa saivat Apulannan lisäksi Tehosekoitin, Karkkiautomaatti ja kumppanit. Kun 2018 kysyin kolmeakymmentä donaa Karkkiautomaatin Jenni Ropelta ja Sami Häikiöltä, sain vastaukseksi pelkkää hiljaisuutta. Apulannan Toni Wirtanen olisi halunnut antaa jotain rahoista minulle takaisin.

 "Ei tämä nyt näin voi mennä", hän sanoi 2010, mutta asia jäi siihen. Tilinumeroni löytyy kyllä kotisivuni etusivulta. Vaan ehkä minulle ei voi antaa rahaa, koska raha ilmeisesti pilaisi hienosti sommitellun "tarinani". Pilaahan raha kaiken. Ihmiset ja taiteen. Silti sitä pitää olla, että voi elää riippumattomasti. Raha on kai paholaisen keksintö, mutta ei se ainakaan minua estä sitä himoitsemasta. Vasta sitten jos joskus vaurastun, voin sanoa ettei raha merkitse minulle mitään. Tai jos harjaannun jossain asiassa niin taitavaksi, että elannon hankkiminen käy helpoksi.

 Supon Päivi Piippo yritti saattaa minua tekemään musiikkia Tehosekoittimen Matti Mikkolan kanssa. Puhelujani kuunnellut Piippo halusi myös lyödä lusikkansa keittoon. Vanhana musiikkialan ammattilaisena ja fanina Piippo tunsi paljon muusikkoja. Hän kysyi myös töitä henkivartijanani. Olihan hän turvallisuusalan ammattilainen ja minä "multimiljardööri". Isossa kuvassa on luonnollisesti outoa, että olin samaan aikaan muusikko, liikemies ja joku helvetin yhteiskunnallinen vaikuttaja. Milloin mitäkin. Omassa elämässäni kuitenkin enemmän matkustaja kuin kuljettaja.

 Näitä tarinoita riittää. Voin tunnustaa, ettei tunnu hyvältä kirjoittaa niitä tänne, mutta miksi vaikenisin? Onhan minut jo mediassa vaiettu kuoliaaksi, jotta en saisi vihiä oman elämäni eri vaiheista ja siitä mitä minusta puhutaan. Jotta jäisin haamuksi, jonka historia pala palalta mitätöidään. Joudun jahtaamaan menneisyyttäni sitä kotisivullani julkistaen. Jos jollain on parempia ideoita, olen kuulolla. Yhteydenotto sähköpostitse tai puhelimitse ei kuitenkaan ole mahdollista. Enkä pääse lukemaan mitään minusta nettiin kirjoitettua. Jotenkin se estetään. Minua kaiketi seurataan 24/7 ja niin edelleen. Kun lopulta joskus saan tietää miten asia on, tulen sen varmasti kaikille kertomaan. Ja se on tietenkin todella hyvä lisäsyy eristämiseeni.

 En ymmärrä miksi minua ei vaan laiteta hengiltä? Eikö se olisi kaikista yksinkertaisinta? Mikä siinä niin vaikeaa on, saadaanhan presidenttejäkin murhattua? Ja jos minua ei saada hengiltä, onko minua mitään järkeä yleensä kiduttaakaan? Eikö kanssani kannattaisi tehdä diili? Vai onko niin, että hyödytän satanisteja juuri tällaisena kuin olen? Saahan kiusaamisestani kuulemma aivan erikoisen hyvät kiksit. Toki satanistit pääsevät kauttani jyvälle myös kaikista niistä, jotka yrittävät ottaa minuun yhteyttä. Satanistit käyvät kirjeenvaihtoa nimissäni ja vastaavat minulle tarkoitettuihin tekstiviesteihin.

 Koko showta toisesta maailmasta seuraavat ET:t (joista lisää muissa teksteissä) pitävät homman kasassa työntämällä sieltä ja vetämällä täältä. Ihmisten maailma on yksi iso vitsi, jossa logiikalla ei ole sijaa. Kaikki on keinotekoista ja muutettavissa. Mitä enemmän ihminen oppii ja tietää ns. isoista asioista, sitä välinpitämättömämpi hänestä tulee, koska tietoa saavuttaessaan hän samalla tajuaa, kuinka vähän hän voi asioihin vaikuttaa. Elämä on näytös. Sen käsikirjoitus on jo kirjoitettu. Nyt esitys vain vedetään läpi. Siksi sitä ei kannata stressata. Ei hyvä näyttelijäkään mieti vuorosanojaan. Hän elää ne. Muuten jälki on väkinäistä. Toki jos näyttelijä ei pidä roolistaan, voi hän yrittää murtautua siitä ulos. Helppoa se ei välttämättä ole.

 

 Pertti Kurikan nimipäivät sai myös rahaa. Heidän managerinsa, vammaisohjaaja Kalle Pajamaa kysyi asiaa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Ei tuntunut olevan O'Neillilläkään. 

 PKN:n tarina on mielenkiintoinen. Kalle Pajamaa kertoi katselleensa jätkien soittohommia aikansa ja todenneensa, ettei tuosta tule mitään. Hän päätti vetää heidät Kerhoon mukaan. Joku sanoi hänelle, ettei se ole oikein sopivaa, mutta hänen mielestään jotain oli tehtävä. Mitä sillä sitten on merkitystä? Hänelle sanottiin, että sepä se. Kun sinä et tiedä mitä merkitystä sillä on. 

 Ainakin soitto alkoi kulkea. Välillä Pajamaata kauhistutti jätkien puheet. Eiväthän he osanneet pitää suitaan kiinni. Kurikalla oli Kalevi Helvetti – alter ego, joka sai Pajamaan varpailleen. Mitä PKN:n jätkät sitten tekivät rahoilla? Sitä en tiedä. Ainakin osa meni heidän vanhemmilleen, kuten sopivaa onkin. Toki Pajamaa sai erikseen oman osansa.

 Melrose-bändin laulaja Tokela oli varsinainen maanvaiva. Hänelle tuotti uskomatonta tuskaa kysyä kohteliaasti rahaa. Mikähän häntä siinä niin vituttikin? Vaikea sanoa. Monta kertaa hermostuin häneen ja kerroin etten halua antaa hänelle mitään. Siitäkös hän suuttui. Sitten taas joku hänen kaverinsa soitti ja sovitteli asiaa. No, lopulta Tokelakin sai sitten kahden miljoonan stipendinsä.

 J. Karjalaista huoletti se, että jaoin rahaa hänen entisille ja nykyisille yhtyetovereilleen saman verran mitä hänelle itselleenkin, sen kaksi miljoonaa puhtaana käteen. Hän sanoi, että mitään tätä ei olisi ilman hänen omaa panostaan. Muut olivat pelkkiä statisteja. Hän olisi voinut kuulemma tehdä kanssani yhteistyötä, jos vaan julkaisisin omaa musiikkia ensin. En minä halunnut hänen kanssaan kuitenkaan mitään tehdä. Persehän siinä olisi tullut kipeäksi. Minulta vaan kyseltiin musiikkisuosikkejani ja monien muiden joukossa mainitsin hänet. Hän luuli että olen häneen jotenkin erityisen ihastunut. Autoin häntä kuitenkin kirjoittamaan "Meripihkahuoneen", joka perustuu osin Tony Hatchin kirjoittamaan "Downtown" - kappaleeseen. Minua J. neuvoi, että kirjoittaisin lauluni suomeksi. Niin moni oli pilannut parhaat ideansa tekemällä kultavuosiensa kappaleet englanniksi. Samaan aikaan hän kuitenkin ehdotti, että tekisin jonkun hänen kappaleensa englanniksi. Häntä vaivasivat lisäksi skinheadin olemukseni, ja arveluttava maineeni, sekä menneisyyteni mainosalan opinnot. Tunsin selittämätöntä mielihyvää, kun minua eivät tuollaiset asiat riivanneet lainkaan. Kyllä se vaan niin on, että ihmistä haittaa se, minkä hän antaa itseään haitata.

 

 Niin jäivät kappaleetkin kirjoittamatta. Ilman satanismin apua; satanistien piinaamana, kykenin vain keskinkertaisuuksiin. Parhaat kappaleeni improvisoin maailmantähdille puhelimessa 2010: Rihannan "We Found Love" sekä Coldplayn "Paradise" ovat molemmat sanoituksia myöten melko lailla käsialaani. Lisäksi annoin Noel Gallagherille "Death of You and Me":n säkeistön melodian ja osan lyriikoista. Jake Buggin "Lightning Bolt" on Marika Hackmanin kanssa Turun Dynamon yläkerrassa improvisoimani kappale.

 Tein yhteistyötä myös kotimaisten artistien kanssa. Lovexin "Slave For The Glory", Heikki Salon "Hiili", Lauri Ylösen "In The City", Paradise Oscarin "Da da dam" sekä Anna Puun "Kolme pientä sanaa" ja "Linnuton puu" ovat osittain sävellyksiäni. Paradise Oscar olisi voinut mielestäni voittaa Euroviisut, mikäli olisi vaivautunut kirjoittamaan ko. kappaleeseen c-osan.

 We Found Love meni alunperin "in a hopeless state". Rihannan skottilainen tuottaja otti sen mielihyvin omiin nimiinsä ja sanoi, ettei tule jälkikäteen antamaan minulle mitään kompensaatiota. Enhän sitä halunnutkaan. Ajattelin olevani multimiljardööri, joka lähinnä harrastelee musiikkia käyttäen supertähtiä kanavanaan. Mikä ihmeen ajatus sekin oli?

 Paradisen piti alunperin kertoa They Live -elokuvasta tutuista kehonkaappaajista. "This could be para-para-paradise. Without those para-para-parasites," luonnostelin sanoitusta Chris Martinille. Hän ei lopulta ostanut ideaani, mutta muuten sain jostain syystä säveltää kappaleen rumpuraitaa ja kitarasooloa myöten. Coldplayn tyyppejä huvitti koko idea ja he suhtautuivat siihen ennakkoluulottomasti.

 Omana tekeleenäni olisin tietenkin pilannut Paradisen. Siitä olisi tullut pop-kappaleeksi verhoiltu tietoisku. Minulla kun on hirveä tarve valistaa ihmisiä satanismista. Ja kyllä, totta se on. En minä niitä lauluja kirjoittanut. Joku pirun ufo se oli. Minä toimin vain kanavana. Niin ne laulut vaan tapaavat putkahdella toisten päähän helpommin kuin toisten. Ei siihen välttämättä tarvita musikaalisuutta tai koulutusta. Vaikka on niitä oikeitakin lahjakkuuksia. Ilman satanismia sellaiset eivät kuitenkaan pärjää, vaan heidät tallotaan matalaksi. Pauli Hanhiniemi kertoi, että häntä harmittaa kun ihmiset tulevat kehumaan hänen laulujaan. Hänen tekisi mieli sanoa, että kyllä sinäkin tähän pystyisit, jos vain tietäisit mitä se vaatii. 

 Pop-musiikki ja muu viihdeteollisuus on kuin likaviemäri, jonne niin monet esiintymisestä ja taiteilusta haaveilevat nuoret huuhtoutuvat. Suuresta joukosta tislautuu se satanistisin yksilö, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen. Ylempänä hierarkiassa olevia hän joutuu tyydyttämään, alempana olevia riistämään. Se on pelin henki. Laulajan tai näyttelijän ura ei sovi kuin satanistille. Harvalle satanistillekaan.

 

 Monet muutkin ulkomaiset aktit tarjosivat yhteistyömahdollisuuksia kanssaan. The National olisi ottanut minut kiertuekitaristikseen ja niin edelleen. Sain lopulta kuulla, että minut satanistiksi saattanut artisti tai yhtye olisi hyötynyt asiasta todella mittavasti. Siksihän MIA:kin yritti väkisin tehdä minusta tähteä. 

 The Nationalin tyyppi selitti kuinka heille luvattiin, että minun kanssani bändistä tulisi luultavasti yhtä iso kuin U2. Hänellä ei ollut mitään menestymistä vastaan, vaikka ei minusta niin pitänytkään. Enkä ihmettele ettei pitänyt. Suhtauduinhan tarjottuihin uskomattomiin mahdollisuuksiin perin välipitämättömästi.

 Alunperin törmäsin The Nationalin Matt Berningeriin sattumalta turkulaisessa Hugo-baarissa Ruisrock-viikonloppuna 2008. Matt oli hypännyt taksiin ja pyytänyt päästä johonkin kapakkaan keskustan ulkopuolella. Hän esitti koditonta ja pyysi saada jutella paikallisten kanssa. Jotkut jätkät ajoivat hänet tiehensä ja hän tuli istumaan seuraani. Juttelimme siinä ja autoin Mattia kirjoittamaan melodiaa kappaleeseen, josta tuli myöhemmin "England". 

 Kuten niin monet muutkin starat, hänkin ihastui minuun välittömästi, ja kävi hakemassa muut bändiläiset Hugoon ryyppäämään. Tajuttuaan keitä pöydässä istui, Mattin pois häätäneet turkulaiset olisivat nyt halunneet liittyä seurueeseen, ja istuivat pöytäämme melkein väkisin. Matt ei enää halunnut heidän seuraansa. Vain minä kelpasin. Olinhan luvannut hänelle yösijan, vaikka en aluksi tiennyt kuka hän oli. Nationalit jatkoivat iltaa Galaxiin, mutta minun piti mennä tietenkin nukkumaan, koska aamulla oli työpäivä.

 Seuraavalla viikolla Matt otti yhteyttä Facebookin kautta, mutta en enää muistanut kuka hän oli tai mitä hän halusi. Hän halusi välttämättä korvata England-kappaleen melodian ja lähetti minulle kirjekuoressa parikymmentätuhatta dollaria. Kuten hän myöhemmin tunnusti, kirjoitti hän osoitteen kuoreen tahallaan väärin ja kirje meni alakerran naapureilleni. Jostain syystä hän ei ollut halunnut laittaa kirjeeseen minun nimeäni. Hän halusi kuitenkin tehdä asiasta rikosilmoituksen. Olihan tiedossa mihin osoitteeseen rahat menivät. Poliisi neuvoi odottamaan.

 Alakerran pariskunta avasi kirjeen ja huomasi saatekirjeestä että se oli tarkoitettu minulle. He tiesivät minut yhteisten kavereiden kautta, mutta minä en tiennyt keitä he olivat. Yksi ilta he tulivat oveni taakse ja ehdottivat diiliä. En sanonut mitään. He olisivat halunneet varmaankin jakaa rahat. Lopulta he jäivät kiinni mentyään vaihtamaan dollareita paikalliseen pankkiin. Matt painosti minut "määräämään heille sopivan rangaistuksen". Sakkoja he taisivat saada. Kaikki rahat menivät takaisin Mattille, enkä minä saanut tietenkään mitään.

 Kun en saanut rahoja, Matt halusi tehdä jotain hyväkseni ja omisti minulle laulun. Olihan se ihan hienoa. "England" on hieno kappale. Olisin silti mieluummin ottanut ne rahat. Käy melkein sääliksi Mattia, jota Ufot manipuloivat mennen tullen. Koko tarinassa ei ole mitään järkeä, ellei sitten se, että tuollainen laulu mystifioi minua. Mutta en minä välitä mystisestä maineesta. Alkaisin vain itsekin uskoa siihen, ja sitten minut pudotettaisiin korkealta. Haluan rahaa. Vaan minkäs teet.

 The National on hyvä bändi. Satanisteja tosin hekin.

 "Me ainakin olemme valinneet puolemme", toinen kitaristikaksosista sanoi, kun pohdiskelin ollako vaiko eikö olla?

 Nationalit pahoittelivat aikeitani hypätä Noel Gallagherin kelkkaan. Lähes kaikki Gallagherin kavereita myöten tuntuivat vihaavan tätä, kuka mistäkin syystä. Kaksi yleisintä syytä olivat, ettei hän ollut Kerhossa ja että hän oli kusipää. Molemmat pitivät paikkansa. Mutta kuka näistä musiikkimaailman menestyjistä ei olisi kusipää? Kun liityin Kerhoon ja minulle pystyi puhumaan, Nationalit kertoivat kyllä tienneensä, että heistä tulisi isoja. Niin heille oli kerrottu. Mutta oli heidänkin treenikämpälleen murtauduttu kaksi kertaa ja viety kaikki soittimet. Tie oli ollut myös kivinen. He olivat tehneet paljon työtä menestyksensä eteen. Veriuhrien määrää ja laatua en tiedustellut. 

 

 Moni bändi ja artisti yritti saada minut mukaansa. Se olisi ollut varma tie kohti satanismia, enkä minä voi olla satanisti. Siinä on iso ristiriita. Oma kerho-visiittini oli ranskalainen ja hyvä niin. Satanismi ei sovi minulle. En yksinkertaisesti voi enää liittyä Kerhoon, enkä kyllä haluaisikaan. Muutenkin koko rokki-touhu pitäisi aloittaa nuorena ja ehkä lopettaa ennen kuin tulee vanhaksi. Sitä kun seestyy iän myötä. 

 Vuonna 2010 olin jo 32-vuotias. Keräilin levyjä teininä ja seurasin musiikkimaailmaa innolla vielä 25-vuotiaana, mutta ei minua enää 30-kymppisenä pop-musiikki juurikaan kiinnostanut. Olin jo aikaa sitten tippunut uusien bändien suhteen kärryiltä, enkä käynyt keikoilla kuin harvoin. Kun minulle alettiin esittää kaikenlaisia tarjouksia oikealta ja vasemmalta, en tiennyt mihin suuntaan olisin hyökännyt. Ollako sitä, tätä, vai kenties jotain muuta? Olisinhan minä sitten lopulta tietenkin mennyt ihan mihin vaan. Mutta enpäs päässyt mihinkään, kun ei satanismi kelvannut. Se oli joko kaikki tai ei mitään.

 Kenen idea oli tehdä minusta kitaraa soittava elokuvantekijä, suurliikemies ja poliittinen vaikuttaja? Sitä en tiedä. Mesenaattius tuli siinä kuin vahingossa kaupan päälle, vaikka minua ei lopulta saatukaan hengiltä. Itselleni olisi riittänyt yksi lihava shekki. Enää se ei riitä.

 Tultuani myöhemmin tuntoihini ajattelin että hyvä on, riittää kun saan olla rauhassa. No, olenko? En tietenkään ole. Mitä kiltimmin käyttäydyn, sitä enemmän minua piinataan. Kaikki mahdollisuudet elämäni terrorisoimiseksi käytetään hyväksi, vaikka tapettua minua ei saada. Satanistit ovat ympäröineet ja eristäneet minut niistä, jotka voisivat minua auttaa. Pitkään ajattelin elää hiljaiseloa ja tarkkailla sivusta. Ehkä liiankin kauan. Nyt siis mieluummin kostan satanisteille ja uhraan maallisen olomuotoni syöksyen kuin kamikaze-lentäjä vihollisen selustaan. Ei se minua haittaa. Joku päivä täältä lähdetään joka tapauksessa. On parempi tuhoutua roihuavana soihtuna kuin hiipua hiljaa pois. Yksikään satanisti ei saa minulta armoa. Olen kyllästynyt heidän tekosyihinsä.

 

 

 

 

 

IV

 

 Kun Samuel kertoi minulle syksyllä 2010 etten tule elämään enää pitkään, kysyin voisiko hän kertoi minulle ufoista, Illuminatista ja reptilianeista? Ne olivat aina kiinnostaneet minua.

 "Eipä kai sillä väliä ole," hän totesi. "Sinä kuolet kuitenkin pian."

 Hyväksyin asian helposti, mikä herätti hänessä kenties sympatiaakin ja hän kertoi lisää. Tiesinhän kyllä liikaa jo ennen todellisia kovan luokan salaisuuksia.

 "Curiosity killed the cat", Samuel hykerteli ilkeällä vanhuksen äänellään ja jatkoi silti kertomuksiaan. Tiedän hänen myös sotkeneen asioita valheilla. Siksi olenkin suodattanut kuulemaani.

 

 En painosta ketään lukemaan salaliittoteorioita ja vaihtoehtoista mediaa. On kuitenkin päivänselvää, ettei valtamedia kykene puolueettomaan tiedonvälitykseen. 9/11 oli vedenjakaja, jonka jälkeen kukaan itsenäinen toimija ei yksinkertaisesti voi väittää asioiden olevan kuten uutisissa kerrotaan.

 False-flag tempauksia on ilmeisen vaikeaa toteuttaa vedenpitävästi. Tuntuu ettei siihen pyritäkään. Ehkä länsimaisia ihmisiä kasvatetaan ajattelemaan, etteivät uutiset ole totta - tietenkään. Ei niiden ole tarkoituskaan olla. Sama homma kuin totalitaristisissa valtioissa a la Kiina ja Pohjois-Korea. Ei voida sanoa, että rehellinen tiedonvälitys olisi kuollut. Eihän sellaista ole ikinä ollut olemassakaan. Mutta käsitys siitä onnistuttiin tappamaan. Toki on paljon ihmisiä, jotka eivät suostu tätä sisäistämään.

 Media-alan ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa. Olla osa valhetta ja saada sen levittämisestä palkkaa, tai pyrkiä rehellisyyteen ja unohtaa hyvät työpaikat. Valhe on niin suuri, että helpommalla pääsee kun menee virran mukana.

 Maailmamme on kääritty valheisiin, joita media kietoo yhä tiukemmin ympärillemme. Rehellisyys vaatisi kaiken kyseenalaistamista. On kerrassaan mahdoton ajatus toimia osana valtamediaa ja kieltäytyä tietoisesti levittämästä valheita.

 Tätä nykyä Suomen valtamedia ajaa Nato- ja EU-myönteistä agendaa, jossa vihollisen rooli on varattu Venäjälle ja muslimeille. Kuinka ollakaan, nuo kaksi tahoa ovat Israelin ja USA:n pahimmat viholliset. Ei ole mikään salaisuus, että USA:n tavoite on ajaa Venäjä sekasortoon ja hajottaa se pieniin osiin. Tavallaan se olisi Suomenkin etu, jos asiaa tarkastelee pelkästään sotilaallisesta näkökulmasta. Taloudellinen näkökulma on kuitenkin huomattavasti tärkeämpi. Suomi elää idänkaupasta, jonka potentiaalia ei olla vielä päästy edes kunnolla mittamaan.

 Suomalaiset päättäjät kumartelevat Brysseliin, koska heillä ei ole näkemystä ajaa Suomen asiaa. Se vaatii myös kanttia, jota poliitikoilla ei tunnu olevan. Ymmärrän että huippupoliitikot ovat satanisteja, mutta voisi sitä silti pitää omiensa puolta. Näyttääkö tulevaisuus EU:ssa muka jonkun mielestä ruusuiselta? Siitä on pakko päästä ulos, maksoi mitä maksoi. Tulipa nähtyä sekin hienous. Jossain vaiheessa ero EU:sta tapahtuu joka tapauksessa.

 Mitä järkeä on ottaa käskyjä vastaan kasvottomalta EU-eliitiltä, jonka tavoitteet ovat jyrkästi ristiriidassa Suomen edun kanssa? On parempi päättää itse asioistaan. Silloin vastuun kantaminenkin on luontevampaa. Suomessa on kuitenkin hyvä infrastruktuuri ja koulutettua väkeä. Monissa muissa maissa koulutetut ihmiset ovat tylsistynyttä yläluokkaa. Systeemi on heille niin edullinen, niin oikeistolainen, että kehitys sakkaa jo siitä syystä.

 Nykyinen porvarihallitus ajaa amerikkalaista mallia, jossa köyhiä kyykytetään. Hyvinvointivaltioon ei muka ole varaa. Porvarien mallissa jokainen ottaa itse vastuun pärjäämisestään. Miksi tätä ajatusta ei sitten ajeta valtion talouspolitiikassa? Alexander Stubb kehtaa puolustaa vapaakauppasopimuksia ja Euvostoliittoa. Eikö hän voisi vain muuttaa ulkomaille kokonaan?

 Jutta Urpilaisen mielestä ulkona EU:sta Suomi ajautuisi sivuraiteelle päätöksenteosta. Isot pojat ovat onnistuneet myymään Euroopan liittovaltiokehityksen hänelle vääjäämättömänä kehitysraiteena. Pienenä maana Suomen on hänen mukaansa pakko pyrkiä integroitumaan isompien kanssa. Ikään kuin emme muuten pärjäisi. Ikään kuin emme tietäisi itse mitä tehdä. Ikään kuin Euroopan maiden pitäisi taistella Kiinaa ja Venäjää vastaan. Jos ei asein, niin politisoimalla kaupankäynnin. Samaan aikaan kun USA käy muina miehinä kauppaa itämaihin, tekee se kaikkensa rajoittaakseen Euroopan maiden yhteistyötä itään päin.

 Sanoisin että Suomessa on varaa kyllä kouluttaa motivoituneita ihmisiä, mutta karsia pitäisi tehottomasta valtionhallinnosta ja byrokratiasta. Työttömistä tulee kuluja, koska Suomessa on puoli miljoona ihmistä vailla työtä. He odottavat jonkun tarjoavan heille töitä. Itseään he eivät kykene työllistämään, ellei työpaikkoja ole.

 Suomalainen ihminen opetetaan uskomaan auktoriteetteihin ja luovuttamaan vastuu häntä holhoavalle yhteiskunnalle. Se on mentaliteetti jonka Suomessa sisäistää. Jos töitä olisi, se toimisi. Kun ei ole, se ei toimi. Suurin virhe mitä Suomessa voidaan tehdä, on tyhmentää ja passivoida työttömät myrkyttämällä heidät fluorilla ja masennuslääkkeillä. Ruotsalaisilla on ehkä siihen varaa, meillä ei.

 Katsokaamme naapurimaahan. Siellä rikkaat maksavat mielellään veroja, koska katsovat olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Ruotsalaiset uskovat maahansa ja kantavat kortensa kekoon. Siellä työläiset hyväksyvät paikkansa, koska tiedostavat asioiden olevan mallillaan. Eihän Ruotsi paratiisi ole, mutta malliesimerkki hyvin hoidetusta valtiosta kuitenkin.

 Se on melkein sama Suomessa. Paitsi että Ruotsissa on töitä. Miksi Suomessa ei ole? Koska EU ja euro. Ne eivät sovi Suomelle. Näkeehän sen. Kun muun maalaiset ottavat EU:sta mitä irti saavat, kuvittelevat naiivit suomalaiset pärjäävänsä tottelemalla. Suomalaiset ovat työteliäitä mutta se ei riitä. Pitäisi olla ovela ja charmikas. Suomalainen on rehti. EU:ssa se ei kannata.

 Suomelle sopii omaehtoinen malli. Liittovaltio etelän maiden kanssa ei toimi. Parempi kun eroaa. Niin se on yksinkertaisempaa. Jos Suomen talous saadaan tuhottua, on täällä edessä sama kuin Kreikassa. Massatyöttömyys ja koko yhteiskunnan kurjistuminen. Kreikassa ihmiset hytisevät kodeissaan, kun heillä ei ole varaa maksaa sähkölaskuja. Monet ovat joutuneet muuttamaan pahvimajaan. Suomessa tällainen ei onnistu. Pitkä talvi ajaisi kansan pakolaisiksi. Ruoan ja lämmön perässä etelään. Sitä EU haluaa. Tyhjentää Suomen. NWO-haaveissa tulevaisuuden EU-Suomi on yksi iso puisto ja kaivo. Ihmiset joutavat etelän maihin.

 Päivänpolitiikka on kuitenkin yksi iso päänsärky. Siksi yritän olla ottamatta liikaa kantaa. Sitten ei ehdi muuta tekemäänkään.

 

 Samuel kertoi minulle myös politiikasta, mutta kiinnostuneempi olin reptilianeista ja maapallon onttoudesta. Maan alaisista tukikohdista ja laitteista joilla pystytään kaivamaan nopeasti isoja tunneleita. USAn armeijan ylivertaisista, vielä salaisista aseista, tulevaisuuden ennustuslaite Looking Glassista, ja niin edelleen. Sain kuulla kuinka Hitler pakeni sodan jälkeen Argentiinaan, mistä juutalaiset tuloksetta etsivät häntä. 

 Samuel puhui myös "pimeästä energiasta", jota tutkitaan Cernin hiukkaskiihdyttimellä. Se on satanistinen projekti. Hän kertoi miten maailma on täynnä negatiivista ja positiivista energiaa. Mitä enemmän maailmassa on negatiivisuutta, sitä voimakkaampi Saatana on. Kysyin onko se kuten Haamujengi 2:ssa? Siinä New Yorkin alla kulkee limajoki, joka reagoi tunteisiin. Nykiläisten negatiivisuus saa sen kasvamaan ja uhkaamaan koko kaupunkia. Hän ei tuntenut elokuvaa, mutta tutustuttuaan siihen myönsi asian olevan juuri näin, ja naureskeli miten kaikista vakavimpia teemoja käsiteltiin elokuvissa usein hyvin lapsellisin keinoin.

 Täytyy silti muistaa, että Samuel valehteli usein silloinkin kun puhui totta. Puhuessaan kuulennoista, hän sanoi että kuussa kyllä käytiin, mutta alkuperäistä materiaalia ei näytetty ihmisille. Sen sijaan teetettiin kuvamateriaali, joka voitaisiin näyttää televisiossa. “Miksi haluaisimme kaikkien näkevän mitä siellä on?” Ikään kuin he olisivat siellä ikinä käyneet. Totuus on, ettei USA ikinä päässyt maan kiertorataa pidemmälle.

   Olin kuitenkin onneni kukkuloilla saadessani tietää uskomattoman mielenkiintoisia asioita tiivistetyn värikkäästi ja suoraan selvitettynä. En ääneen kyseenalaistanut kuulemaani dataa. En alkanut vaatia todisteita tai perusteita. Kun joku haluaa selittää, niin antaa hänen selittää. 

 En ole ikinä hyväksynyt väitettä, että ihmiset eivät kestäisi totuutta ufoista ja alieneista. Se on mielestäni täyttä roskaa. Kyllä he sen kestäisivät, jos se heidän naamaansa hierottaisiin. He kestäisivät sen, koska heillä ei olisi vaihtoehtoja. Karu totuus taitaa olla, että me ihmiset emme ole muuta kuin viheliäisiä muurahaisia. Merkityksettömiä luontokappaleita ja pelinappuloita korkeammille voimille. Mutta so what kunhan hyppy kulkee, tai vaikka ei kulkisikaan.

 

 Jossain vaiheessa O'Neill sai sitten kuulla, ettei minua saisikaan tappaa. Joku oli sitä mieltä. Riistää minua kuitenkin sai mielin määrin ja muutenkin kohdella kuin rukkasta.  Tyhmempikin tajuaa, ettei tässä olisi mitään järkeä, ellen pääsisi itsekin jossain vaiheessa toimimaan. Tähän astihan olen ollut pelkkä satanistien hyväksikäyttämä hölmöläinen. Olisiko niin, että tuhansien ja taas tuhansien satanistien maalitauluksi joutuminen johtaa lopulta tilaan, jossa häirintä menettää merkityksensä? Ehkä saavutan täydellisen immuniteetin satanistien piinalle. Ja sitä riittää. Saattaa toki olla että asioista todella perillä olevat illuminati-luokan satanistit voisivatkin jättää minut rauhaan. Maailma on kuitenkin täynnä keskenkasvuisia satanisteja, joiden elämä pyörii nopeiden hedonististen nautintojen ympärillä. He eivät ikinä jätä minua rauhaan. Niin kauan kuin en liity Kerhoon, tulevat he jatkamaan julmia leikkejään kustannuksellani. Saahan kiusaamisestani aivan erityisen hyvän olon. 

 Tavallaan pilaan mainettani spekuloimalla asiaa. Tarinani ei ole niin hohdokas, kun riisun sen yltä kaiken mystisyyden. Se onkin juuri tarkoitukseni. En voi sietää tarinaani. Se on kaikinpuolin typerä ja väkisinväännetty. Oma mielipiteeni on, että ufojen pitäisi itse hoitaa asiat kuntoon, kun ne kerran siihen pystyvät. Turha tähän ihmisiä on sotkea. Antaisivat ihmisten vaikka ottaa aurinkoa ja pelata rantalenttistä. Tai kuolla pois. Maailma on sellainen kuin se on, koska Saatanaa korkeammat voimat haluavat niin. Ei ihmisten kannata syyttää siitä itseään. Ei häkkikanalan asukkikaan ole itse vastuussa kanalan olosuhteista ja ylläpidosta.

 Näin ajatellen on myös syytä kyseenalaistaa oma työni satanistien tuomitsijana ja totuuden levittäjänä. Ehkä minun tulisi tyytyä vain tarkkailemaan. Mutta kun tämä nyt lähti näille raitelle, niin menköön samaa latua sitten vaan. Jos satanistit olisivat jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun rakentaa itselleni jotain elämisen arvoista, ei tätäkään tarvitsisi kirjoittaa. Mutta he antoivat oraakkeliensa kertoa itselleen, että sotkisin heidän ympyränsä ja piinaavat siksi minua päästäkseen kostamaan jo etukäteen. Jokainen heistä on roolinsa vanki. Mitäs ovat niin yksioikoisia. Tyhmyydestä sakotetaan.

 "Joku jossain todella pitää sinusta", Samuel ähisi puhelimeen kertoessaan minulle syksyllä 2010 etten ilmeisesti tulisikaan kuolemaan. Sitä pettymyksen määrää mikä Samuelin äänestä huokui hänen tilittäessään kuulemaansa, on vaikea pukea sanoiksi.

 "Mitä me sinun kanssasi oikein teemme", hän mutisi alakuloisena.

 Pian hänellä oli kuitenkin vastaus ongelmiinsa. Uutta riemua piukassa hän kertoi tajunneensa, etten ole ikinä ollut julkisuudessa, eikä minusta oltu kirjoitettu mitään. Minut olikin siis helppo pyyhkiä pois pelistä kieltämällä ketään mainitsemasta nimeäni mediassa. Kieltämällä olemassaoloni. Estämällä minua pyrkimästä kontaktiin ihmisten kanssa. Sabotoimalla yritykseni päästä elämässäni eteenpäin. Saartamalla kuvioni satanistein, jotka myrkyttävät ruumiini ja sitä kautta mieleni. Retusoimalla minut pois kuvasta.

 Myrkyttää minua siis voi, mutta tappaa ei. Ehkä joku muu osaa sanoa miksi? Koko juttu haisee kuin mätä silli. Jälkiviisaana voi sanoa, että minun olisi pitänyt 2010 suostua lehtijuttuihin. Antaa lausuntoja ja haastatteluja. Näin olisin päässyt nopeammin juonesta kiinni muistini menetettyäni. En olisi hukannut muutamaa vuotta keräten palapelin ensimmäisiä osia kasaan. Myös jos olisin julkkis, ihmiset lähestyisivät minua ja antaisivat mahdollisesti vinkkejä siitä, mitä minun pitäisi tehdä. On suorastaan outoa, ettei kukaan tule ikinä jutulle tai käy kimppuuni. Ihmiset tuntuvat usein kuin lamaantuvan minut kohdatessaan. Onhan se toisaalta hyvä ettei saa kuonoonsa. Kaikessa on puolensa.

 

 Samuel ei ollut tunteellinen vaan teatraalinen. Tukeva paikka ravintoketjun huipulla oli tehnyt hänestä huikentelevaisen ja korskean. Hän oli olevinaan tiukka äijä, mutta eihän siinä mitään tiukkaa ole kiusata pienempiään. Samuelin huumorintajulle tyypillinen tempaus oli se kun hän syötti minulle kissanlihaa. Jääkaappini ovessa oli postikortti, jossa kissan ääriviivat oli piirretty lautasen keskelle. Päällä teksti: Eat Pussy. Samuel sai tästä idean. Satanistisessa rituaalissa puukottamani kissa nyljettiin, ja liha vietiin jollekin turkulaiselle kokille. Tämä valmisti lihan parhaan taitonsa mukaan, ja valmis tuotos tuotiin minulle lahjaksi. Se oli todella hyvän makuinen ateria. Jälkikäteen tosin oksetti ja inhottaa kyllä vieläkin. Samuel naureskeli puhelimessa katselleensa Kikewatch-kameroistaan, kuinka olin oikein ahminut "pyssya". Hauskaa? Tervettä?

  Samainen kokki tuli joskus Turun yössä jutulle ja kyseli mitä lihaa se oikein oli? Oli ollut kuulemma outo koostumus. En ensin muistanut koko juttua, mutta kun sitten kerroin hänelle että kissanlihaahan se, hän suuttui. Ensin minulle ja sitten ilmeisesti sille joka tämän toimeksiannon oli hänelle antanut. 

 Kuten Chris varoitti, ei Samuelille saanut koskaan myöntää mitä pelkäsi tai rakasti. Ensimmäistä hän tyrkytti sinulle ja toisen otti pois. Itku ja vaikerrus olivat Samuelille kuin polttoainetta; bensaa liekkeihin.

 Luonnehtisin häntä pahansuovaksi sadistiksi. Lapselliseksi kihertäjäksi. Pohjattoman ahneeksi varkaaksi ja petturiksi. Bob Dylan laulaa Samuelista kappaleessaan Summer Days: "What good are you anyway, if you can’t stand up to some old businessman?"

 Matkoillani olin sattunut törmäämään Dylaniin kaksi kertaa ja ufojen manipuloimana hän oli kiinnostunut minusta. Samuelin Dylan tunsi jo 60-luvun New Yorkista. Ihmettelin tätä puhelimessa Dylanille, joka oli vuosien varrelta seurannut elämääni etäältä.

 "Mikä ihme se nyt on?" hän sanoi. No, eipä kai sitten mikään. Ovathan he molemmat nykiläisiä,  juutalaisia ja satanisteja. Samuel ei antanut Dylanin musiikille mitään arvoa. Hyvä kun piti sitä musiikkina. Chriskään ei ollut ikinä ymmärtänyt Dylanin päälle. Eipä pitänyt Dylankaan Samuelista. Ei hänestä pitänyt kukaan muukaan. Ja nyt häntä ei muka ole edes olemassa.

 Dylan kuitenkin ehkä hieman salaa arvosti Samuelia. Siihen tapaan kuin värikkäitä öykkäreitä tavataan arvostaa. Hän yllättyi kuultuaan Samuelin olleen tippa linssissä mentyäni tapaamaan tätä perheineen Dennis-pitserian perälle, missä heidän seurueensa oli ruokailemassa samana iltana kun olin "pelastanut Samuelin tyttären hengen".

 "En tiennyt hänellä olevan tunteita lainkaan", Dylan sanoi.

 Kun olin aikani kuunnellut Samuelin irvailua Dylanin musiikista, kehotin häntä edes kerran kuuntelemaan jonkun tämän kappaleista alusta loppuun. Kaatamaan lasiin viskiä, sytyttämään sikarin ja laittamaan levyn soimaan.

 "Hyvä on, mutta vain yksi kappale," Samuel lupautui. Mietin hetken ja päädyin suosittelemaan hänelle laulua nimeltä "Highlands". Siinä on hyvät sanat ja se on kestoltaan niin pitkä kuin mahdollista. Ajattelin Samuelin pitävän Highlandsin meditatiivisesta luonteesta.

 Ja paskat. Hän tyrmäsi senkin typeränä tekeleenä ja harmitteli ajan hukkaansa. Ei hän ollut jaksanut edes kuunnella kappaletta loppuun, sen vain jatkuessa ja jatkuessa. Eipä siinä mitään, ajattelin. Kerroin tämän Dylanille, mikä sai hänet harmistumaan.

 "Olisi minulla parempiakin lauluja," hän sanoi.

 

 Sivuhuomatukseni voin kertoa esittäneeni Samuelille, että hän kollegoineen ostaisi Bob Dylanin kappaleiden julkaisuoikeudet Sonylta. Väitin sitä hyväksi sijoitukseksi. Yllätyksekseni he tarttuivat tähän ja todella hankkivat oikeudet nimiinsä. Kaupan arvo oli 170 miljoonaa dollaria.

 Sitten minua syytettiin harhaanjohtamisesta. Musiikkibisneksen murroksen takia julkaisuoikeuksilla ei kuulemma ollut enää niin suurta painoarvoa kuin ennen. Tarjouduin ostamaan oikeudet itselleni. Raha jota en ikinä saanut haltuuni ei merkinnyt minulle mitään. Sanoin maksavani oikeuksista 190 miljoonaa dollaria. Samuel & Co suostuivat tarjoukseeni.

 Tarkoitus oli estää Dylanin kappaleista joulumarkkinoille koostettavat kokoelmat, jotka vesittäisivät hänen laajan tuotantonsa muutamaksi hitiksi. Näinhän on tehty The Eaglesille. Annoin kuitenkin julkaisuoikeudet Dylanille itselleen. Samuel hyväksyi tämän, koska Dylan on juutalainen.

 Tuntemattomaksi jäänyt New Yorkilainen miljardööri oli kuullut asiasta. Tämä mies oli kuolemassa. Hän oli kova Dylan-fani ja piti tekoani suurenmoisena. Hänellä ei ollut perillisiä ja hän halusi testamentata omaisuutensa, 1,2 miljardia dollaria, minulle. En tietenkään saanut niitäkään rahoja, vaan koko mälli meni O'Neillille.

 Kuullessaan tästä Bob Dylan hermostui:

 "Miksi se mies ei voinut testamentata rahojaan minulle", hän oli kuulemma sanonut. "Minun laulujanihan ne ovat."

 Samuelin mukaan Dylania vitutti se, ettei hän pitkästä ja maineikkaasta urastaan, sekä kovasta raatamisesta huolimatta ollut saanut ansaittua kuin jotain reilu sata miljoonaa dollaria. En muista summaa tarkalleen. Ilmeisesti Dylania, kuten melkein kaikkia show-bisneksessä, huijattiin erityisesti hänen uransa alkuvaiheessa. Tai huijattiin ja huijattiin. Onko huono sopimus huijaamista?

 

 Koska Bob Dylan kiinnostaa ihmisiä, voin kertoa etten tunne häntä. Olen kyllä pari kertaa tavannut hänet. Joskus vielä luulin sen olleen sattumaa.

 Ei minulla juuri mitään häntä vastaankaan ole. Vuoden 2010 jälkeen olen kahdesti yrittänyt ottaa yhteyttä hänen manageriinsa kysyäkseni lippuja konserttiin. Ei onnistu. Jos pääsisin Dylanin kanssa vielä joskus kasvotusten, pyytäisin häntä antamaan minulle rahaa. Tämä kirjoitus tekee luonnollisesti senkin aikomuksen tyhjäksi. Hyvä niin.

 Koska jaoin rahaa ympäriinsä, Dylan ehdotti että antaisin sitä myös Sixto Rodriguezille. Unsungille lauluntekijälle, joka tuli kaiken kansan tietoisuuteen vuoden 2012 "Searching for Sugar Man" -dokumenttielokuvan myötä. En tuolloin tiennyt Rodriguezista mitään, mutta jos Dylan oli sitä mieltä, että tämä ansaitsi stipendin, niin mikäs siinä. Rodriguez ei tosin halunnut ottaa sitä vastaan.

 "Ota, ota!"

 "En ota!"

 Ajattelin että onpa tämä haasteellista. Vihdoin sain välikäsien kautta puristettua hänestä irti toivomuksen osoittaa mahdolliset lahjoitukset tyttärilleen. Dylan päivitteli Rodriguezin taipumusta piilotella yksikseen jossain Detroitin lähiön hylätyssä talossa. On siinä kyllä tosiaan erikoinen sälli, ei voi muuta sanoa.

 Mahtoiko Rodriguez tietää jotain mitä me muut emme tiedä? Tuijottaessaan tulta kaminassa kylminä talviöinä hän tekee kenties mielikuvitusmatkoja paikkoihin, joista muut eivät ole kuulleetkaan. Joka yö hän matkustaa valovuosien päähän elääkseen toista todellisuutta planeetalla, joka häikäisee mittasuhteillaan. Onko Rodriguez satanisti? En osaa sanoa. En tiedä hänestä yhtään mitään, enkä Bob Dylanistakaan paljoa, mutta se ihmetyttää, mitä pahaa Dylan on onnistunut tekemään, kun sai tuosta vaan lähes 200 miljoonan dollarin arvoisen lahjan? Eihän se sattumaa ollut.

 Eikä ollut sattumaa muuten sekään, että Popedan entiset ja nykyiset jäsenet, roudarit ja ketä Pate Mustajärvi nyt keksikin sanoa, saivat kaikki kaksi miljoonaa euroa puhtaana käteen. Ehkä he ovat tehneet joskus porukalla hirmuteon, joka nyt kuitattiin. Jotkut satanistit myrkyttävät ja tappavat ihmisiä aina kun kykenevät, eivätkä silti voita lotossa, vaikka systeemiä pelaavatkin. Satanismi ei ole reilu kauppa.

 Asia on monimutkaisempi kuin mitä voisi äkkiseltään luulla.

 Kun paatunut sadisti murhaa hänelle tuntemattoman ihmisen, ei se tunnu hänestä miltään. Siksi hänen pitäisikin ryhtyä USA:n armeijan kenraaliksi tai rokotemaakariksi. Näissä ammateissa hän pääsisi tappamaan tuhansia ihmisiä, mikä toisi jo sitä kaivattua hyötyä. Oman veljensä vastahankaisesti murhaava, tunnontuskissa kieriskelevä ihminen sen sijaan toteuttaa pahuuttaan aivan eri sfääreissä. Katuminen ei tuo kuollutta veljeä takaisin.

 Isompi määrittäjä asiassa on kuitenkin satanistin uhrin status. Kuka hän on? Mitä hänestä voisi tulla? Onko hän ansainnut kohtalonsa vai ei? Murhaa pikkulapsi, josta olisi tullut muiden auttaja ja hyöty on suuri. Lopulta toki särkykin samanmoinen. Nykyhetki pitää näet sisällään kaiken jo tapahtuneen ja vääjäämättä tapahtumaan tulevan. Aina on nyt, aina on ikuisesti.

 

 

 

 

  

V

 

 Samuel O'Neill siis pilasi maineeni, tuhosi projektini ja yritti tappaa minut. Viimeisessä tavoitteessaan hän ei lopulta onnistunut. Tai sen ei ollut tarkoituskaan onnistua. Ehkä tarina on mennyt kuten sen on tarkoituskin mennä.

 Onhan tarinassani kuitenkin muuttujia. Monet niistä tuntuvat hankaloittavan ja hidastavan tietäni. Toisaalta joskus onnikin potkaisee. Omat tekoseni elämän polulla ovat jääneet vähäpätöisiksi. En enää usko pelkkään uurastukseen, sillä se urauttaa. Uskon ylilyönteihin. Lakkasin näkemästä itseni passiivisena uhrina; tekojen ja katseiden kohteena. Sen sijaan sytytin valon, jolla tuikin hämärään paljastaakseni pimeyden kasvot. Haluan niiden tulevan nähdyksi, ei pelkästään katsotuksi.

 Jostain syystä Samuel levitti jo ennen vuotta 2010 sanaa, että olen miljonääri. Niin ihmiset alkoivat kärttää minulta lahjoituksia yms. Vielä tänä päivänäkin jotkut ainakin Turussa luulevat minun olevan rikas, vaikka todellisuus on aivan toista. Lisäksi O'Neill ja muut satanistit alkoivat lahjoa kavereitani ja kääntää heitä minua vastaan. Eipä heitä jäljellä enää taida ollakaan.

 Minulle täydellisen epäselväksi jääneestä syystä Samuel halusi kaikkien ihmisten tietävän, että minä olen upporikas. Kun kaikille oli kerrottu, että olen miljonääri, annettiin minulle vaihtoehdoiksi palvoa saatanaa O'Neillien kanssa tai kuolla. Ehdinkin jo ajautua sisälle heidän kulttiinsa, mutta pääsin siitä ulos. 

 Samuel itse asiassa vain ilmoitti minulle, että sinä olet tässä nyt mukana, halusit sitä tai et. Sitten hän sanoi, että minun pitäisi tappaa joku tuntemani ihminen. En suostunut tähän. 

 "Sitten kuolet", Samuel sanoi. 

 "No sittenhän kuolen", vastasin hänelle.

 Yleensähän uusi satanisti saa aluksi osakseen kaikkea kivaa, eikä sen vuoksi pääse enää irti. Itse en ikinä saanut mitään muuta kuin paskaa silmilleni. Samuelille oltiin kerrottu, etten viihtyisi Kerhossa pitkään. Siksi hän halusi minun tekevän heti jotain kohtalokasta. Murhaavan jonkun. Ja juuri siksi halusin erota samantien. En halunnut murhata. Taas kerran satanistit toteuttivat itse ennustusta jota halusivat välttää. Kuten kreikkalaisissa tragedioissa. Ennustukset ovat monesti niin ällistyttävän tarkkoja, että ihmiset lannistuvat niiden edessä, eivätkä näe metsää puilta. He eivät pysty muuttamaan toimintamallejaan, vaan vetävät niillä asetuksilla, millä aina ennenkin.

 Kyse on toki myös vallasta ja sen menettämisen pelosta. Kun tiedettiin että minusta tulee jotain suurta, ei minua haluttu hyvään asemaan ilman mahdollisuutta kontrolloida minua kiristämällä. Ei satanistinen todellisuus tunne mitään sääntökirjaa. Ei siinä ansaita natsoja ja ylennyksiä toimimalla ohjesäännön mukaan. Tai ylempiarvoisia liehitellen. Pitää olla valmis tuhoamaan kaikki tieltään. Ja pitää pitää varansa, ettei joku nousukas ota paikkaasi.

 Kun Samuel uhkasi minua kuolemalla, olin valmis. En pelkää kuolemaa, eikä minua voida kiristää kenenkään muunkaan surmaamisella. Ennen aikojaan kuoleva on onnekas päästessään pois täältä. Tätä kautta ulospääsy oli minullekin luontevaa. Anoin silti armoa jumalalliselta hahmolta ja sain vieläpä jatkaa elämääni. Tai sain ja sain. Miten sen nyt ottaa. Ehkä tässä pääsee hyvittämään jotain vanhoja kolttosiaan. Pääasia ettei tarvi olla satanisti. Se kankkunen joka Kerho-hommista tulee on jotain, mitä en halua käydä läpi. Mieluummin sitten ihan selvin päin.

 Tuo hahmo torui minua: "Sinun ei pitänyt mennä tähän mukaan."

 "En minä mennytkään. Minut vedettiin siihen väkisin", vastasin.

 "Hyvä on. Minä autan sinua. Muista että sinua odottavat köyhät vuodet."

 En tietenkään muistanut tätä keskustelua kuin vasta vuosien päästä. Muuten olisin varmasti tajunnut olla odottamatta "niitä rahoja", joita toki odottivat myös monet satanistiset kaverini. Vaikka heidän olisi luullut tietävän paremmin. Mutta ainoa tieto mitä he trikeillään minulta saivat, olivat omat harhaluuloni asian suhteen. Muualtakin saatu tieto oli varmasti osittain valheellista. Konkretiaa edustivat tarinat kauttani rikastuneista ihmisistä.

 Korkeammalla satanistisessa hierarkiassa vaikuttavat halusivat pitää yllä illuusiota minusta salaperäisenä uusrikkaana, joka vain esittää köyhää. Se oli tietenkin harkittua. Jos olisin alkanut esittää rikasta, oltaisiin koko juttu voitu tyrkätä kontolleni. Samalla olisin ollut alttiimpi liittymään Kerhoon, kun en olisi muuten voinut "vastata huutooni". Satanistit eivät ole kuitenkaan ottaneet huomioon, että mieluummin kuolen kuin liityn Kerhoon. Valinta on minulle helppo. Jos kuolema olisikin lopullinen, niin mitä se sen jälkeen haittaa? Ei kuollutta haittaa. Uskon sitäpaitsi kuoleman jälkeiseen elämään, enkä halua saastuttaa itseäni satanismilla. Elämä ja kuolema ovat minulle win-win. 

 Mutta entäs ne jotka ovat syntyneet satanismiin? Hyvä kysymys. Piruparat. Voi olettaa heidän olleen satanisteja jo edellisessä elämässään. He ovat kaiketi jo myyneet sielunsa ja siirtyneet osaksi kasvotonta massaa, osaksi matriisia. Ei kukaan synny satanistiksi. Vaikka vastasyntynyt onkin puhdas ja viaton, on hän silti vain jonkin aiemmin eläneen reinkarnaatio. Onko tämä kaikki tarkoituksen mukaista? Palaan näiden kysymysten äärelle myöhemmin. 

 Sen verran voi sanoa, että oli ihminen satanisti tai ei, hän on vastuussa siitä mitä tekee. Tärkeämpää kuin se mikä on, on se mitä tekee. Se että on Kerhossa ei sinällään tee kenestäkään vielä pahaa. Mutta Kerhon jäsenyys luo suuren mahdollisuuden terrorisoida laamanneja (ei-satanisteja) ja vie helposti mennessään. Kerho on mahdollisuus pärjätä, oikotie onneen. Lopputulos on kuitenkin aina miinuksella, koska suurin hyöty imeytyy satanistisessa valtapyramidissa ylöspäin.

 Satanistina pahuuteen sortuminen on siis helpompaa, mutta maailma on toki täynnä kusipäisiä laamannejakin, kuten olen ei-satanistisia ihmisiä paremman termin puutteessa kutsunut. Menestyminen ja taloudellinen hyvinvointi edellyttääkin joko satanismia tai kusipäistä luonnetta. Mieluusti molempia. Ei sillä että satanismi takaisi menestyksen. Monesti palkka on henkinen. Se on negatiivinen mental high, jonka saavuttaa muiden kustannuksella ja johon jää koukkuun. Sen jälkeen narkomaanin mieli etsii automaattisesti tekosyitä päästäkseen tyydyttymään tässä mustassa hehkussa. Jotkut katsovat vahvemman oikeudekseen riistää heikompia. Jotkut leikkivät oikeudenjakajaa. Monille riittää tieto siitä, ettei joudu syytetyksi teoistaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, ainakin jos se minusta on kiinni. 

 Satanismista irtautuminen on toki helpompaa jos ei ole itse siihen alunperin halunnutkaan. Muistan kuinka asuntooni tunkeutuneet miehet huumasivat minut ja juottivat verta riitissään. Enhän minä sitä verta itse suuhuni kaatanut. Ja parempi köyhänä Turussa, kuin syömässä raakaa vauvanlihaa O’Neillin kanssa suihkuseurapiireissä. En halunnut Ascotin laukkakilpailuihin, missä örkit ja muut saatananpalvojat kokoontuvat. En halunnut liioin Bohemian Groven homobileisiinkään satanistien nussittavaksi. Enkä halunnut raiskata pikkupoikia, mikä O'Neillin mukaan on myös olennainen osa "sitä juttua".

 Tämä ei kuitenkaan riitä. Janoan kostoa. Nyt 2016 aion paljastaa heidän toimintatavoistaan sen minkä tiedän. Totuus Chris ja nyt jo edesmenneestä Samuel O’Neillistä on seuraava: He ovat saatananpalvojia ja Illuminatin sisäpiirin jäseniä. Häikäilemättömiä sadisteja ja psykopaatteja, joiden toimintaa on syytä selvittää ihmisille.

 Samuel O'Neillistä ei saa puhua mitään. Hänen nimensä on tabu ja sellaisena se halutaan pitää. Hän oli yksi maailman johtavia satanisteja, aivan siellä huipulla Rothschildien, Rockefellerien, Sorosin, Windsorien ja muiden kanssa. Mutta hän ei ollut mitään kuuluisaa sukua. Hän vain kävi helvetissä ja tuli sieltä takaisin ja sai siitä itsellensä kolme elämää, joista toinen nyt loppui, koska hänestä tuli liian röyhkeä ja arvaamaton. Liian iso uhka satanistiselle maailmanjärjestykselle, joka ainakin toistaiseksi nojaa paljolti salailuun. Tulevaisuudessa satanismi on varmasti julkisempaa, mutta tuskin suurin osa laamanneista silloinkaan tajuaa koko asiaa. Hieman yllättäen Samuel kertoi myös, että pimeän ja valon taistelun lopputulos on kyllä tiedossa. Satanistit eivät tule voittamaan suurta taistelua. Samuelin mielestä siltikään ei pidä antaa periksi, vaan yrittää niin kauan kuin on pienikin mahdollisuus. Mutta mitä muutakaan sellainen voi tehdä, joka on puolensa näin vahvasti valinnut?

 Samuel ei sinänsä ihmetellyt haluani pysytellä incognitona. Hän kertoi ettei itse oikeastaan välttele julkisuutta. Onhan siitä kuitenkin hyötyä liiketoimissa. Hänestä ei silti kirjoiteta mitään. Olisi kai liian suuri riski julkaista jotain mistä hän tai Illuminati yleensä ei pidä. Vai onko minulta jäänyt sittenkin jotain unohduksiin?

 Ristiriitaiseksi väittämäni tekee se, että Samuel kertoi elokuvan "Made of Honor" perustuvan Christopherin hahmoon. Ja että häntä itseään näytteli sentään Sydney Pollack, kun minä jouduin tyytymään "The Hurt Lockerissa" Jeremy Renneriin. Ei se kyllä minua haitannut.

 Monet kavereistani ovat minulle sanoneet, ettei Samuel O'Neilliä ole olemassa, mutta kuka se sitten oli? Sitä he eivät osanneet sanoa, mutta rahaa heidän piti saaman, kun olin sitä kerran kaiken maailman rokkareillekin jakanut. Mitään O'Neilliä ei ole olemassa, mutta minä olen silti multimiljonääri. Missä logiikka? Olisin kyllä halunnut jakaa rahaa sukulaisille, kavereille ja tutuille samaan tapaan kuin taiteilijoillekin. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä. Chris sanoi, että olisi irvokasta jos tuntemani ihmiset alkaisivat yhtäkkiä hummata ympäriinsä, samaan aikaan kun itse tekisin kuolemaa. He saisivat osansa pari kuukautta hautajaisteni jälkeen.

 Sanelin nimilistan Chrisille, jota ärsyttivät sekä pienet että suuret summat. Tasaisin väliajoin hän ikään kuin heräsi todellisuuteen ja arvosteli toimiani. Miksi annoin niin paljon sillekin tyypille? Miksi en jakanut rahoja vain pienelle ryhmälle? En tuntenut ketään rikkaita ihmisiä. Miljoonien rahalahjoitus olisi mullistanut kaikkien saajien elämän. Yritin jakaa rahaa kuin siemenperunoita sinne tänne kylväen. Halusin vetää mahdollisimman paljon rahaa Suomeen ja mieluusti sellaisille ihmisille, joilla ei sitä ennestään ollut.

 Olenko vahingoniloinen nyt kun tiedän, että niin monen kohdalla olisin vain auttanut hyväksikäyttäjiäni? Toki. Vanhat kaverini ja sukulaiseni eivät minua ole auttaneet tai antaneet minun olla rauhassa. Eivät he mitään ansainneet, päinvastoin. Joskus herkuttelen ajatuksella, miten sukulaiset ja kaverit ovat kieli pitkällä turhaan odottaneet kuolemaani. Se kutkuttaa mukavasti.  Mikko "Pena" Pentti oli odottanut rahoja kuumeisesti yli vuoden, kunnes vihdoin 2011 tarttui puhelimeen:

 "Onko sitä rahaa vai ei?" hän tivasi. Häntä ärsytti suunnattomasti kuulla välikäsien kautta kuinka se ja se muusikko oli saanut minulta rahaa ja matkusteli nyt ympäri maailmaa, Penan homehtuessa rahattomana yksiössään. Hän tiesi että olin unohtanut sen mitä satanistina olin oppinut, enkä ollut tietoinen hänen pahoista teoistaan pääni menoksi. En ymmärrä, miten hän kuvitteli minut rikkaaksi, vaikka näki nukkavierun olemukseni aina silloin tällöin? Hänen luonaan piipahtaessani, teki hän minulle säännöllisesti satanistien hypnoosi-tempun ja uteli varmasti milloin mitäkin. Hänen saamansa tieto oli kuitenkin ristiriitaista. Luotettavista lähteistä hän sai kuulla, että todella olin jakanut rahaa ja paljon. Miksi en siis antanut mitään kavereille? Sitä hän kysyikin: "Etkö anna kavereillesi mitään?" Hän myös uikutti minun olevan hänen "viimeinen mahdollisuutensa". Olihan Penalle kerrottu, että hänestä tulee jossain vaiheessa rikas. Minä vaikutin ennustuksen todennäköisimmältä mahdollistajalta. Toki Penalla oli rikkaita sukulaisia, mutta tuskin he kuolevat ennen kuin Pena itse ehtii vanhaksi. En tiedä tajusiko hän pelätä minun heräävän unestani. Muistan Penan kertoneen, kuinka hän näki minut vielä 50-kymppisenäkin fillaroimassa kaljapöhnässä pitkin kyliä. Onneksi ymmärsin lopettaa juomisen.

 Olenko vieläkään täysin valveilla? En todellakaan. Minut voidaan koska tahansa napsauttaa tietämättömään tilaan, jossa en kykene kontrolloimaan itseäni, vaan olen satanistien ohjailtavana. Kun vielä joskus pääsen jaloilleni, nämä samat satanistit ovat kai ensimmäisenä tarjoamassa auttavaa kättään. Minua piinanneet ja hyväksikäyttäneet kaverit ja sukulaiset tarjoavat selityksiään. Ehkä joku anoo armoa, kuten Pena teki 2010.

 

 Tällä hetkellä Samuel O'Neill elää kolmatta elämäänsä pikkulapsena jossain päin maailmaa. Kun hän tulee teini-ikään, aletaan häntä valmistella satanismiin. Syy Illuminatin aivan ylimmillä portailla olevien ihmisten mielikuvituksettomuuteen on se, että teini-iässä heidän aivoihinsa asennetaan tietopaketti, joka sisältää massoilta salattua tietoa ihmiskunnasta ja maapallon elämästä.

  Lapsi ei voi omata 300-vuotiaan ajatusmaailmaa. Muuten hän ei voisi käyttäytyä kuin lapsi. Siksi tietopaketti asennetaan vasta 16-vuotiaana. Siitä on sitten vielä monta vuotta siihen, että ihminen otetaan vakavasti. Ei parikymppinenkään ole keski-ikäisten mielestä vielä aikuinen. Myöhemmin sitten, ehkä kolmikymppisenä olet ns. valmis. Monelle ne ovat pitkiä vuosia odotella, etenkin jos tietää mitä odottaa. Siksi tietoisuus tulee pikkuhiljaa, askel askelelelta. Jos tiedät 16-vuotiaana kaiken, mutta kukaan ei ota sinua vakavasti, turhaudut. Toki tässä on se ongelma, että kun illuminatitkin kehittyvät erityisiksi näin myöhään ja pikkuhiljaa, tulee heille sitä ennen ns. normaaleja ihmisiä ystäviksi. Kukapa sitä yksin viihtyisi? Näitä ystäviä ja tuttavia kertyy ennen kuin tietopaketti asennetaan, mutta sen jälkeen tuntuu, että nämä ihmiset eivät ymmärrä mitään siitä mitä itse tiedät. Heitä on siksi vaikea arvostaa. Chrisillä oli juuri tämä ongelma. Hänen vanhat ystävänsä New Yorkista ja opiskeluvuosilta Bostonista pitivät häntä hyvin erikoisena tyyppinä, johon oli syytä pitää etäisyyttä, mutta jota ei kannattanut härnätä.

  Tietopaketin asennus sisältää myös rajoittimen, joka vaikeuttaa heidän luovaa ajatteluaan. Riskien välttämiseksi illuminatit on ohjelmoitu. Heidän mestarinsa, reptilianit,  haluavat pitää heidät kurissa ja järjestyksessä. 

 Tietopaketti pitää sisällään asenteita ja faktoja, joiden kautta rakentuu tietynlainen ymmärrys. Koska heidän mestarinsa kykenevät värähtelemään vain negatiivisilla taajuuksilla, on tuo ymmärrys lopulta hyvin suppea. Rivikansalaiselle seuraavat tosiasiat ovat kuitenkin häkellyttäviä.

 

1. Maapallo on ontto. Sen kuori on muutamia satoja kilometrejä paksu. Kuoren sisällä on reptiliaanien tukikohtia ja käytäviä, joita pitkin voidaan nopeasti matkustaa mantereelta toiselle. Kuoren sisäpuolella on maailma, jossa mm. painovoima on pienempi kuin maan ulkokuorella. Siellä kasvit ovat jättikokoisia ulkokuoren kasveihin verrattuna ja ilmasto miellyttävämpi. Valonsa sisämaa saa sen keskellä leijuvasta auringosta. Ulkokuorelaiset eivät saa mennä sisäkuorelle, eivätkä sisäkuorelaiset tulla ulkokuorelle. Tämä siksi, etteivät maailmat sekoittuisi. Positiivisestikin latautuneet extra terrestriaalit ovat sekoittumista vastaan syistä, jotka ovat jääneet minulle epäselviksi. Toki se muuttaisi ihmisten elämää, mikäli saisimme ns. raakaa faktaa ufoista ja alieneista käyttöömme. Ehkä ihmisten ei halutakaan kehittyvän, vaan on hauskempi seurata heidän rämpimistään puoliapinoina maailmassa, josta he ymmärtävät jatkuvasti yhä vähemmän.

2. Marsissa on hämähäkkejä.

3. Meille hologrammina näyttäytyvä kuu on itse asiassa täynnä teollisuutta ja elämää. Erilaiset avaruusolentoina pitämämme hyper-ulotteiset olennot kontrolloivat sieltä käsin maapallon elämää. Kuu on keinotekoinen ontto luomus. Amerikkalaiset eivät ikinä käyneet kuussa. He palkkasivat Stanley Kubrickin ohjaamaan televisioversion kuussa käymisestä. 

4. Olennot joita pidämme avaruusolentoina, saattavat itse asiassa olla koko ajan ympärillämme. Emme vain näe heitä. He pystyvät liikkumaan ulottuvuudesta toiseen ja ovat meihin verrattuna niin ylivertaisia, että näkevät meidät suurin piirtein kissanpentuina. He ohjailevat maapallon elämää minkä ehtivät ja viitsivät. Esimerkiksi reptilianeilla on avaruusaluksia aivan Telluksen tuntumassa, mutta emme kykene havaitsemaan niitä.

5. Ihminen on luomus, jossa apinan geenejä on yhdistelty joidenkin meille tuntemattomien lajien kanssa. Olemme kokeilu, jota ei voida pitää erityisen onnistuneena, sillä ihmislapsen kasvaminen tasapainoiseksi ja järkeväksi aikuiseksi on kohtuuttoman pitkä ja vaikea prosessi. Ihminen on liiaksi eläin kyetäkseen harmoniaan, ellei hän sitten harjoita mieltään ja ruumistaan toden teolla läpi elämänsä.

6. Länsimainen lääketiede on osittain huijausta. Ihmiset myrkytetään lääkkeillä, jotka auttavat korkeintaan oireisiin. Esimerkiksi erilaiset syövät johtuvat paljolti elimistön liiallisesta happamuudesta. Satanistinen eliitti tukee medikalisaatiota torjumalla keskustelun ja tutkimuksen vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Ihmisten ei haluta elävän liian vanhoiksi. Tämä on tulevaisuudessa ns. hyvinvointivaltioiden suurimpia kysymyksiä.

7. Koko elintarviketeollisuus on valjastettu myrkyttämään ja tyhmentämään ihmiset. Toiminta on niin järjestelmällistä, että sitä on hyvin vaikea väistää. Ruokakaupat perustuvat ihmisten tarpeeseen käyttää teollisia valmisteita ja puolivalmisteita. Valtaosa kaikista valmisteista on myrkytetty. Suurin osa niistä on epäterveellisiä jo itsessään. Ihmisten ei haluta ajattelevan itse ja näkevän ympärilleen. Tyhmentämistä välttelevä ostaa pelkkiä raaka-aineita. Terveyttään vaaliva välttää lisäaineita sekä sokeria ja valkoisia jauhoja.

8. Jogurtti on ainoa terveellinen maitotuote. Kukaan ei tosin tiedä mistä tämä johtuu.

 

 Illuminatit saavat siis niin paljon tajuntaa asennettuna, että se estää heidän oman luovan ajattelunsa. Ja jos sellaista ilmenee, suuntautuu tarmokkuus automaattisesti kaikenlaiseen pahantekoon. He eivät pysty nousemaan reptilianeja ja muita yläpuolellaan toimivia negatiivisesti latautuneita entiteettejä vastaan.

 Samanlainen aivopesu on arkipäivää myös tavallisen kansan keskuudessa joka puolella maailmaa. Koululaitokset toteuttavat opetussuunnitelmia, ja aivan hävyttömästi lapsia aivopestään uskontojen kautta. Ihmisille tarjotaan valmiita malleja asioihin, joiden ymmärtäminen edellyttää omaa pohdiskelua. Korkean koulutuksen ja uskonnonvapauden Suomikin on täynnä ihmisiä, jotka tietävät kaiken, mutta eivät ymmärrä mitään. He ovat menneet "putken" läpi ja toimivat systeemin mukaan. He tietävät kaiken tarpeellisen. Luovuutta heissä ei ole. Luovuushan perustuu tietämättömyyteen ja resurssipulaan. Kun ei muuten pärjää, on sovellettava. Kun ei tiedä mitä tehdä, joutuu kokeilemaan.

 Jossain on kuulemma olemassa lajeja, jotka ovat kaikin puolin täydellisiä. Heidän ongelmansa on se, etteivät he kehity eivätkä keksi mitään uutta. He eivät kehity, koska siihen ei ole tarvetta eikä mahdollisuuttakaan. Miten kehittyä, jos on jo joka suhteessa ylivertainen? Kuitenkin elämässä paikalleen jääminen tarkoittaa häviämistä muiden ajaessa ohi. Jos ei kehity, taantuu.

 Ylimielisyyttään eläinsadun jäniskin hävisi kilpikonnalle, vaikka onkin lähtökohtaisesti kilpikonnaa nopeampi. Toki usean erän kilpailussa jänis päihittää kilpikonnan. Se on niin paljon kilpikonnaa nopeampi. Niin ylivoimainen.

 Haluan kuitenkin ajatella, että joskus yhdenkin kisan voitto on riittävä saavutus. Mitä muuta kilpikonna voi ajatella? Toinen vaihtoehto on jättää koko kisailu väliin. Miksi yleensä kilpailla jänistä vastaan, typeräähän se on. Silti löytyy niitä harmaita eminenssejä, jotka palavat halusta nähdä kilpikonnan peittoavan jäniksen, vaikka sitten hieman autettuna. Mitään järkeähän ei tietenkään lopulta ole missään. Kilpikonna on sitäpaitsi vesieläin. Tai ainakin sen pitäisi olla.

 

 Illuminatien väitetään sukurutsaavan, jotta raha ja valta pysyisivät suvun sisällä. Tärkeämpi ja salaisempi syy on se, että samat sielut syntyvät yhä uudelleen samassa verilinjassa uusiin kehoihin. Teineinä heille kerrotaan mistä on kyse, valaistaan heidät. He saavuttavat tietoisuuden entisistä elämistään ja mitä niiden aikoina ovat tehneetkin. Heihin asennetaan tietopaketti ja muu tarpeellinen tietotaito. Näin toimimalla saatanalliset extra terrestriaalit takaavat myös jatkuvuuden haluamiensa asioiden eteenpäin viemiselle. Uusien ihmis-alaisten tuominen tietoiseksi kaikesta salatusta tiedosta olisi ylimääräinen tietosuojariski. Kun vanhat saavat jatkaa uusissa kehoissa, ovat he motivoituneempia toimimaan pitkässä juoksussa uuden maailmanjärjestyksen hyväksi.

 Nykyään jotkut sanovat "yolo", you only live once. Se tarkoittaa varmaan, että ihmisen tulisi ottaa ilo irti elämästä tai jotain vastaavaa. Illuminaatti saattaa elää kaksi, kolme tai neljäkin kertaa. Onko se sitten hauskaa, sitä en tiedä. Surkuhupaisaa on, etteivät illuminatit ole asemaansa tyytyväisiä, vaan elävät jatkuvassa pelossa, sinnitellen henkisen sietokykynsä ylärajoja hipoen. Armoa ei kuitenkaan tunneta, eikä sitä siksi kannata pyytäkään. Päinvastoin, reptiliaanit ja muut saatanalliset toimijat odottavat uhrilahjoja valheellista jumaluuttaan korostaakseen.

 Vastalahjaksi asemastaan illuminatit joutuvat lisäksi luopumaan osasta ihmisyyttään. Heidän dna:nsa sotketaan reptiliaanien dna:lla, jolloin heistä tulee osittain kaksijalkaisia lisko-olentoja. Vahvimmat ja vaikutusvaltaisimmat heistä ovat vain ihmisen näköinen kuori liskon sisuksen päällä.

 

 Jotkut satanistit myyvät lapsensa liskojen käyttöön. Lisko saattaa koska tahansa ottaa ihmishahmon kulkeakseen ja toimia näin ihmisten keskellä hävitystä ympärilleen kylväen. Koska reptiliaanit eivät anna ihmisille mitään arvoa, he mielellään leikittelevät kustannuksellamme ottamalla ihmisen hahmon ja esim. raiskaamalla pikkulapsia ja syömällä heitä elävältä. Paatuneimmallekin ihmiselle tällainen olisi kauhistus, mutta reptiliaaneille se on mukavaa ja harmitonta ajanvietettä.

 He saavat kaikesta negatiivisesta ja  vastenmielisestä energiaa. Ihmisen viha, epätoivo ja ahdistus ovat heille elonkorjattavia nautintoaineita, ihmiset tuotantoeläimiä. Osittain siitäkin syystä satanististen olioiden kontrollissa oleva Illuminati luo uusia sotia ihmisten välille. Se on liskoille vähän kuin kiljua keittelisi.

 Lisäelämien lisäksi illuminatit pidentävät yksittäisiä elämiään nauttimalla pistoksina pikkuvauvojen luuydinnestettä. Sisältämiensä kantasolujen kautta tämä ruumiinneste tervehdyttää vanhaa elimistöä. Lisäksi he juovat vauvojen veret ja syövät lihat. Lääketieteellisen parantamisen lisäksi kyse on kaiketi mustasta magiasta. Legenda pikkuvauvoja syövistä juutalaisista ei ole siis tuulesta temmattu. Onhan illuminateista valtaosa juutalaisia.

 Illuminateilla on omat kantasolujen luovuttajansa, joista pidetään "hyvää huolta". He ovat ikään kuin varaosa-autoja. Eivät he kaikki todellakaan mitään vauvoja ole, ja elävät elämäänsä sangen tietämättöminä asemastaan.